Pitäisiköhän taas kirjoittaa?

Edellisestä postauksesta on reilusti yli neljä vuotta! Miksi en ole kirjoittanut? Olenhan minä, enemmän kylläkin kirjoja kuin nettiin. Tällä välin on ilmestynyt neljä kirjaa (Ihana Panda, Valmennustalvi, En ikinä luovuta ja Ruusukekone) ja uuttakin on tekeillä. Lisäksi olen blogannut muiden kirjoittamista hevoskirjoista tänne.

Vaikka edellisestä postauksesta on mennyt luvattoman kauan, samanlaiset asiat mietityttävät kuin silloinkin. Olenko oikealla tiellä? Kannattaako hevoskirjoja kirjoittaa? Pariin vuoteen nyt on ensimmäinen kerta, kun minua ei ole pyydetty esittelemään uutuuskirjaani kummallekaan kirjamessuille (tarkoitan siis Turkua ja Helsinkiä). Tuntuu, että nuorille kirjoitettu hevosaiheinen kirja ei ole trendikäs. Lapset ja nuoret hevosharrastajina ovat jo määrällisesti vähäisempi joukko kuin aikuiset ratsastajat. Pitäisikö minun kirjoittaa jostakin muusta? Pitäisikö minun kirjoittaa muille kuin lapsile ja nuorille? Jotakin sellaista, joka ei liity hevosiin millään tavalla, onkin tekeillä, mutta siitä myöhemmin lisää. Sitten ehkä vasta, kun se on ilmestynyt.

Yksi asia on kuitenkin muuttunut viimeisen neljän vuoden aikana. Minulla on myös päivätyö. Kirjoittaminen on jollakin tapaa rennompaa, kun taloudellinen toimeentulo ei riipu pääosin siitä, ostetaanko ja lainataanko kirjojani, mutta toisaalta päivätyön myötä kirjoittamiselle on jäänyt vähemmän aikaa. Väliin olen pitänyt kirjastokorvauksilla kirjoitusvapaita, jotta olen voinut keskittyä rauhassa kirjojen viimeistelytyöhön, mutta niiden lisäksi loma-ajat ovat olleet entistä vähemmän lomailua ja enemmän kirjoittamista. Mutta all work and no play makes anyone a dull writer. Onneksi ja kiitos Jenny ja Antti Wihurin rahaston, voin pian jäädä hieman pidemmäksi aikaa vain kirjoittamaan. Se tuntuu ihanalta. Hieman pelottavalta ja todella ihanalta. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi.

 

Sunnuntaiaamun narinaa

Okei, tunnustan pikkumaisuuteni, mutta minua vähän kiusaa se, ettei kotikaupunkini pää-äänenenkannattaja Aamulehti ole koskaan välittänyt kirjoittaa minusta kirjailijakuvaa tai edes pienenpientä juttua. Olen toki ollut osallisena, kun Nina Lehtinen teki jutun pirkanmaalaisista lanu-kirjalijoista koostuvasta Haarakonttorista, mutta edes silloin, kun sijoituin Kariston tyttökirjakilpailussa vuonna 2006 tai kun Kolmen ajan maa oli sekä Lydecken-palkinto- että Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana 2012, AL ei maininnut minua tai kirjojani kuin sanalla tai parilla tiedotteen pohjalta kirjoitetuissa lyhyissä uutisissa.

