Kirjailijan paras ystävä ei ole hänen ystävänsä

Jopas nyt jotakin: Aamulehden välistä pullahti tänä aamuna Taide ja viihde -niminen “kulttuuriliite”. Mahtaako AL yrittää paikkailla sitä, että lehdessä on yleensä kolme sivua urheilua ja vain puolikas sivu kulttuuriuutisia? Pikemminkin taitaa olla kyse siitä, että on synnytetty jälleen yksi teemalehti, johon myydä mainostilaa, tällä kertaa teattereille ja museoille.

Mutta lehdyskässä oli mielenkiintoinen artikkeli legendaarisesta kustannustoimittajasta Harri Haanpäästä, joka on toimittanut mm. Rosa Liksomin, Sofi Oksasen ja Juha Seppälän teoksia.

Artikkeli luonnostelee kuvan mielenkiintoisesta ja aika itsetietoisesta kustannustoimittajasta, joka ei epäröi ajaa läpi suuriakaan muutoksia editoitaviensa teksteihin. Jutun mukaan Haanpää esimerkiksi poisti puolet Rosa Liksomin Finlandia -palkitun Hytti nro 6:n käsikirjoituksesta, myös Liksomin esikoisteosta, Yhden yön pysäkkiä, hän kertoo kirjoittaneensa uusiksi. Saattaisiko tässä olla ladonta- tai peräti toimittajan virhe? Jotenkin uskottavammalta tuntuisi, että Haanpää olisi kirjoituttanut uusiksi osia novellikokoelmasta.

Haanpää oli laatinut viisikohtaisen sääntölistan kustannustoimittajalle. Ensimmäinen kohta kuuluu: “Kustannustoimittaja ei voi kirjoittaa kaunokirjallisuutta.”. Tämän voin oikeastaan allekirjoittaa, on varmasti järkevämpää keskittää osaamisensa joko oman tekstin tuottamiseen tai sitten toisten tekstien hiomiseen. Hain joskus kustannustoimittajan paikkaa Karistolta ja olin todella kummastunut, kun minua ei pyydetty edes haastatteluun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että minun olisi vaikeaa keskittyä näkymättömään työhän kustannustoimittajana, kun korkeimmat tavoitteeni liittyvät kuitenkin omien tekstien synnyttämiseen.

Toinen “sääntö” on sekin aika tiukka: “kustannustoimittaja ei voi olla kirjailijan ystävä”, joskin ymmärrän säännön pontin. Jos kirjailija ja editori (en muuten yhtään pidä tästä nimityksestä) ovat liian läheisiä, se voi vaikuttaa työn laatuun, kun kustannustoimittaja alkaa ajatella kirjailijan tunteita enemmän kuin tekstin parasta.

“Kustannustoimittajan tulee aina käyttää kynää, ei kumia, ja hänen on oltava kirjailijalle suora ja rehellinen.” Kyllä, hyvä kustannustoimittaja kertoo viat kiertelemättä ja perustelee muutosehdotukset.

“Kustannustoimittajan on tunnettava jo kirjoitettu kirjallisuus.” No todellakin! Eihän voi arvioida tekstin kirjallista arvoa tai tunnistaa intertekstuaalisuutta, jollei tunne laajasti kirjallisuutta. Toisaalta tämä vaatimus kirjaimellisesti otettuna on täysin mahdoton, ei kai voida olettaa, että yksittäinen ihminen ennättäisi lukea edes kaikkea suomeksi julkaistavaa kaunokirjallisuutta. Mutta joka tapauksessa kustannustoimittajan yleisen kirjallisuuden tuntemuksen on oltava kyllä erittäin hyvä.

