Marmati-marmati

Sunnuntaiaamun narinaa

Okei, tunnustan pikkumaisuuteni, mutta minua vähän kiusaa se, ettei kotikaupunkini pää-äänenenkannattaja Aamulehti ole koskaan välittänyt kirjoittaa minusta kirjailijakuvaa tai edes pienenpientä juttua. Olen toki ollut osallisena, kun Nina Lehtinen teki jutun pirkanmaalaisista lanu-kirjalijoista koostuvasta Haarakonttorista, mutta edes silloin, kun sijoituin Kariston tyttökirjakilpailussa vuonna 2006 tai kun Kolmen ajan maa oli sekä Lydecken-palkinto- että Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana 2012, AL ei maininnut minua tai kirjojani kuin sanalla tai parilla tiedotteen pohjalta kirjoitetuissa lyhyissä uutisissa.

Tämän aamun Aamulehdesä oli juttu käsikirjoittaja-kirjailija Tiina Tanskasesta ja hänen uudesta, Hevostyttö Iitu -sarjastaan, jonka aloitusosa Talttumaton Talismaani ilmestyi heinäkuussa Otavan kustantamana. Hyvä että oli, minusta on yksinomaan hienoa, että hevoskirjailijasta julkaistaan kolmen sivun juttu kuvilla. Ja mainitaanhan jutun yhteydessä minut ja Venla-sarjakin, yhdssä virkkeessä. Mutta muuten jutussa, kun puhutaan suomalaisista hevoskirjoista, puhutaan lähnnä Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjasta, joka monikymmenosaisena toki muodostaakin hevostyttökirjahistoriamme kivijalan, lukeehan näitä kirjoja jo kolmas tyttösukupolvi. Mutta kun Merjan ohella mainitaan vain Marvi Jalo ja allekirjoittaneen Venlat, sivuutetaan melkoinen määrä käypää suomalaista hevostyttökirjallisuutta. Kuluvana vuonnakin on ilmestynyt ainakin paljon kiitetty Satu Heimosen Sonjan hevoskesä ja Arja Puikkosen huikean hieno Vastalaukkaa, joka on jatkoa Sydän saappaanvarressa -teokselle. Ymmärrän toki, että yhteen juttuun ei voi ympätä kaikkia ilmestyviä kirjoja, mutta joskus toivoisi, että ne, joista harvoin mitään kuulee, nostettaisiin myös valokeilaan.

Tiedä sitten, miten juttujen kohteet valitaan. Aamulehden Nina Lehtinen on kyllä ihan säännöllisesti kirjoittanut juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, jonka voimaseutua Pirkanmaa tunnetusti on, mutta valikoituvatko juttujen aiheet lähinnä toimittajan omien mieltymysten kautta vai löytyvätkö ne kustantamojen innokkaiden markkinoijien avustuksella tai peräti niin, että ponteva kirjailija itse ottaa yhteyttä toimittajaan ja ehdottaa juttua? Kertokaa, kokeneemmat!

Toinen asia, mikä nousi mieleeni, kun luin AL:n juttua, on se, että kun Tanskasen kirja on nyt ilmestynyt, ja sulle tulee ensi vuoden alussa jatkoa, puhutaan jo sarjasta. Tämä on tietysti kustannuspuolen toiveiden mukaista, siellä oletetaan/tiedetään, että sarjaa on helpompi myydä kuin yksittäisiä teoksia. Minultakin tulee ensi keväänä vaihteeksi vähän isommille hevostytöille suunnattu kirja, josta kustantaja toivoo sarjaa. Mutta samaan aikaan kirjailijana joudun markkinoinnin ja apurahatoiveiden ristipaineeseen, onhan Valtion kirjallisuustoimikuntakin ilmaissut, että sarjakirjojen kirjoittamista ei tule suosia, kun kirjojen kirjoittaminen sarjoiksi saattaa johtaa kiireeseen ja heikkolaatuisiin kirjoihin! Pelkillä myyntipalkkioilla ja lainauskorvauksilla en kuitenkaan elä, enkä varsinkaan kirjoita. Jotta voin kirjoittaa, minun on oltava muusta ansiotyöstä vapaana, ja siihen tarvitaan apurahoitusta. Kirjoittaako siis sarjan aloitusosa vai yksittäinen kirja, siinäpä vasta pulma!