Tämän aamun Aamulehdesä oli juttu käsikirjoittaja-kirjailija Tiina Tanskasesta ja hänen uudesta, Hevostyttö Iitu -sarjastaan, jonka aloitusosa Talttumaton Talismaani ilmestyi heinäkuussa Otavan kustantamana. Hyvä että oli, minusta on yksinomaan hienoa, että hevoskirjailijasta julkaistaan kolmen sivun juttu kuvilla. Ja mainitaanhan jutun yhteydessä minut ja Venla-sarjakin, yhdssä virkkeessä. Mutta muuten jutussa, kun puhutaan suomalaisista hevoskirjoista, puhutaan lähnnä Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjasta, joka monikymmenosaisena toki muodostaakin hevostyttökirjahistoriamme kivijalan, lukeehan näitä kirjoja jo kolmas tyttösukupolvi. Mutta kun Merjan ohella mainitaan vain Marvi Jalo ja allekirjoittaneen Venlat, sivuutetaan melkoinen määrä käypää suomalaista hevostyttökirjallisuutta. Kuluvana vuonnakin on ilmestynyt ainakin paljon kiitetty Satu Heimosen Sonjan hevoskesä ja Arja Puikkosen huikean hieno Vastalaukkaa, joka on jatkoa Sydän saappaanvarressa -teokselle. Ymmärrän toki, että yhteen juttuun ei voi ympätä kaikkia ilmestyviä kirjoja, mutta joskus toivoisi, että ne, joista harvoin mitään kuulee, nostettaisiin myös valokeilaan.

Tiedä sitten, miten juttujen kohteet valitaan. Aamulehden Nina Lehtinen on kyllä ihan säännöllisesti kirjoittanut juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, jonka voimaseutua Pirkanmaa tunnetusti on, mutta valikoituvatko juttujen aiheet lähinnä toimittajan omien mieltymysten kautta vai löytyvätkö ne kustantamojen innokkaiden markkinoijien avustuksella tai peräti niin, että ponteva kirjailija itse ottaa yhteyttä toimittajaan ja ehdottaa juttua? Kertokaa, kokeneemmat!

Toinen asia, mikä nousi mieleeni, kun luin AL:n juttua, on se, että kun Tanskasen kirja on nyt ilmestynyt, ja sulle tulee ensi vuoden alussa jatkoa, puhutaan jo sarjasta. Tämä on tietysti kustannuspuolen toiveiden mukaista, siellä oletetaan/tiedetään, että sarjaa on helpompi myydä kuin yksittäisiä teoksia. Minultakin tulee ensi keväänä vaihteeksi vähän isommille hevostytöille suunnattu kirja, josta kustantaja toivoo sarjaa. Mutta samaan aikaan kirjailijana joudun markkinoinnin ja apurahatoiveiden ristipaineeseen, onhan Valtion kirjallisuustoimikuntakin ilmaissut, että sarjakirjojen kirjoittamista ei tule suosia, kun kirjojen kirjoittaminen sarjoiksi saattaa johtaa kiireeseen ja heikkolaatuisiin kirjoihin! Pelkillä myyntipalkkioilla ja lainauskorvauksilla en kuitenkaan elä, enkä varsinkaan kirjoita. Jotta voin kirjoittaa, minun on oltava muusta ansiotyöstä vapaana, ja siihen tarvitaan apurahoitusta. Kirjoittaako siis sarjan aloitusosa vai yksittäinen kirja, siinäpä vasta pulma!

Tapasin torstaina Tampereen seudun työväenopiston opettajien tapaamisessa Niina Hakalahden, jonka kanssa keskustellessa todella tunsin voimaantuvani. Niinaa on aina mahtavaa tavata, hän on paitsi mainiota keskusteluseuraa, myös ihanan kannustava ja rohkaisi minua taas hakemaan paria apurahaa. Kirjailijaliitollekin lähti nyt sitten hakemus, vaikka enpä taida sieltä mitään saada, tuotantoni kun on ollut pääosiltaan juuri sarjakirjoja, vieläpä hevostytöille suunnattua. Ei kuulosta sellaiselta kirjallisuudelta, jota Kirjailijaliitto pitäisi prioriteetti ykkösen tuettavana, eihän?

Niina nosti keskustellessamme kuitenkin esiin mielenkiintoisen pointin: eräät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ovat sarjakirjallisuutta, esimerkkeinä hän mainitsi Tove Janssonin Muumit ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Niitä ei taideta kuitenkaan pitää nopeasti suollettuina tai taiteelliselta merkitykseltään vähäisinä! Itse voisin lisätä tuohon kauhistuttavat sarjakirjat -joukkoon oman ikisuosikkini, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jonka eräänlaisena jatko- tai rinnakkaisosana voidaan pitää tietysti myös Tuntematonta sotilasta.

