Pitäisiköhän taas kirjoittaa?

Edellisestä postauksesta on reilusti yli neljä vuotta! Miksi en ole kirjoittanut? Olenhan minä, enemmän kylläkin kirjoja kuin nettiin. Tällä välin on ilmestynyt neljä kirjaa (Ihana Panda, Valmennustalvi, En ikinä luovuta ja Ruusukekone) ja uuttakin on tekeillä. Lisäksi olen blogannut muiden kirjoittamista hevoskirjoista tänne.

Vaikka edellisestä postauksesta on mennyt luvattoman kauan, samanlaiset asiat mietityttävät kuin silloinkin. Olenko oikealla tiellä? Kannattaako hevoskirjoja kirjoittaa? Pariin vuoteen nyt on ensimmäinen kerta, kun minua ei ole pyydetty esittelemään uutuuskirjaani kummallekaan kirjamessuille (tarkoitan siis Turkua ja Helsinkiä). Tuntuu, että nuorille kirjoitettu hevosaiheinen kirja ei ole trendikäs. Lapset ja nuoret hevosharrastajina ovat jo määrällisesti vähäisempi joukko kuin aikuiset ratsastajat. Pitäisikö minun kirjoittaa jostakin muusta? Pitäisikö minun kirjoittaa muille kuin lapsile ja nuorille? Jotakin sellaista, joka ei liity hevosiin millään tavalla, onkin tekeillä, mutta siitä myöhemmin lisää. Sitten ehkä vasta, kun se on ilmestynyt.

Yksi asia on kuitenkin muuttunut viimeisen neljän vuoden aikana. Minulla on myös päivätyö. Kirjoittaminen on jollakin tapaa rennompaa, kun taloudellinen toimeentulo ei riipu pääosin siitä, ostetaanko ja lainataanko kirjojani, mutta toisaalta päivätyön myötä kirjoittamiselle on jäänyt vähemmän aikaa. Väliin olen pitänyt kirjastokorvauksilla kirjoitusvapaita, jotta olen voinut keskittyä rauhassa kirjojen viimeistelytyöhön, mutta niiden lisäksi loma-ajat ovat olleet entistä vähemmän lomailua ja enemmän kirjoittamista. Mutta all work and no play makes anyone a dull writer. Onneksi ja kiitos Jenny ja Antti Wihurin rahaston, voin pian jäädä hieman pidemmäksi aikaa vain kirjoittamaan. Se tuntuu ihanalta. Hieman pelottavalta ja todella ihanalta. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi.

 

Mainokset

Sunnuntaiaamun narinaa

Okei, tunnustan pikkumaisuuteni, mutta minua vähän kiusaa se, ettei kotikaupunkini pää-äänenenkannattaja Aamulehti ole koskaan välittänyt kirjoittaa minusta kirjailijakuvaa tai edes pienenpientä juttua. Olen toki ollut osallisena, kun Nina Lehtinen teki jutun pirkanmaalaisista lanu-kirjalijoista koostuvasta Haarakonttorista, mutta edes silloin, kun sijoituin Kariston tyttökirjakilpailussa vuonna 2006 tai kun Kolmen ajan maa oli sekä Lydecken-palkinto- että Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana 2012, AL ei maininnut minua tai kirjojani kuin sanalla tai parilla tiedotteen pohjalta kirjoitetuissa lyhyissä uutisissa.

Tämän aamun Aamulehdesä oli juttu käsikirjoittaja-kirjailija Tiina Tanskasesta ja hänen uudesta, Hevostyttö Iitu -sarjastaan, jonka aloitusosa Talttumaton Talismaani ilmestyi heinäkuussa Otavan kustantamana. Hyvä että oli, minusta on yksinomaan hienoa, että hevoskirjailijasta julkaistaan kolmen sivun juttu kuvilla. Ja mainitaanhan jutun yhteydessä minut ja Venla-sarjakin, yhdssä virkkeessä. Mutta muuten jutussa, kun puhutaan suomalaisista hevoskirjoista, puhutaan lähnnä Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjasta, joka monikymmenosaisena toki muodostaakin hevostyttökirjahistoriamme kivijalan, lukeehan näitä kirjoja jo kolmas tyttösukupolvi. Mutta kun Merjan ohella mainitaan vain Marvi Jalo ja allekirjoittaneen Venlat, sivuutetaan melkoinen määrä käypää suomalaista hevostyttökirjallisuutta. Kuluvana vuonnakin on ilmestynyt ainakin paljon kiitetty Satu Heimosen Sonjan hevoskesä ja Arja Puikkosen huikean hieno Vastalaukkaa, joka on jatkoa Sydän saappaanvarressa -teokselle. Ymmärrän toki, että yhteen juttuun ei voi ympätä kaikkia ilmestyviä kirjoja, mutta joskus toivoisi, että ne, joista harvoin mitään kuulee, nostettaisiin myös valokeilaan.