Viides sääntö kuuluu: “Kustannustoimittajan on vaikea olla absolutisti, raitis kustannustoimittajan on kirjailijan mielessä poliisi” on minusta puhdasta höpölöpöä, puolustelua omalle juomiselle. Tai ehkä siihen sisältyy vähän romantisoitu kuva rappiokirjailijasta, joka vastaanottaa palautteen pikkutuiterissa, punaviinilasi edessään. Tai sitten olen itse aivän tylsä kirjailija, kun en tarvitse käynnistysryyppyä enkä ikipäivänä osaisi kuvitella itseäni juopottelemassa kustannustoimittajani kanssa.

Itse en osaisi toivoa parempaa kustannustoimittajaa kuin mitä minulla on. Toivon, ettei hän pahastu tästä kirjoituksesta, koska tiedän, että hän ei kaipaa julkisuutta tai sosiaalisen median näkyvyyttä. SIksi jätän hänen nimensäkin mainitsematta, vaikka monet tätä lukevat hänet tuntevatkin (ja työskentelevät hänen kanssaan).

Hän ei kai ole ystäväni, mutta meillä on kyllä käsittääkseni oikein hyvät välit. Häntä on aina yhtä mukava tavata, ja jokakeväinen lounastapaamisemme on kyllä yksi kirjailijavuoden huippuhetkiä. Silloin syömme hyvin ja keskustelemme kaiken tarpeellisen tekeillä olevista ja tulevista kirjoista. Ja paljon muustakin.

Valtavan lukenut hän on, ja hänen kielen tajunsa on pistämätön. Uskoisin kyllä, että hän voisi kirjoittaa erinomaista kaunokirjallisuutta, mutta käyttää osaamisensa ja “vainunsa” meidän kirjailijoittensa hyödyksi. Olen todella onnellinen, ettei hän ole Haanpään kaltainen toimittaja, joka tekee “omia, aika rankkoja ehdotuksiaan” kirjojen sisällöstä tai rakenteesta. Ei sillä, etteikö kustannustoimittajani tekisi korjausehdotuksia, mutta ne ovat yleensä vain hentoisia aaltoviivoja käsikirjoituksessa tai muutamia sanoja sähköpostissa, mikä jättää itselleni tilaa miettiä asia uusiksi ja tarjota toisenlainen vaihtoehto. Joskus olen torpannuktin hänen ehdotuksiaan, ja kun olen selkeästi perustellut haluttomuuteni muutoksiin, kustannustoimittaja on antanut olla. En tiedä, onko tämä loppukädessä tehnyt hyvää kirjoilleni vai ei, mutta minusta on tärkeää seistä omien intuitioidensa takana. You don´t have to kill all your darlings.

Kustannustoimittajani on rehellinen, mutta kertoo asiat kiltisti, töksäyttämättä. Se on minusta erittäin tärkeää. Kirjoittaminen on kuitenkin hyvin henkilökohtainen prosessi, ja kun tekstejä arvostellaan, se on melkein kuin omia lapsia kritisoitaisiin. Rehellisyys edellyttää kustannustoimittajaa joskus tekemään päätöksiä, jotka ovat kirjailijasta erittäin raskaita ja vaikeita hyväksyä. Ne ovat kuitenkin välttämätön osa työtä; aivan, kuten Harri Haanpää asian ilmaisee: pahinta kirjailijan kannalta on julkaista epäonnistunut teos. Kustnnustoimittaja on usein myös kustannusliikeen viestinviejä kirjailijan suuntaan, eivätkä nämäkään viestit aina ole niitä ilolla vastaanotettavia. Yhtä kaikki ne ovat tärkeitä.

Olen kyllä erittäin kiitollinen kustannustoimittajastani, sillä olen kuullut myös hyvin toisenlaisista: ylimielisistä töksäyttelijöistä ja suoranaisista tekstien pilkkaajista. Kaikki kustannustoimittajat eivät voi olla yhtä ihania kuin omani, eikä tarvitsekaan, mutta ihmetyttää, mitä asiaa puoltaa kirjailijan tekstin, edes keskenreisen sellaisen, väheksyminen tai pilkka.