 

Minäkin olen grafomaanikko

Minut kutsuttiin Grafomania-blogin kirjoittajajäseneksi, jee! Olen seurannut tätä lasten- ja nuortenkirjallisuusaiheista blogia jo jonkin aikaa ja kommentoinutkin kirjoituksia aina toisinaan. Sivustoa kannattaa seurata ainakin, mikäli lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostavat.

Mitä muuta kuuluu? Kirjoittamiselle on ollut vähän vaikeaa löytää aikaa, kun marras- ja joulukuusta livahtaa kuutisen viikkoa äidinkielen lehtorin sijaisuuksissa. Toisaalta sekin on omalla tavallaan hauskaa ja toiminee myös kirjoittamisen taustatyönä, molemmat sijaisuuskouluni ovat yläkouluja.

Huomenna olen kirjailijavierailulla paikkakunnalla, jonka rauta ei laulun mukaan ruostu, siis Kauhavalla. Kouluvieraileminen se vasta mukavaa onkin, etenkin tällaisiin vähän pienempiin kouluihin on tosi hauska mennä. Mutta kuinka ihmeessä Suomessa on niin haasteellista liikkua julkisilla ajoneuvoilla? Kauhavallekin on Tampereelta käsin kätevintä koukata Kokkolan kautta, ainakin, jos täytyy olla perillä aamupäivällä.

Näkymättömän naisen uudet seikkailut

Kiireinen lauantai! Samalle päivälle sattui Pirkkalaiskirjailijoitten päivä Tampereen kaupunginkirjastossa ja Tieteis- ja fantasiakirjoittajien toimittamiskurssi. Eli käytännössä vein ensin  kirjojani myytäväksi Metson myyntipisteeseen, ajoin sitten bussilla Sammonkadulle kuuntelemaan Kanerva Eskolan esityksen kustannustoimittajan työstä, palasin puoli kahdeksi Metsoon lukemaan lastenosastolla Kolmen ajan maata vain huristaakseni sitten taas Sammonkadulle seuraamaan, kun Liisa Rantalaiho kertoi antologioiden ja tieteellisten artikkeleiden toimittamisesta ja Anne Leinonen Usvan ja Kosmoskynän toimittamisesta. Illalla olisi vielä ollut Osuuskumman steampunk-julkaisun Koneita ja Korsetteja julkkarit Tulenkantajien tiloissa, mutta sinne en enää kehdannut mennä, kun puolisolla oli ollut koko päivän täysi hoitovastuu lapsista, lemmikeistä ja taloudesta.

Nolot tilanteeni näkymättömänä kirjailijajana jatkuivat edelleen. Kun asetuin Metson lastenosaston keinuvaan nojatuoliin lukemaan KAMia, lähettyvillä oli yksi aikuinen ja neljä lasta. Aikuinen ”kuulijani” häipyi pian aloittamiseni jälkeen ja vähän tuntui siltä, että lapsetkin olivat keskittyneet ihan johonkin muuhun kuin kertomukseeni. Itse asiassa mietin, tiesikö kukaan, kuka olin ja miksi luin ääneen. Luuliko joku ehkä, että olin jonkinnäköinen kylähullu, joka oli napannut lastenkirjan hyllystä ja asettunut lukemaan sitä ääneen sen sijaan että olisi vain jupissut itsekseen? Muutenkin tuntui hullulta lukea kuuluvalla äänellä kirjastossa. Melkein pelkäsin, että minua tullaan  kieltämään.