Tiedä sitten, miten juttujen kohteet valitaan. Aamulehden Nina Lehtinen on kyllä ihan säännöllisesti kirjoittanut juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, jonka voimaseutua Pirkanmaa tunnetusti on, mutta valikoituvatko juttujen aiheet lähinnä toimittajan omien mieltymysten kautta vai löytyvätkö ne kustantamojen innokkaiden markkinoijien avustuksella tai peräti niin, että ponteva kirjailija itse ottaa yhteyttä toimittajaan ja ehdottaa juttua? Kertokaa, kokeneemmat!

Toinen asia, mikä nousi mieleeni, kun luin AL:n juttua, on se, että kun Tanskasen kirja on nyt ilmestynyt, ja sulle tulee ensi vuoden alussa jatkoa, puhutaan jo sarjasta. Tämä on tietysti kustannuspuolen toiveiden mukaista, siellä oletetaan/tiedetään, että sarjaa on helpompi myydä kuin yksittäisiä teoksia. Minultakin tulee ensi keväänä vaihteeksi vähän isommille hevostytöille suunnattu kirja, josta kustantaja toivoo sarjaa. Mutta samaan aikaan kirjailijana joudun markkinoinnin ja apurahatoiveiden ristipaineeseen, onhan Valtion kirjallisuustoimikuntakin ilmaissut, että sarjakirjojen kirjoittamista ei tule suosia, kun kirjojen kirjoittaminen sarjoiksi saattaa johtaa kiireeseen ja heikkolaatuisiin kirjoihin! Pelkillä myyntipalkkioilla ja lainauskorvauksilla en kuitenkaan elä, enkä varsinkaan kirjoita. Jotta voin kirjoittaa, minun on oltava muusta ansiotyöstä vapaana, ja siihen tarvitaan apurahoitusta. Kirjoittaako siis sarjan aloitusosa vai yksittäinen kirja, siinäpä vasta pulma!

Tapasin torstaina Tampereen seudun työväenopiston opettajien tapaamisessa Niina Hakalahden, jonka kanssa keskustellessa todella tunsin voimaantuvani. Niinaa on aina mahtavaa tavata, hän on paitsi mainiota keskusteluseuraa, myös ihanan kannustava ja rohkaisi minua taas hakemaan paria apurahaa. Kirjailijaliitollekin lähti nyt sitten hakemus, vaikka enpä taida sieltä mitään saada, tuotantoni kun on ollut pääosiltaan juuri sarjakirjoja, vieläpä hevostytöille suunnattua. Ei kuulosta sellaiselta kirjallisuudelta, jota Kirjailijaliitto pitäisi prioriteetti ykkösen tuettavana, eihän?

Niina nosti keskustellessamme kuitenkin esiin mielenkiintoisen pointin: eräät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ovat sarjakirjallisuutta, esimerkkeinä hän mainitsi Tove Janssonin Muumit ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Niitä ei taideta kuitenkaan pitää nopeasti suollettuina tai taiteelliselta merkitykseltään vähäisinä! Itse voisin lisätä tuohon kauhistuttavat sarjakirjat -joukkoon oman ikisuosikkini, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jonka eräänlaisena jatko- tai rinnakkaisosana voidaan pitää tietysti myös Tuntematonta sotilasta.

 

Minäkin olen grafomaanikko

Minut kutsuttiin Grafomania-blogin kirjoittajajäseneksi, jee! Olen seurannut tätä lasten- ja nuortenkirjallisuusaiheista blogia jo jonkin aikaa ja kommentoinutkin kirjoituksia aina toisinaan. Sivustoa kannattaa seurata ainakin, mikäli lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostavat.

Mitä muuta kuuluu? Kirjoittamiselle on ollut vähän vaikeaa löytää aikaa, kun marras- ja joulukuusta livahtaa kuutisen viikkoa äidinkielen lehtorin sijaisuuksissa. Toisaalta sekin on omalla tavallaan hauskaa ja toiminee myös kirjoittamisen taustatyönä, molemmat sijaisuuskouluni ovat yläkouluja.

Huomenna olen kirjailijavierailulla paikkakunnalla, jonka rauta ei laulun mukaan ruostu, siis Kauhavalla. Kouluvieraileminen se vasta mukavaa onkin, etenkin tällaisiin vähän pienempiin kouluihin on tosi hauska mennä. Mutta kuinka ihmeessä Suomessa on niin haasteellista liikkua julkisilla ajoneuvoilla? Kauhavallekin on Tampereelta käsin kätevintä koukata Kokkolan kautta, ainakin, jos täytyy olla perillä aamupäivällä.