Tapasin torstaina Tampereen seudun työväenopiston opettajien tapaamisessa Niina Hakalahden, jonka kanssa keskustellessa todella tunsin voimaantuvani. Niinaa on aina mahtavaa tavata, hän on paitsi mainiota keskusteluseuraa, myös ihanan kannustava ja rohkaisi minua taas hakemaan paria apurahaa. Kirjailijaliitollekin lähti nyt sitten hakemus, vaikka enpä taida sieltä mitään saada, tuotantoni kun on ollut pääosiltaan juuri sarjakirjoja, vieläpä hevostytöille suunnattua. Ei kuulosta sellaiselta kirjallisuudelta, jota Kirjailijaliitto pitäisi prioriteetti ykkösen tuettavana, eihän?

Niina nosti keskustellessamme kuitenkin esiin mielenkiintoisen pointin: eräät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ovat sarjakirjallisuutta, esimerkkeinä hän mainitsi Tove Janssonin Muumit ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Niitä ei taideta kuitenkaan pitää nopeasti suollettuina tai taiteelliselta merkitykseltään vähäisinä! Itse voisin lisätä tuohon kauhistuttavat sarjakirjat -joukkoon oman ikisuosikkini, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jonka eräänlaisena jatko- tai rinnakkaisosana voidaan pitää tietysti myös Tuntematonta sotilasta.

 

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempienkustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättävät, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

 

Edit: Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Jaakko Lyytikäinen vastasi seuraavaa (lisää keskustelua aiheesta esim. Grafomaniassa ja Kirjailijan häiriöklinikalla):

Kiitos avoimesta kirjeestänne.

 

Kevään lasten- ja nuortenkirjoja esitelleessä Helsingin Sanomien listauksessa ei väitetty, että kyse olisi kattavasta listasta. Listamme otsikko oli ”Kevään lasten- ja nuortenkirjoissavirkataan, veneillään ja jahdataan museorosvoja”, ei ”Kevään lasten- ja nuortenkirjat”, kuten kirjeessänne virheellisesti väititte. Myöskään verkon osalta emme ole luvanneet kattavaa listausta.

 

Tiedostamme vastuumme uutisoinnissa ja pyrimme palvelemaan lukijoitamme mahdollisimman hyvin. Helsingin Sanomien tehtävänä ei kuitenkaan ole julkaista kattavia luetteloita kirjoista tai muistakaan teoksista. Meille tärkeintä on lukijoidemme palveleminen, ei kirjailijoiden tai kustantajien tiedotus- tai markkinointikanavana toimiminen. Teemme kirjalistojen suhteen valintoja, aivan kuten arvioiden, uutisten, haastatteluiden ja kaiken muun sisällön osalta.

 

Samat valinnat koskevat kirjojen (ja kaiken muun taiteen ja kulttuurin) sisällön jaottelemisessa tavalla, joka mielestämme palvelee lukijaa parhaiten.

 

Julkaisemme vuosittain kymmeniä lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsitteleviä arvioita ja artikkeleita. Niitä on vähemmän kuin aikuisten kirjallisuutta, mutta kulttuurisivujamme lukevat pääasiassa aikuiset, joten tämäkin valinta on mielestämme hyvin perusteltu.

 

Mitä tulee Alma-palkintoon, sen saajaksi on ehdolla 184 tekijää tai tahoa 66 maasta. Suomesta on joka vuosi ollut useita ehdokkaita. Voittaja on ollut tapana uutisoida HS:ssa.


Ystävällisin terveisin,

Jaakko Lyytinen

kulttuuritoimituksen esimies

Helsingin Sanomat

Mä oon niin inessä enkä sittenkään

Hyvää uutta vuotta, lukijani!

Juuri ennen loppiaista Kirjailijaliitosta saapui virallinen vahvistus jäsenyydelle. Nyt olen sitten ihan aikuisten oikeasti kirjailija. 😉

Urheilukilpailukysymys: Miltä nyt tuntuu?