Näkymättömyyteni ulottui Pirkkalaisten myyntipisteessä lojuneisiin kirjoihinikin, yksikään ei mennyt kaupan! No pääsivätpä vähän kaupungille tuulettumaan nekin. Ja toivat sitten mukanaan uuden kaverin. Ostin itselleni Katja Kaukosen Odelman, jonka olen halunnut jo kauan lukea.

Ain ko mennä Turkusse…

Olin kaiketi kolmatta tai neljättä kertaa esiintymässä Turun kirjamessuilla. Matkalla sinne mietin parin kollegan kanssa sitä, kuinka kirjamessuilla haastateltavana oleminen oli ennen kirjailijaksi tulemista iso haave, ja nyt se on aika lailla normihommaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ole mitenkään leipiintynyt messuesiintymisiin ja olen erittäin kiitollinen kustantajalle, joka on pitänyt minua ja kirjojani todella hyvin tapetilla. Lisäksi minusta on hauskaa esiintyä, vaikkei suustani taida aina mitään kultajyviä kuuntelijoille putoillakaan.

Joskus sitä kuitenkin miettii, antavatko kirjamessut ja muut kirjamarkkinointitilaisuudet (kuten vaikkapa kirja- ja kirjastoalan ammattilaisille  suunnatut Näin on kirjat -kiertueet) myynnillisesti niin hyvän vasteen, että niillä tosiaan kannattaa käydä. Tällä kertaa Fiore-lavan katsomossa oli aika paljon yleisöä, jopa nuorta väkeä, mutta joinakin toisina kertoina olen esiintynyt kouralliselle ihmisiä tai on tuntunut siltä, että kustantamon väkeä on ollut yleisössä enemmän kuin ns. siviilejä. Yleisömäärä riippuu tietenkin paljon haastattelun ajankohdasta, jos väki ei ole muutenkaan vielä löytänyt paikalle (tai jos tarjolla on samanaikaisesti paljon muutakin kuultavaa) ei ole ihme, jos tuoleja jää tyhjiksi.

Nyt jututtajanani oli Taija Tuominen, joka on aina yhtä ihana haastattelija. Moni kirjailijahaastatteluja tekevä saisi ottaa mallia Taijasta, joka paitsi on aina lukenut kirjat, joista haastattelee, myös löytää niistä aina jotain hyvää ja huomionarvoista sanottavaa. Hyvä Taija!

Turun messuilla olen aina myös kirjoittanut omistuskirjoituksia myytävänä olleisiin kirjoihini. Kuulostaa hienolta, paitsi että halukkaita omistuskirjoituksen pyytäjiä on ollut näiden vuosien aikana ehkä kaksi tai kolme. Parina vuonna olen istunut kirjakauppaliikkeen pöydässä hölmön näköisenä kynä kädessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että kukaan on tullut häiritsemään. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ennen kuin minusta tuli kirjailija. 🙂

Turun messut ovat silti kiva tapahtuma. Ne ovat inhimillisen kokoinen juttu verrattuna Helsingin messuhelkuttiin, ja Turussa on aina ihanan hullunkurisia näytteelleasettajia, joiden pilttuita sitä käy ihmettelemässä ihan siitä ilosta, ettei ole aiemmin kuullut heistä mitään. (Vai oletteko itse tutustuneet jo aiemmin esim. yhdistyksiin nimeltä Venäjä 1812 tai Volter Kilpi Kustavissa?)

Turun messujen aktikvarinen puoli on ihan yliveto! Tällä kertaa mukaani tarttui mm. Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon viitosella!

Ja tietysti Turussa on aina Suomen nuorisokirjailijoiden boksi, siellä vierailin tälläkin kertaa Terhi Rannelan haastateltavana kertomassa minuun nuorena suuren vaikutuksen tehneestä Nan Ingerin Piglet-sarjasta. Nuorisokirjailijoiden ständillä näki tietysti ihania kirjailijatuttuja, kuten Soila Ojasen pitkästä aikaa, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän, Tuija Lehtisen ja Kirsti Kurosen. Minusta ja viimeksi mainitusta on muuten ihan hauska kuva tuolla Terhi Rannelan

Meitsi ja Holopaisen Anu hehkeinä teostemme takana. Kuvasta kiitos Turun kansallisen kirjakaupan Paula Palmrothille.

blogissa.