Näkymättömän naisen uudet seikkailut

Kiireinen lauantai! Samalle päivälle sattui Pirkkalaiskirjailijoitten päivä Tampereen kaupunginkirjastossa ja Tieteis- ja fantasiakirjoittajien toimittamiskurssi. Eli käytännössä vein ensin  kirjojani myytäväksi Metson myyntipisteeseen, ajoin sitten bussilla Sammonkadulle kuuntelemaan Kanerva Eskolan esityksen kustannustoimittajan työstä, palasin puoli kahdeksi Metsoon lukemaan lastenosastolla Kolmen ajan maata vain huristaakseni sitten taas Sammonkadulle seuraamaan, kun Liisa Rantalaiho kertoi antologioiden ja tieteellisten artikkeleiden toimittamisesta ja Anne Leinonen Usvan ja Kosmoskynän toimittamisesta. Illalla olisi vielä ollut Osuuskumman steampunk-julkaisun Koneita ja Korsetteja julkkarit Tulenkantajien tiloissa, mutta sinne en enää kehdannut mennä, kun puolisolla oli ollut koko päivän täysi hoitovastuu lapsista, lemmikeistä ja taloudesta.

Nolot tilanteeni näkymättömänä kirjailijajana jatkuivat edelleen. Kun asetuin Metson lastenosaston keinuvaan nojatuoliin lukemaan KAMia, lähettyvillä oli yksi aikuinen ja neljä lasta. Aikuinen ”kuulijani” häipyi pian aloittamiseni jälkeen ja vähän tuntui siltä, että lapsetkin olivat keskittyneet ihan johonkin muuhun kuin kertomukseeni. Itse asiassa mietin, tiesikö kukaan, kuka olin ja miksi luin ääneen. Luuliko joku ehkä, että olin jonkinnäköinen kylähullu, joka oli napannut lastenkirjan hyllystä ja asettunut lukemaan sitä ääneen sen sijaan että olisi vain jupissut itsekseen? Muutenkin tuntui hullulta lukea kuuluvalla äänellä kirjastossa. Melkein pelkäsin, että minua tullaan  kieltämään.

Näkymättömyyteni ulottui Pirkkalaisten myyntipisteessä lojuneisiin kirjoihinikin, yksikään ei mennyt kaupan! No pääsivätpä vähän kaupungille tuulettumaan nekin. Ja toivat sitten mukanaan uuden kaverin. Ostin itselleni Katja Kaukosen Odelman, jonka olen halunnut jo kauan lukea.

Ain ko mennä Turkusse…

Olin kaiketi kolmatta tai neljättä kertaa esiintymässä Turun kirjamessuilla. Matkalla sinne mietin parin kollegan kanssa sitä, kuinka kirjamessuilla haastateltavana oleminen oli ennen kirjailijaksi tulemista iso haave, ja nyt se on aika lailla normihommaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ole mitenkään leipiintynyt messuesiintymisiin ja olen erittäin kiitollinen kustantajalle, joka on pitänyt minua ja kirjojani todella hyvin tapetilla. Lisäksi minusta on hauskaa esiintyä, vaikkei suustani taida aina mitään kultajyviä kuuntelijoille putoillakaan.

Joskus sitä kuitenkin miettii, antavatko kirjamessut ja muut kirjamarkkinointitilaisuudet (kuten vaikkapa kirja- ja kirjastoalan ammattilaisille  suunnatut Näin on kirjat -kiertueet) myynnillisesti niin hyvän vasteen, että niillä tosiaan kannattaa käydä. Tällä kertaa Fiore-lavan katsomossa oli aika paljon yleisöä, jopa nuorta väkeä, mutta joinakin toisina kertoina olen esiintynyt kouralliselle ihmisiä tai on tuntunut siltä, että kustantamon väkeä on ollut yleisössä enemmän kuin ns. siviilejä. Yleisömäärä riippuu tietenkin paljon haastattelun ajankohdasta, jos väki ei ole muutenkaan vielä löytänyt paikalle (tai jos tarjolla on samanaikaisesti paljon muutakin kuultavaa) ei ole ihme, jos tuoleja jää tyhjiksi.

Nyt jututtajanani oli Taija Tuominen, joka on aina yhtä ihana haastattelija. Moni kirjailijahaastatteluja tekevä saisi ottaa mallia Taijasta, joka paitsi on aina lukenut kirjat, joista haastattelee, myös löytää niistä aina jotain hyvää ja huomionarvoista sanottavaa. Hyvä Taija!

