Julkaistua

Joskus on niin ihanaa, että alkaa melkein pelottaa

Kolmen ajan maa on Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaana! Ehdokkaat julkistettiin eilen, itse sain tiedon muutamaa päivää aiemmin, ja hiemanko oli vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi tehnyt mieli huutaa jippiitä ja kertoa kaikille, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Uskomatonta, että kirjoittamani kirja saa kaksi kirjallisuuspalkintoehdokkuutta ihan peräperää!

Kilpailun taso on kova, on hienoa olla mukana moisessa joukossa. Arvostan muutenkin Lasten LukuVarkaus -palkintoa erittäin paljon, jopa enemmän kuin muita lastenkirjallisuuspalkintoja, koska viime kädessä voittajan valitsevat nyt 9–12-vuotiaat lapset itse.

Torstaina 23.2. järjestettiin Tampereen kaupunginkirjastossa Aslakin päivän kirjakutsut, jossa kirjastoväki esitteli valtaisan määrän lanu-kirjallisuutta. Itsekin sain kutsun tilaisuuteen Naamakirjoitse, mutta erinäisten kohtalon iskujen, kuten auton kiireellisen korjaustarpeen, vuoksi en sinne sitten loppujen lopuksi mennyt. Ja vähänkö harmittaa, etten mennyt! Useista luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Kirjaston antitäti Reetta Saine kehui siellä Venlan alkeiskurssia ja Matti Karjalainen Kolmen ajan maata, todistusaineistoa ainakin täällä ja täällä. Aiemmin Reetta on kirjoittanut suopeasti Venlasta myös täällä. Hauskaa, että kirja tuntuu vastanneen tarpeeseen ja löytäneen lukijansa, painoskin myytiin loppuun suht nopsaan.

Olen sen verran vanhanaikaisesti kasvatettu ja taikauskoinen, että pelkään itkun seuraavan ”pitkästä” ilosta. Minusta ensi kesänä ja syksynä ilmestyvät Venlan kesäponi ja Tsemppiä, Venla! ovat huomattavasti hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin Venlan alkeiskurssi, joka kaikessa opettavaisuudessaan ja realistisuuden tavoittelussaan voi kyllä olla lukijalleen pitkäveteinenkin. Mutta jos olenkin tässä väärässä? Jos olen kirjoittanut hyvän sarjan aloituskirjan ja ammun kaiken alas hölmöllä kakkososalla ja turhan pateettisella kolmososalla? Tuleeko nyt tekeillä oleva nelososa, jonka työnimenä on Venlan hoitoponi, bumerangina takaisin mukanaan kustannustoimittajan saatekirje, jossa sanotaan, että valitettavasti sarjan tyystin tyrehtyneen myynnin ja nihkeiden kritiikkien (tai kritiikkien täydellisen puuttumisen!) vuoksi sarjan julkaiseminen on päätetty lopettaa? Jääkö Lasten LukuVarkaus 2012 viimeiseksi ehokkuudekseni ikinä, sellaiseksi, jota muistelen mummoikäisenäkin, lastenlasten pyöritellessä tuskastuneena silmiään?

Noh, ehdokkuuksista en tiedä, mutta kyllä minä uskon Venlan jatko-osiin. Ehkei niistä tule ykkösosan vertaisia, mutta ihan kelpo kirjoja pienille hevoshulluille kuitenkin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, ettei tule tikku kieleen. Ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Mainokset

Arvioita

Yhdeksäsluokkalainen tyttö lähestyi sähköpostitse. Hän oli valinnut minut kirjailijaesitelmänsä aiheeksi ja pyysi lisätietoja sitä varten. Viestissään hän kirjoitti muun muassa:

Ihailen kovasti kirjoitustyyliäsi. Olen lukenut siskodisko-sarjaa. Rakastuin tyttöystävätesti-kirjaasi. Se on aivan ihana. Siihen tarinaan pystyy eläytymään täysillä. Ihan kuin olisin itse siinä tarinassa.

Voiko kirjoittaja saada kannustavampaa palautetta? Tällaista lukiessaan kokee onnistuneensa pyrkimyksessään luoda fiktiivinen maailma, joka kuitenkin sisältää myös jotain todellista. Niin tärkeitä, kuin ammattikriitikkojen kirjoittamat arviot ovatkin, pidän kuitenkin lukijakunnan huomiota tärkeämpinä. Myös silloin, kun ne eivät ole yhtä myönteisiä kuin tässä puheena oleva.