Aivan selvällä suomella sanottuna: ottaa pattiin!

Minun oli itse asiassa tarkoitus jo kesällä kirjoittaa asiasta, joka ärsyttää minua tavattomasti,  siis sittä, kuinka laiskasti nykyään tuotteiden nimiä käännettään suomeksi.

Tiedän, tiedän, nykyajan verkottuneessa maailmassa markkinointia helpottaa kovasti se, että asiat myydään niiden alkuperäisnimellä. Tämähan alkoi (käsittääkseni) elokuvista, ensin varovasti kaksikielisesti: Basic Instinct – Vaiston varassa, Get Shorty – Hyvä pätkä ja niin edespäin. Sittemmin luovuttiin melkein kokonaan elokuvien nimien kääntämisestä, joten tällä hetkellä kinoissa pyörivät esimerkiksi Magic Mike, The Expendables ja To Rome With Love. Minkälaista kielitaitoa saatikka mielikuvistusta olisi vaatinut suomenkielisten nimien keksiminen noillekin hengentuotteille? Eikö edes lastenelokuville voisi antaa nimet kotikielellä, Ice Age kun kääntyisi todella vaivatta Jääkaudeksi, eikö totta?

Ja nyt sama ilmiö on levinnyt TV-sarjoihinkin. Itse olen koukussa sarjaan nimeltä Walking Dead. Katsomatta jäävät muiden muassa Dr. Phil, Dance, The Voice of Finland ja Big Brother.

Eikä tässä vielä kaikki! Tällaisen kääkän, joka muistaa ajan, jolloin ulkomaiset iskelmätkin käännettiin suomeksi, on ihan mahdotonta ymmärtää, että nyt jopa kaunokirjallisten teosten, jotka on käännetty suomeksi, nimi jätetään alkuperäiskielelle. Siis vaikka kyseessä ei ole paikannimi. Aamukahvit menivät kurkkuun, kun luin joskus kesällä ensi kerran tästä Fifty Shades of Grey -ilmiöstä. Silloin harmitti todella paljon se, että tämä kääntymättömyys oli nyt saavuttanut kirjatkin.

Nyt harmittaa tietysti vielä enemmän se, kuinka paljon palstamillimetrejä moinen soopa (no, en ole lukenut, mutta luotan luotettavien tuttavien sanaan) on kerännyt. Kaiken huipuksi kirja oli tänä aamuna arvosteltu Aamulehdessä, jonne enää arniharvoin eksyy kirja-arvosteluja muutenkaan. Hyvä aamulehden toimitus: jos julkaisette kirja-arvosteluja, varatkaa ne kotimaiselle tieto- ja kaunokirjallisuudelle! Mitä tarkoitusta palvelee julkaista jälleen yksi ja tiedä kuinka mones arvio, jossa FSOG:sta jälleen kerran sanotaan samat asiat: kioskikirjallisuuden tasoista, pehmopornahtavaa, asenteellista ja epäuskottavaa. Uskotaan jo!

Tässä vielä vanhojen hyvien käännösaikojen muistoksi:

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Joko nyt on syksy?

Joko nyt on syksy? Ainahan sitä sanotaan, että elokuu on vielä kesää, mutta kyllä alkaa tuntua syksyltä silloin, kun lapset menevät kouluun.

Mitä olen tehnyt, kun en ole päivittänyt blogiani?

Kesäkuussa vietin nuorimmaisen kanssa viikon Kirjailijaliiton kesämökillä Hämeenkyrössä. Paikkaan ei saanut tuoda lemmikkieläimiä, joten Karvaturre sai jäädä kotiin töitä tekevän puolison ja ponitouhuissa kiinni olleen esikoisen kanssa. Me nuorimmaisen kanssa nukuimme hyvin ja luimme ihania kirjoja. Minä tein kesätöinä lasten ratsatuskirjan käännöstä ja nuorimmainen onki laiturilta särkiä.