Turun messuilla olen aina myös kirjoittanut omistuskirjoituksia myytävänä olleisiin kirjoihini. Kuulostaa hienolta, paitsi että halukkaita omistuskirjoituksen pyytäjiä on ollut näiden vuosien aikana ehkä kaksi tai kolme. Parina vuonna olen istunut kirjakauppaliikkeen pöydässä hölmön näköisenä kynä kädessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että kukaan on tullut häiritsemään. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ennen kuin minusta tuli kirjailija. 🙂

Turun messut ovat silti kiva tapahtuma. Ne ovat inhimillisen kokoinen juttu verrattuna Helsingin messuhelkuttiin, ja Turussa on aina ihanan hullunkurisia näytteelleasettajia, joiden pilttuita sitä käy ihmettelemässä ihan siitä ilosta, ettei ole aiemmin kuullut heistä mitään. (Vai oletteko itse tutustuneet jo aiemmin esim. yhdistyksiin nimeltä Venäjä 1812 tai Volter Kilpi Kustavissa?)

Turun messujen aktikvarinen puoli on ihan yliveto! Tällä kertaa mukaani tarttui mm. Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon viitosella!

Ja tietysti Turussa on aina Suomen nuorisokirjailijoiden boksi, siellä vierailin tälläkin kertaa Terhi Rannelan haastateltavana kertomassa minuun nuorena suuren vaikutuksen tehneestä Nan Ingerin Piglet-sarjasta. Nuorisokirjailijoiden ständillä näki tietysti ihania kirjailijatuttuja, kuten Soila Ojasen pitkästä aikaa, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän, Tuija Lehtisen ja Kirsti Kurosen. Minusta ja viimeksi mainitusta on muuten ihan hauska kuva tuolla Terhi Rannelan

Meitsi ja Holopaisen Anu hehkeinä teostemme takana. Kuvasta kiitos Turun kansallisen kirjakaupan Paula Palmrothille.

blogissa.

Aivan selvällä suomella sanottuna: ottaa pattiin!

Minun oli itse asiassa tarkoitus jo kesällä kirjoittaa asiasta, joka ärsyttää minua tavattomasti,  siis sittä, kuinka laiskasti nykyään tuotteiden nimiä käännettään suomeksi.

Tiedän, tiedän, nykyajan verkottuneessa maailmassa markkinointia helpottaa kovasti se, että asiat myydään niiden alkuperäisnimellä. Tämähan alkoi (käsittääkseni) elokuvista, ensin varovasti kaksikielisesti: Basic Instinct – Vaiston varassa, Get Shorty – Hyvä pätkä ja niin edespäin. Sittemmin luovuttiin melkein kokonaan elokuvien nimien kääntämisestä, joten tällä hetkellä kinoissa pyörivät esimerkiksi Magic Mike, The Expendables ja To Rome With Love. Minkälaista kielitaitoa saatikka mielikuvistusta olisi vaatinut suomenkielisten nimien keksiminen noillekin hengentuotteille? Eikö edes lastenelokuville voisi antaa nimet kotikielellä, Ice Age kun kääntyisi todella vaivatta Jääkaudeksi, eikö totta?

Ja nyt sama ilmiö on levinnyt TV-sarjoihinkin. Itse olen koukussa sarjaan nimeltä Walking Dead. Katsomatta jäävät muiden muassa Dr. Phil, Dance, The Voice of Finland ja Big Brother.

Eikä tässä vielä kaikki! Tällaisen kääkän, joka muistaa ajan, jolloin ulkomaiset iskelmätkin käännettiin suomeksi, on ihan mahdotonta ymmärtää, että nyt jopa kaunokirjallisten teosten, jotka on käännetty suomeksi, nimi jätetään alkuperäiskielelle. Siis vaikka kyseessä ei ole paikannimi. Aamukahvit menivät kurkkuun, kun luin joskus kesällä ensi kerran tästä Fifty Shades of Grey -ilmiöstä. Silloin harmitti todella paljon se, että tämä kääntymättömyys oli nyt saavuttanut kirjatkin.

Nyt harmittaa tietysti vielä enemmän se, kuinka paljon palstamillimetrejä moinen soopa (no, en ole lukenut, mutta luotan luotettavien tuttavien sanaan) on kerännyt. Kaiken huipuksi kirja oli tänä aamuna arvosteltu Aamulehdessä, jonne enää arniharvoin eksyy kirja-arvosteluja muutenkaan. Hyvä aamulehden toimitus: jos julkaisette kirja-arvosteluja, varatkaa ne kotimaiselle tieto- ja kaunokirjallisuudelle! Mitä tarkoitusta palvelee julkaista jälleen yksi ja tiedä kuinka mones arvio, jossa FSOG:sta jälleen kerran sanotaan samat asiat: kioskikirjallisuuden tasoista, pehmopornahtavaa, asenteellista ja epäuskottavaa. Uskotaan jo!

Tässä vielä vanhojen hyvien käännösaikojen muistoksi: