Keikkaa pukkaa

Minäkin olen grafomaanikko

Minut kutsuttiin Grafomania-blogin kirjoittajajäseneksi, jee! Olen seurannut tätä lasten- ja nuortenkirjallisuusaiheista blogia jo jonkin aikaa ja kommentoinutkin kirjoituksia aina toisinaan. Sivustoa kannattaa seurata ainakin, mikäli lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostavat.

Mitä muuta kuuluu? Kirjoittamiselle on ollut vähän vaikeaa löytää aikaa, kun marras- ja joulukuusta livahtaa kuutisen viikkoa äidinkielen lehtorin sijaisuuksissa. Toisaalta sekin on omalla tavallaan hauskaa ja toiminee myös kirjoittamisen taustatyönä, molemmat sijaisuuskouluni ovat yläkouluja.

Huomenna olen kirjailijavierailulla paikkakunnalla, jonka rauta ei laulun mukaan ruostu, siis Kauhavalla. Kouluvieraileminen se vasta mukavaa onkin, etenkin tällaisiin vähän pienempiin kouluihin on tosi hauska mennä. Mutta kuinka ihmeessä Suomessa on niin haasteellista liikkua julkisilla ajoneuvoilla? Kauhavallekin on Tampereelta käsin kätevintä koukata Kokkolan kautta, ainakin, jos täytyy olla perillä aamupäivällä.

Mainokset

Näkymättömän naisen uudet seikkailut

Kiireinen lauantai! Samalle päivälle sattui Pirkkalaiskirjailijoitten päivä Tampereen kaupunginkirjastossa ja Tieteis- ja fantasiakirjoittajien toimittamiskurssi. Eli käytännössä vein ensin  kirjojani myytäväksi Metson myyntipisteeseen, ajoin sitten bussilla Sammonkadulle kuuntelemaan Kanerva Eskolan esityksen kustannustoimittajan työstä, palasin puoli kahdeksi Metsoon lukemaan lastenosastolla Kolmen ajan maata vain huristaakseni sitten taas Sammonkadulle seuraamaan, kun Liisa Rantalaiho kertoi antologioiden ja tieteellisten artikkeleiden toimittamisesta ja Anne Leinonen Usvan ja Kosmoskynän toimittamisesta. Illalla olisi vielä ollut Osuuskumman steampunk-julkaisun Koneita ja Korsetteja julkkarit Tulenkantajien tiloissa, mutta sinne en enää kehdannut mennä, kun puolisolla oli ollut koko päivän täysi hoitovastuu lapsista, lemmikeistä ja taloudesta.

Nolot tilanteeni näkymättömänä kirjailijajana jatkuivat edelleen. Kun asetuin Metson lastenosaston keinuvaan nojatuoliin lukemaan KAMia, lähettyvillä oli yksi aikuinen ja neljä lasta. Aikuinen ”kuulijani” häipyi pian aloittamiseni jälkeen ja vähän tuntui siltä, että lapsetkin olivat keskittyneet ihan johonkin muuhun kuin kertomukseeni. Itse asiassa mietin, tiesikö kukaan, kuka olin ja miksi luin ääneen. Luuliko joku ehkä, että olin jonkinnäköinen kylähullu, joka oli napannut lastenkirjan hyllystä ja asettunut lukemaan sitä ääneen sen sijaan että olisi vain jupissut itsekseen? Muutenkin tuntui hullulta lukea kuuluvalla äänellä kirjastossa. Melkein pelkäsin, että minua tullaan  kieltämään.

Näkymättömyyteni ulottui Pirkkalaisten myyntipisteessä lojuneisiin kirjoihinikin, yksikään ei mennyt kaupan! No pääsivätpä vähän kaupungille tuulettumaan nekin. Ja toivat sitten mukanaan uuden kaverin. Ostin itselleni Katja Kaukosen Odelman, jonka olen halunnut jo kauan lukea.

Ain ko mennä Turkusse…

Olin kaiketi kolmatta tai neljättä kertaa esiintymässä Turun kirjamessuilla. Matkalla sinne mietin parin kollegan kanssa sitä, kuinka kirjamessuilla haastateltavana oleminen oli ennen kirjailijaksi tulemista iso haave, ja nyt se on aika lailla normihommaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ole mitenkään leipiintynyt messuesiintymisiin ja olen erittäin kiitollinen kustantajalle, joka on pitänyt minua ja kirjojani todella hyvin tapetilla. Lisäksi minusta on hauskaa esiintyä, vaikkei suustani taida aina mitään kultajyviä kuuntelijoille putoillakaan.