Epäspontaani vastaus: Tunteeni ovat sekalaiset. Tietenkin tätä on odottanut, mutta olen varmaan aika pikkumainen ja takakirjeä, kun en voi olla ajattelematta pari vuotta sitten saamaani hylsykirjettä. Koutetaan kestää, Nannan ja Tyttöystävätestin perusteella minua ei liittoon vielä huolittu, vaan jäätiin odottamaan ”kaunokirjallisen tuotantoni kehittymistä” tms. Kirjat ovat kirjailijan lapsia, ei todellakaan tuntunut mukavalta, että lapsillani ei ollut riittävää kirjallista arvoa. Nyt sitten Talliterapian, Kolmen ajan maan ja Venlan alkeiskurssin myötä olen sitten vakuuttanut Liiton taidoistani. Vai riittääkö se, että on riittävän tuottoisa? Määrä kompensoi laadun? Vai vaikuttivat ulkopuoliset huomionosoitukset: Kariston stipendi, Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinto (joka minulle jyllä myönnettiin jo esikoisesta) ja useampi apuraha?

Ihan sama. Nyt olen Unioinissa eikä minua saada sieltä pois, heh heh. Paitsi jos jätän maksut maksamatta, vuosimaksun suuruus yllätti, 160 euroa on aikamoinen määrä verrattuna esim. Nuorisokirjailijoiden jäsenmaksuun, joka on muistaakseni pari kymppiä vuodessa.

Nyt sitten jätän Kirjailija-lehden huolettomasti lojumaan sohvapöydälle, jotta muutkin näkevät, kenen kanssa oikein ovat tekemisissä. Tällä hetkellä uusin Kirjailija on kyllä vessassa. Olen yrittänyt sitä vähän lueskella. Kannessa lukee ”Millä kirjailija elää?”. Niinpä! Olettaisin, että leivällä ja perunoilla ja satunnaisella punaviinilasillisella (klisee), mutta vähäisethän meidän (ohoo, taidan olla integroitumassa) tulomme näin pienellä kielialueella ovat. Paitsi niiden muutman, jotka myyvät hirmu paljon tai tekevät hyväpalkkaisia sivutöitä. Sivutöitä taitavat tehdä kaikki silloin, kun eivät nauti pidempää apurahoitusta.

Oikeastaan enemmän kuin Kirjailijaliiton sisäänheittopaketti minua ilahdutti taannoinen menestymiseni työnhaussa. En ole muutamaan vuoteen hakenut ”oikeita vakitöitä”, mutta ennen joulua pistin anomuksen vetämään. Pääsin haastetteluun, ja olin yli viidestäkymmenestä hakijasta kolmen kärjessä. Viime metreillä voittoon kiri kolleega, jolla on huomattavasti enenmmän työkokemusta ko. alueelta kuin minulta. Vaikka ”hävisin”, tunnen olevani voittaja. Minulla on lahjoja ja taitoja moniin asioihin, enkä ole kirjailijuuden ja keikkatyöläisyyden myötä muuttunut työelämän persona non grataksi.

Mistä tuli mieleeni, etten tainnut saada Lydecken-palkintoa, mikä ei nyt ole mikään hirmuinen yllätys. Olettaisin, että voittaja on tähän mennessä saanut tiedon voitostaan, jotta tietää matkustaa palkintojenjakotilaisuuteen ensi lauantaina. Onnittelut voittajalle, kuka hän sitten onkaan. Minä taidan sitten mennäkin lapsen (ihmis- ei kirjalapsen!) kanssa aluevalmennusleirille.

Hinkkaa ja jynssää

Ei, en todellakaan tee joulusiivousta. Viimeistelen Venlan kolmososaa kustannustoimittajalle lähetettävään kuntoon. Nyt on Venlan kanssa se vaihe, että yksikään lause ei tunnu sujuvalta, rytmikkäältä tai ylipäänsä luontevalta. Pientä sisällöllistä muokkaustakin haluaisin tekstin loppuosaan tehdä. Ja nyt kadotin velä wordin sivunäkymästä sen pallukan, jolla voi liikkua ylös alas tekstissä. Damn! Muokkauksen siirry-toiminto on niin vaivalloinen.