Heinäkuun lopussa olimme koko perhe viikon Ahvenanmaalla. Sekin oli rentouttavaa. En vieläkään kirjoiuttanut, viimeistelin edellä mainittua käännöstä ja luin. Ainoa asia, joka teki surulliseksi, oli sameavetinen ja levien valtaama Itämeri.

Nyt kirjoitan. Kirjoitan muiden muassa uutta juttua, josta en halua vielä kertoa, mutta josta olen aika innoissani ja joka on tietyllä tavalla saanut innoituksensa tästä upeasta tv-elokuvien sarjasta.

Muita töitä ovat muiden muassa

Venlan viitososan, Venlan ratsastusleirin, kirjoittaminen.

Venlan hoitoponin korjaukset.

Lasten ratsastuskirjan (sen nimeksi tulee muistaakseni Näin opitaan ratsastamaan) taittoversioiden pitäisi pullahtaa postilaatikkoon ensi viikolla.

Keikkaakin pukkaa.

31.8. olen Hämeenlinnassa Kirjojen yössä Kirjakaupan lavalla klo 19.15–19.45, tilaisuuden otsikkona on ”Totta ja tarua nuorille”. Tosikoita itseni lisäksi ovat Anneli Kanto (Pusu ja pokaali), Kalle Veirto (Leiri) sekä Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa). Silkkaa tarua taas ovat suoltaneet Anu Holopainen (Matkalaiset), Terhi Rannela (Korkea puoliso), Hanna van der Steen (Kirous) ja Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa). Meillehän on siis varattu peräti 5,625 minuuttia puheaikaa per kirjailija, edellyttäen, että seuraava aloittaa saman tien, kun edellinen sulkee suunsa eikä haastattelijaa ole.

30.9. olen Lempäälä-opistolla  hienolla nimikkeellä ”kuukauden kirjailija”. Minua haastatellaan aiheesta ”Faktaa ja fiktiota hevosista kaikenikäisille, Päivi Lukkarila kertoo tuotannostaan.”

5.10. olen Turun kirjamessuilla klo 11 puhumassa Venlan kesäponista ja Tesemppiä, Venlasta. Seuranani ovat jälleen Kalle Veirto, Anu Holopainen ja Anneli Kanto. Meitä haastattelee   ihanainen Taija Tuominen.

ja 26.10. Helsingin kirjamessuilla, Topelius-lavalla ihan yksin (tai ainakin ainoana haastateltavana) klo 14–14.30.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, en purnaa joukkohaastatteluja. Niissä on todellakin yleensä paljon hauskempaa, sillä mitä useampi kirjailija, sitä merkillisemmät ajatukset pulpahtelevat ilmoille. Mutta onhan tuo aika paljon tuo kahdeksan kirjailijaa kolmeen varttiin aika tiukkaan pakattu.

Rouva Huukin kirjoitti venloista katsauksen Lastenkirjahyllyynsä tässä taannoin. Olin ajatellut tehdä Venla-sarjasta viisiosaisen, ja tuo viides osa on nyt tekeillä.  Realistiselle, pienille lukijoille suunatulle ja kotimaiselle hevoskirjasarjalle on ilmeisesti kysyntää, koskapa minua on pyydetty harkitsemaan, josko Venla kuitenkin jatkaisi vielä seikkailujaan. Tätä täytyy miettiä tarkkaan. Tykkään Venlan hahmosta, joten hänestä on ollut mukava kirjoittaa, mutta sarjan venyessä on aina toki vaarana, että sitä alkaa toistaa itseään. Vaihteeksi olis myös kiva kirjoittaa vaikka vähän isommista hevostytöistä. Tai jostakin, joka ei liity millään lailla hevosiin. niin kuin se, josta en halua vielä kertoa mitään. 🙂

Tässä vielä tosi kiva Kirjastokaistan kirjavinkkaus Kolmen ajan maasta.

En todellakaan tiedä, kuinka otsikoida tämä

Koko (netti-)maailma tuntuu olevan täynnä Minttu Vettenterää ja Enkeli-Elisaa, ja mitä pidemmälle mennään, sitä karmeammaksi käytävä keskustelu käy. Nyt huudetaan apuun jo kuluttaja-asiamiestä ja vihjataan epämääräisiin, todentamattomiin nettiviitteisiin pohjaten Vettenterän olevan lapsilleen vaarallinen skitsofreenikko.

En tunne Minttistä henkilökohtaisesti, mutta hän on seurannut blogiani ja minäkin olen toisinaan vieraillut hänen blogissaan. Sitä kautta tiesin Enkeli-Elisasta ja tämän vanhempien ja Minttiksen välisestä yhteistyöstä. Kuulin, että Minttis vieraili televisiossakin puhumassa koulukiusaamisesta, mitä pidin tietenkin hyvänä asiana.

Siksi HS:n Kuukausiliitteen juttu ensin hämmästytti ja suututtikin. Pidin sitä puolueellisena ja tarkoitushakuisena. Asiantuntijoitahan löytyy pönkittämään ihan mitä oletettua ominaisuutta tahansa, kun vain etsitään passeli asiantuntija. Kuukausiliitteen jutussa puhuttiin amerikkalaisen psykologin suulla mm. Münchhausenin oireyhtymästä aivan kuin se olisi ennen kaikkea kirjallisiin nettimaailmaan huijaustaipumuksiin liittyvä ominaisuus. Pohjimmiltaanhan on kyse kuitenkin henkilöstä (tai tämän huoltajasta, kuten äidistä), joka kiertää lääkäriltä toiselle saadakseen myötätuntoa keksittyjen tai itse aiheutettujen vaivojen vuoksi, ja siitähän ei tässä yhteydessä tosiaankaan ollut kysymys. Samoin oli etsitty käsiin ruotsalainen psykologi, joka pelotteli nuorten itsemurha-aallon mahdollisuudella, kun Enkeli-Elisan FB-sivuilla on annettu itsemurhan tehneestä niin särötön ja ylistävä kuva. Jos ei ole löytynyt todisteita Elisan tai tämän vanhempien olemassaolosta, niin eipä (suureksi onneksi) myöskään käynnissä olevasta nuorten itsemurha-aallostakaan! Tapaus Enkeli-Elisa – mikäli Vettenterä ei sitä pikaisesti pysty todeksi osoittamaan – aiheuttanee lähinnä moraalista krapulaa meille ilmeisesti huijatuksi tulleille, hyväuskoisille ihmisille.

Kuukausiliitteen asiantuntijoista eniten painoarvoa minusta oli Kotuksen tutkijan Ulla Tiililän arviolla, joskin on oletettavaa, että kun toimittajat antavat tekstianalyysiin useita samaan aihepiiriin liittyviä, mutta eri kirjoittajilta tulleita tekstejä, tutkijakin arvannee, että ollaan todennäköisimmin selvittämässä, voisiko niiden takana olla yksi ja sama kirjoittaja, eikä tämä voi olla ohjaamatta huomioiden tekemistä.

Joka tapauksessa se, että kaikissa Elisan, tämän vanhempien kuin Minttiksenkin teksteissä esiintyi sama kirjoitusvirhe (eteenkin/-kään, po. etenkin/-kään) viittaisi kyllä minustakin erikoislaatuisuudessaan vahvasti siihen, että tekstit olisivat saman kirjoittajan tuotoksia. Toisaalta Tiililä nosti esimerkiksi sen, kuinka kaikki neljä kirjoittajaa suosivat virkkeenalkuista vaan-sanan käyttämistä. Väitettä perusteltiin useilla tekstiesimerkeillä, huomaamatta kuitenkaan sitä, että yhdessä esimerkkilauseessa virkkeen aloittanut ”vaan” olikin puhekielinen muoto taipumattomasta, rajoitusta ilmaisevasta vain-sanasta.  Tätä kirjoittaessa minulla ei ole Kuukausiliitettä käsillä, joten en muista, oliko tuo esimerkki Tiililän vai Silverbergin ja Nikkasen poiminta.