Joskus sitä kuitenkin miettii, antavatko kirjamessut ja muut kirjamarkkinointitilaisuudet (kuten vaikkapa kirja- ja kirjastoalan ammattilaisille  suunnatut Näin on kirjat -kiertueet) myynnillisesti niin hyvän vasteen, että niillä tosiaan kannattaa käydä. Tällä kertaa Fiore-lavan katsomossa oli aika paljon yleisöä, jopa nuorta väkeä, mutta joinakin toisina kertoina olen esiintynyt kouralliselle ihmisiä tai on tuntunut siltä, että kustantamon väkeä on ollut yleisössä enemmän kuin ns. siviilejä. Yleisömäärä riippuu tietenkin paljon haastattelun ajankohdasta, jos väki ei ole muutenkaan vielä löytänyt paikalle (tai jos tarjolla on samanaikaisesti paljon muutakin kuultavaa) ei ole ihme, jos tuoleja jää tyhjiksi.

Nyt jututtajanani oli Taija Tuominen, joka on aina yhtä ihana haastattelija. Moni kirjailijahaastatteluja tekevä saisi ottaa mallia Taijasta, joka paitsi on aina lukenut kirjat, joista haastattelee, myös löytää niistä aina jotain hyvää ja huomionarvoista sanottavaa. Hyvä Taija!

Turun messuilla olen aina myös kirjoittanut omistuskirjoituksia myytävänä olleisiin kirjoihini. Kuulostaa hienolta, paitsi että halukkaita omistuskirjoituksen pyytäjiä on ollut näiden vuosien aikana ehkä kaksi tai kolme. Parina vuonna olen istunut kirjakauppaliikkeen pöydässä hölmön näköisenä kynä kädessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että kukaan on tullut häiritsemään. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ennen kuin minusta tuli kirjailija. 🙂

Turun messut ovat silti kiva tapahtuma. Ne ovat inhimillisen kokoinen juttu verrattuna Helsingin messuhelkuttiin, ja Turussa on aina ihanan hullunkurisia näytteelleasettajia, joiden pilttuita sitä käy ihmettelemässä ihan siitä ilosta, ettei ole aiemmin kuullut heistä mitään. (Vai oletteko itse tutustuneet jo aiemmin esim. yhdistyksiin nimeltä Venäjä 1812 tai Volter Kilpi Kustavissa?)

Turun messujen aktikvarinen puoli on ihan yliveto! Tällä kertaa mukaani tarttui mm. Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon viitosella!

Ja tietysti Turussa on aina Suomen nuorisokirjailijoiden boksi, siellä vierailin tälläkin kertaa Terhi Rannelan haastateltavana kertomassa minuun nuorena suuren vaikutuksen tehneestä Nan Ingerin Piglet-sarjasta. Nuorisokirjailijoiden ständillä näki tietysti ihania kirjailijatuttuja, kuten Soila Ojasen pitkästä aikaa, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän, Tuija Lehtisen ja Kirsti Kurosen. Minusta ja viimeksi mainitusta on muuten ihan hauska kuva tuolla Terhi Rannelan

Meitsi ja Holopaisen Anu hehkeinä teostemme takana. Kuvasta kiitos Turun kansallisen kirjakaupan Paula Palmrothille.

blogissa.

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Joko nyt on syksy?

Joko nyt on syksy? Ainahan sitä sanotaan, että elokuu on vielä kesää, mutta kyllä alkaa tuntua syksyltä silloin, kun lapset menevät kouluun.

Mitä olen tehnyt, kun en ole päivittänyt blogiani?

Kesäkuussa vietin nuorimmaisen kanssa viikon Kirjailijaliiton kesämökillä Hämeenkyrössä. Paikkaan ei saanut tuoda lemmikkieläimiä, joten Karvaturre sai jäädä kotiin töitä tekevän puolison ja ponitouhuissa kiinni olleen esikoisen kanssa. Me nuorimmaisen kanssa nukuimme hyvin ja luimme ihania kirjoja. Minä tein kesätöinä lasten ratsatuskirjan käännöstä ja nuorimmainen onki laiturilta särkiä.

Heinäkuun lopussa olimme koko perhe viikon Ahvenanmaalla. Sekin oli rentouttavaa. En vieläkään kirjoiuttanut, viimeistelin edellä mainittua käännöstä ja luin. Ainoa asia, joka teki surulliseksi, oli sameavetinen ja levien valtaama Itämeri.

Nyt kirjoitan. Kirjoitan muiden muassa uutta juttua, josta en halua vielä kertoa, mutta josta olen aika innoissani ja joka on tietyllä tavalla saanut innoituksensa tästä upeasta tv-elokuvien sarjasta.

Muita töitä ovat muiden muassa

Venlan viitososan, Venlan ratsastusleirin, kirjoittaminen.

Venlan hoitoponin korjaukset.

Lasten ratsastuskirjan (sen nimeksi tulee muistaakseni Näin opitaan ratsastamaan) taittoversioiden pitäisi pullahtaa postilaatikkoon ensi viikolla.

Keikkaakin pukkaa.

