Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Keväällä 1986 Mimi tulee Mariia Ovaskaiseen tietoisuuteen kuin ydinräjähdys: Ensin on valoa valoa valoa, sitten säteily, joka ei ehkä näy ainakaan ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta jonka aiheuttamat muutokset ovat peruuttamattomia. Kaikki on tosin Tsernobylin ja Mimin kevään jälkeen.

On turvallisessa ydinperheessä kasvanut tyttö, jonka maailma on näennäisesti kohdillaan, mutta joka ei halua alistua kirjaimellisestikin hiljaiseen hyssyttelyn kulttuuriin kotonaan. Ja on tyttö, joka on kokenut elämässään liikaa muutoksia. Mimin äiti on kuollut, mutta tämän muisto elää Mimisissä ihan eri tavalla kuin mitä ”muistoissa eläminen” tarkoittaa hautajaispuheissa. Mariian äiti taas elää, mutta on jo kuollut tai ainakin elää kuolemaa sitä tehdessään.

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä hakevat toisistaan salaista siskoa, he ovat toistensa rakastajia ja rakastettuja. Näytellystä ystävyydestä tulee jotain ennalta-arvaamattoman suurta. Näytteleminen ja näyttelemisen luonteen pohtiminen onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.

Vilja-Tuulia Huotarisen kieli on runollisen metaforista ja tehokkaan ekonomista. Lyhyillä, yksi- tai kaksivirkkeisillä kappaleilla syntyvä maailma on yllättävän tarkka. Vaikka kuvailua on vähän, mielikuvani kerrotusta olivat voimakkaita ja selkeitä. Näin lukiessani uimakopin sotketut seinät, tunsin, miltä Mariian märät prinsessakiharat tuntuivat, kuulin lastendiskosta lähtevien lasten verryttelytakkien vetoketjut ja haistoin valkoisen talon ullakon.  Voi vai ihailla (ja yrittää ottaa oppia) kuinka sanomatta sanottu voi kertoa enemmän kuin pitkät kuvailut. Kirjan minäkertoja, Mariia, lainaa Tsehovin kehotusta repiä kirjan alun maisemakuvaukset ja korostaa lukijan tehtävää kertomuksen täydentäjänä jopa  antamalla tälle virkkeitä täydennettäväksi. Pääosin Huotarisen kieli ilahdutti ja elähdytti, jotkut metaforat, kuten ”iho on auki” tai ”kehon ääriviivojen piirtäminen” tuntuivat jotenkin kliseisiltä, häpyäminen häpeämisen vastakohtana suorastaan kikkailulta. Ehkä se oli tarkoituskin. Jossain vaiheessa kirjan loppupuolella myös yhden ja kahden virkkeen kappaleiden meri alkoi tuntua vähän puuduttavalta ja tekstin aluksi kiehtonut rytmi muuttua junan jyskeeksi, vaikka Huotarinen katkoikin sitä tehokkaasti kerronnallisin keinoin, kuten lisäämällä tekstiin välimerkittömyyttä, alkusointuisuutta, katkelmia päiväkirjoista ja kuolinilmoituksenkin. Melkein aloin jo miettiä, onko eri tyylikokeiluja liikaakin, mutten sitten kuitenkaan. Kokonaisuus on ehdottoman onnistunut.

En tiedä, pidinkö kauheasti lukuohjeita ja tarinan AVAIMIA (sic) tarjoilevasta ja luovan kirjoittamisen ohjeistoon taajaan viittaavasta minäkertojasta. Hän on oletettavasti Mariia aikuisena, meidän ajassamme, koska kuvailee nuorelle nykylukijalle 1980-luvun asioita, kuten lankapuhelimia, menneen maailman ihmeinä. Itse asiassa tässä lieneekin AVAIN yhteen minua hieman kiusanneeseen asiaan kirjassa.

Tytöt olivat nelitoistavuotiaiksi mielestäni paikoitellen kovin kypsiä ja itsevarmoja. En millään muotoa sano, että ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksiaan hakevan lapsen tai nuoren tulisi kokea tuntemuksistaan häpeää, mutta hämmästelen silti Mariian ja Mimin kykyä kohdata mullistavat, sensuaaliset tuntemukset ja kehojensa reaktiot niin ehdottoman luonnollisesti. Kun Mariia oli masturboinut kahdeksanvuotiaana koulun varastossa, sitä kuvaillaan: ”Minulla oli ote valosta eikä häpeällä ollut enää sijaa”.  Tyttöjen rakastelusta taas sanotaan, että ”Mitään kiellettyjä hedelmiä ei ollut. Me söimme ne heti. Mitään ajattelematta”.  Onko AVAIN tähän se, että tarinan kertoo aikuinen Mariia, kun tapahtumista on mennyt ainakin parikymmentä vuotta? Onko aika kullannut muistot vai valehteleeko Mariia lukijoille, kuvailee teini-iän ihmemaata jo aikuisen silmin? Vastauksen tähän voi päättää jokainen lukija itse. Muussa kuin eroottisessa elämässään tytöt ovat paikoinkin hyvinkin ”teinimäisiä”. He polttavat tupakkaa, mutta ostavat bussissa lastenlipun. Mariia jättää omalla päätöksellään kertomatta vanhemmilleen tyttöjen suhteen luonteen ja kohtelee sairasta äitiään tylysti, kykenemättä ymmärtämään tätä ja tämän sairautta.

Huotarisen kirja on herättänyt paljon keskustelua luokituksestaan  nuortenkirjaksi. Itse en näe mitään syytä siirtää sitä lastenosastoilta aikuisten puolelle. Seksiä tai Mimin itsemurhaa kuvaillaan niin viitteellisesti ja poeettisesti sekä kerronnallisesti haastavaan tapaan, etten usko sellaisen lapsen, joka ei jo voisi näistä asioista lukea, edes tarttuvan kirjaan.

Kyseessä on hieno, koskettava, puhutteleva teos, joka on ehdottomasti Junior Finlandiansa ansainnut. Suosittelen niin nuorten kuin aikuistenkin luettavaksi, Valoa valoa valoa on upea kirja.

Epäolennainen saivartelulisäys

Vilja-Tuulia Huotarinen oli vuonna 1986 9-vuotias, itse olin tuon vuoden abiturientti. Muistan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta seuranneet päivät aika hyvin, kävelin seuraavana päivänä vesisateessa ilman varjoa ja mietin, olisinko nyt loppuelämäni ydinsäteilyn saastuttama.

Painotan voimakkaasti: kirjailijalla on oikeus tehdä fiktiivisestä maailmastaan millainen tahansa, Pariisi voi olla siinä Brasilian pääkaupunki ja lehmät vihreitä matelijoita, ja maailma on silti aito ja oikea. JOS nyt kuitenkin sallitaan, että vertaan ihan vain muistoihin upottuani Valoa valoa valoa –kirjan maailmaa omaan kokemusmaailmaani vuodelta 1986, niin huomautan, että omassa ajassani Tsernobylin ydinlaskeuman todellisia seurauksia piiloteltiin ja vähäteltiin huomattavasti pidempään  kuin kirjan todellisuudessa, Muodin osalta bodyt ja tiukat trikoohousut tulivat mielestäni yleiseen käyttöön vasta 1990-luvun vaihteen tienoilla. Olisin myös voinut vannoa, ettei Jumalan kämmenellä ollut tuolloin vielä virsikirjassa, mutta itse asiassa se otettiin mukaan juurikin vuoden 1986 virsikirjauusituksessa. Näin se muisti pätkii.

Mainokset

2 comments

  1. Minä pidin kirjasta todella paljon ja tuo kirjoitusopasmaisuus viehätti myös. Kirjoitusopasmaisuudenhan voi nähdä osana etäännytystä, Mariia käsittelee itselleen tärkeää asiaa, josta kirjoittaminen on kuitenkin vaikeaa. Samaan etäännytykseen ja myös jonkinlaiseen jälkitulkintaan mennevät myös seksuaalisten kokemusten kuvaukset: aika on osoittanut niiden merkitsevyyden ja siksi kerronta kulkee voimallisesti lyyrisessä sfäärissä. (Kannattaa muuten lukea Salla Simukan Viimeiset, joissa kolmen 18-vuotiaan seksuaalisuuden löytämistä kuvataan myös paitsi lyyrisesti myös realistisesti. Hyvä romaani sekin.)

  2. Kiitos lukuvinkistä, Tuija! Jälkitulkintana minäkin näin tuon seksuallisten kokemusten kuvauksen Vilja-Tuulian kirjan kerronnassa.

Vastaa käyttäjälle Tuija Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s