jos Minttis kuitenkin on toiminut niin, että hän on kirjoittanut vanhempien pyynnöstä tekstejä näiden nimissä esimerkiksi puhelinkeskusteluissa annettujen aihioiden pohjalta tai hän on muokannut vanhempien tekstejä kielellisesti luettavammiksi (kaikkihan eivät todellakaan osaa ilmaista itseään kirjallisesti, vaikka painavaa sanottavaa löytyisi kuinka), samojen kirjoitusvirheiden ja maneerien joutuminen kaikkiin teksteihin olisi mahdollista. Tekstien editoiminen selittäisi myös samankaltaiset virheet pilkutuksessa.

Mutta nähtäväksi jää, ilmaantuvatko Elisan vanhemmat puolustamaan Minttistä, niin kuin heidän olettaisi ystävälleen ja äänitorvelleen tekevän. Jos todisteita Elisan ja tämän vanhempien olemassaolosta ei löydy, on sille todennäköisin syy se, ettei heitä koskaan ole ollutkaan.

Nettimaailmaa myllänneessä Elisa-episodissa on kaksi asiaa, joista en todellakaan pidä. Yksi on tuossa yllä jo mainitun nettikeskustelun saamat muodot. Enkeli-Elisan tarinaan uskoneet ihmiset tuntevat itseään nyt huijatun, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta ymmärrettävää ei ole nimittely, uhkailu eikä väärän tai loukkaavan tiedon levittäminen kenestäkään asianosaisesta. Ehkä olisi myös asiallista odottaa asian lopullista selviämistä, ennen kuin syyllistetään ketään.

Toinen minua kummastuttanut ja kauhistuttanut asia on se, että on käynyt ilmi, että Enkeli-Elisan FB-sivuston ohella on perustettu jonkinlainen yhdistys, joka on kerännyt jäsenmaksujakin. Jos, Minttis, luet tämän, ole hyvä ja palauta ihmisiltä kerätyt rahat heille tai ohjaa ne pikaisesti yleisesti tunnustetulle lastensuojeluyhdistykselle, vaikkapa Mannerheimin lastensuojeluyhdistykselle. Ole tarkkana, minne rahat osoitat, sillä näyttäisi, ettei kaikilla muillakaan koulukiusaamisen vastaiseen työhön keskittyvillä yhdistyksillä ole aina ollut puhtaita jauhoja pussissaan, ks. vaikka Ylioppilaslehden juttu vuodelta 2006.

Toivoisin, että Minttis kykenisi esittämään Kuukausiliitteen syytökset kumoavat todisteet elokuussa tai vaikka jo sitä ennen, jotta tälle kaikelle saataisiin piste. Jos sellainen ei ole mahdollista, olen onnellinen, ettei Elisan kamala tarina olekaan totta – ainakaan tässä tapauksessa. Jos Minttiksen on myönnettävä keksineensä koko tarina, toivon, että nettiyhteisö osaisi antaa anteeksi inhimillisen typeryyden. Meillä tarinankehittäjillä kun on taipumuksena keksiä kaikenlaista, joka voisi olla totta vaikkei sitä olekaan. Muheva vale on kiinnostavampi kuin tylsä tosiasia, mikä ei tietenkään oikeuta valehtelemista tai fiktion esittämistä tosiasioina.

Luin muuten tässä erinomaisen kirjan koulukiusaamisesta ja sen karmaisevista seurauksista, ja suosittelenkin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin –kirjaa kaikille. Se ei väitä olevansa totta, mutta voisi niin hyvin olla sitä.