31.8. olen Hämeenlinnassa Kirjojen yössä Kirjakaupan lavalla klo 19.15–19.45, tilaisuuden otsikkona on ”Totta ja tarua nuorille”. Tosikoita itseni lisäksi ovat Anneli Kanto (Pusu ja pokaali), Kalle Veirto (Leiri) sekä Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa). Silkkaa tarua taas ovat suoltaneet Anu Holopainen (Matkalaiset), Terhi Rannela (Korkea puoliso), Hanna van der Steen (Kirous) ja Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa). Meillehän on siis varattu peräti 5,625 minuuttia puheaikaa per kirjailija, edellyttäen, että seuraava aloittaa saman tien, kun edellinen sulkee suunsa eikä haastattelijaa ole.

30.9. olen Lempäälä-opistolla  hienolla nimikkeellä ”kuukauden kirjailija”. Minua haastatellaan aiheesta ”Faktaa ja fiktiota hevosista kaikenikäisille, Päivi Lukkarila kertoo tuotannostaan.”

5.10. olen Turun kirjamessuilla klo 11 puhumassa Venlan kesäponista ja Tesemppiä, Venlasta. Seuranani ovat jälleen Kalle Veirto, Anu Holopainen ja Anneli Kanto. Meitä haastattelee   ihanainen Taija Tuominen.

ja 26.10. Helsingin kirjamessuilla, Topelius-lavalla ihan yksin (tai ainakin ainoana haastateltavana) klo 14–14.30.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, en purnaa joukkohaastatteluja. Niissä on todellakin yleensä paljon hauskempaa, sillä mitä useampi kirjailija, sitä merkillisemmät ajatukset pulpahtelevat ilmoille. Mutta onhan tuo aika paljon tuo kahdeksan kirjailijaa kolmeen varttiin aika tiukkaan pakattu.

Rouva Huukin kirjoitti venloista katsauksen Lastenkirjahyllyynsä tässä taannoin. Olin ajatellut tehdä Venla-sarjasta viisiosaisen, ja tuo viides osa on nyt tekeillä.  Realistiselle, pienille lukijoille suunatulle ja kotimaiselle hevoskirjasarjalle on ilmeisesti kysyntää, koskapa minua on pyydetty harkitsemaan, josko Venla kuitenkin jatkaisi vielä seikkailujaan. Tätä täytyy miettiä tarkkaan. Tykkään Venlan hahmosta, joten hänestä on ollut mukava kirjoittaa, mutta sarjan venyessä on aina toki vaarana, että sitä alkaa toistaa itseään. Vaihteeksi olis myös kiva kirjoittaa vaikka vähän isommista hevostytöistä. Tai jostakin, joka ei liity millään lailla hevosiin. niin kuin se, josta en halua vielä kertoa mitään. 🙂

Tässä vielä tosi kiva Kirjastokaistan kirjavinkkaus Kolmen ajan maasta.

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Matkustan ympäri Pirkanmaan

… laukussa lukiopetuksen kirjoja vaan. Tarkoituksenani olisi syksyn ja kevään aikana tenttiä loput suomen kielen aineopintojen tentit, niin saisin äidinkielen opettajan pätevyyden. Tuskin kukaan tällaista vahaa akkaa enää vakihommaan ottaa, mutta jos tekisin sijaisuuksia. Aika hurjaa on ollut oppia, että mittaustavasta riippuen 10–23 %:lla koululaisista on luetun ymmärtämiseen liittyviä vaikeuksia. Ei ihme, että niin moni opiskelee mieluummin käytännön tekemistä painottavissa kouluissa kuin pänttää kirjaviisautta.

Viime torstaina poikkesin taas Hämeenlinnassa, tällä kertaa Karistolla. Minulle myönnettiin Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen, Terttu Autereen sekä tietokirjailija Sirkka-Liisa Rannan ohella Kariston stipendi. Stipendin saaminen tuntuu todella hyvältä. Lisäksi se helpottaa vähän syksyn tiukkaa taloustilannetta.

Sunnuntai meni esikoisen ratsastuskilpailuissa Hämeenkyrössä. Sää suosi, kisajärjestelyt kulkivat kuin kello ja lisäksi tytär ja poni sijoittuivat luokassaan kolmansiksi. Kouluratsastus on kyllä mielenkiintoinen laji. Missä muussa urheilussa kuin ratsastuksessa naiset ja miehet, seniorit ja lapset, isot hevoset ja pikkuponit kisaavat samoissa luokissa, samoin ehdoin?

Tänään esiinnyn Kirjavälityksen Näin on kirjat -tapahtumassa ravintola Ziberiassa, Finlaysonin alueella, täällä koti-Tampereella siis. Mukana karistolaisista ovat Kirsti Kuronen, Katariina Romppainen ja Anneli Kanto (joka edustaa itsensä ohella myös Tähystäjäneidon toista kirjoittajaa, Terhi Rannelaa, matkoilla). Tervetuloa katsomaan, kirjasto- ja kirjakauppa-alan ihmiset. Minua haastatellaan Venlan alkeiskurssi -kirjasta.