Ammattikriitikot arvioivat Tyttöystävätestin muistaakseni neljään otteeseen. Ilkassa Ismo Loivamaa kiitti kirjan myönteisyyttä ja Nannan tervettä järkeä, mutta moitti puhekielisyyksiä. Salla Brunoun arvio Etelä-Saimaassa oli oikein myönteinen. Hänestä

Lukkarila tasapainoilee puhekielisyyden ja kirjakielen välimaastossa, välittäen mielestäni varsin onnistuneesti nuoren ihmisen vapaan kielenkäytön.

Brunou oli myös löytänyt kirjasta siihen sisällyttämäni ”piilo-opetussuunnitelman”:

Nannan pohdintojen kautta käsitellään muun muassa sitä, minkälaisiin seksuaalisiin kokemuksiin 14-vuotias mahtaa olla valmis ja mihin ei, sekä hienovaraisesti, mutta ei saarnaavasti muistutetaan tytön ja naisen itsekunnioituksesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Opettaja-lehden yhteisarviossa Terhi Laitinen kiittää Koitetaan kestää Nannaa ja sanoo, ettei Tyttöystävätesti ole otteeltaan aivan yhtä raikas:

… toiselle romaanille tyypillistä latteutta on (Tyttöystävätestissä) havaittavissa. Niin ikään kieli ja ajatukset eivät aina tunnu teinille ominaisilta.

Olen ollut vähän pettynyt, ettei kotikuntani pää-äänenkannattaja Aamulehti ole juurikaan noteerannut kirjallisia töitäni. Koiteaan kestää Nannaa ei aamulehdessä koskaan arvioitu, Aikuisratsastajan päiväkirja kuitenkin sai osakseen ihan myönteisen kritiikin. Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Tyttöystävätestistä oli kyllä aikamoinen lyttäys. Heikkilä-Halttusen mukaan Nanna asettuu ”lähes flegmaattisesti Juhon heittopussiksi”.

Inhoan sitä, kun kirjailija alkaa syyttää kriitikoita siitä, että nämä ovat ymmärtäneet hänen kirjansa väärin. Sama kyllä kävi itsellä mielessä, kun tuo Aamulehden kritiikki kammottavalla otsikolla ”Lempeä ja hevostelua” ilmestyi kesäkuussa 2008. Ehkä hirveimmältä tuntui arvion loppulause:

Se (Tyttöystävätesti) ei jätä syvää muistijälkeä, mutta näillekin kirjoille on tärkeä paikkansa esimurrosikäisillä.

H-H näki, että Juho oli ”vapaa nuori”, joka vedättää Nannaa kuusi nolla. No, se on yksi mahdollinen (aikuis-)lukijan näkemys asiasta. Itse kirjoitin kyllä nuoren, ensi kertaa seurustelevan tytön epävarmuudesta kumpuavista väärinkäsityksistä. Halusin (osittain suomalaisesta tyttökirjaperinteestä poiketen) kirjoittaa päähenkilön, joka ei ole kauhean sanavalmis ja ponteva.

Siksi lämmin kiitos yllä siteeratulle ysiluokkalaiselle. Jos hän kertoo, että luomaani tarinaan pystyy eläytymään täysillä, tunnen, että olen loppujen lopuksi tehnyt jotakin aivan oikein.

ps. Minut on hyväksytty Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneksi!

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.

Kesä kaikilla

Olen pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta. Lomamatkalle en ottanut edes läppäriä mukaan. Ihanaa! Aika tuli vietettyä perheen kanssa eikä sähköposteja hakien ja päivityksiä väsäten. Paluulennolla näin uutterasti näppäimistöä nakuttelevan ihmisen, jolla oli samanlainen mac kuin minulla, ja silloin alkoi vähän poltella takaisin tekstien ääreen.

Karisto on julkaissut yhdysvaltalaisen Cherry Hillin kirjan Ymmärrä hevostasi – Hevosen kasvatus ja koulutus luonnonmukaisella tavalla. Olen kääntänyt kirjan loopuosan sivusta 90 lähtien suomeksi. Kirjassa on todella paljon tietoa hevosen käytöksestä ja opettamisesta, ja se tulee tarpeeseen, kun ns. hevosmiestaidot (eli ymmärrys hevosesta eläimenä) eivät  enää automaattisesti siirry sukupolvelta toiselle.

Maaseudun sivistysliitto järjesti hevosaiheisen kirjoituskilpailun Hopsisi kopsis polleamus, johon osallistuin kaunokirjallisella tekstillä Varjotar. Tekstini ei sijoittunut palkintosijoille, mutta se julkaistaan syksyllä ilmestyvässä kokoomateoksessa Hevosvoimat, johon on koottu 30 kilpailuun osallistunutta tekstiä. Kokoomateoksen toimittaa kirjailija Kirsti Manninen.