Tekeillä olevaa tieteellistä artikkeliakin pitäisi hioa, tapaan huomenna työni ohjaajan, eikä sinne ole kiva mennä huonosti valmistautuneena. Yksi työhakemus pitäisi myös laittaa menemään. Uusi vuosi olisi paljon kivempi, jos olisi säännöllisiä tuloja.

Sitten pitäisi vielä lähteä liukastelemaan postiin joulukortit. Joillekin niiden askartelu ja tervehdysten kirjoittaminen on varmaan mukavaa jouluodotuspuhdetta, minulle se on vähän pakkopullaa. On siis toki mukava ajatella, että rakas ystävä saa korttini postilaatikkoonsa, mutta silti! Arvostakaa joulukorttejanne te, jotka ne saatte, ne on tänä vuonna vielä rustattu kipeällä olkapäällä! 🙂

Ellilän boksissa on käynnissä Lydecken-kilpailuvoittajan arvaaminen. Kirstin Eksyneet näkevät unia johtaa kirkkaasti, Kolmen ajan maa on sentään kolmantena (nomen est omen?). Todellinen raati taitaa julkistaa vain voittajan, ei muita sijoja? Se on hyvä, olisi tylsää kuulla sijoittuneensa viidenneksi eli jumboksi. Nythän sitä voi uskotella itselleen, että hiukkasen niukasti hävisi voittajalle. 🙂

Ei auta, takaisin sorvin ääreen. Ei se käsikirjoitus itsellänsä hioudu. Adios amigos!

Varoitus kaikelle kansalle

Helsingissä (ihan Tapiolaa myöten), Turussa, Tampereella ja Oulussakin on havaittu, että maailmasta on juurikin tavara loppumassa. Kaikki ihmiset ovat kerääntyneet jonottamaan villapaitoja, äänilevyjä, järjestelmäkameroita, oliiviöljyä ja Brunbergin suukkoja. Monet lintsaavat tätä varten töistä tai koulusta. Samassa kamalassa jamassa ovat nyt edustusrouva ja duunari, mummo ja teinari, kantasuomalainen ja maahanmuuttaja. Taivas meitä varjelkoon!

Tavaran ollessa maiilmasta ihan minä hetkenä tahansa loppumassa, on syytä penkoa kaikki esille asetettu tavara, sulloa omat löydöt tiukasti kainaloon ja sittenkin vielä tarkistaa, olisiko jotakin todella tärkeää, jota ilman ei voi kertakaikkiaan tulla toimeen.

Ja mikäli niin kauheasti sattuu käymään, ettei millään työstä, sairaudesta tai levosta johtuen pääsekään mukaan taistelemaan materiaalisen maailman viimeisistä jaossa olevista hyödykkeistä, ei kaikki ole vielä menetetty.

Tavara kun on maailmasta loppumassa taas sitten puolen vuoden kuluttua.

Hankala yhtälö

Hesarin kuukausiliitteen artikkeli kirjastoapurahoista pisti todella miettimään syntyjä syviä. Tässä taannoin lanu-kirjailijaystävä tokaisi, että niitähän saa joka vuosi, ainakin vähän. Itse en ole saanut joka vuosi, ainoastaan kahdesti on tullut huhti-toukokuussa ilouutinen. Hakenut kyllä olen joka vuosi ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen ilmestyttyä, siis tammikuusta 2008.  Ensimmäisen hylsyn otin hyvin tyynesti, olin juuri saanut suhteellisen ison apurahan tieteelliseen työskentelyyni (väitöskirja), enkä sen vuoksi olisi tuona vuonna kyennyt mitenkään paljoa kirjoittamaankaan. Reilu peli: ei tuotosta – ei avustusta, onhan kyseessä työskentelyapuraha, ei palkkio tehdystä työstä.

Mutta jotkut ovat saaneet joka vuosi, vuosikausia ja ilman, että julkaisuja on putkahdellut mitenkään taajaan. Jotkut ovat nauttineet kirjastoapuraa oman, hyväpalkkaisen toimen ohessa.  Kuukausiliitteen jutun toimittaja Ilkka Karisto ei ole kuitenkaan selvittänyt, ovatko nämä ihmiset olleet virkavapaalla tai muuten vapautettuina tehtävistään apurahaa nauttiessaan.

Ja ihmiset ovat saaneet huimia summia, jotkut 2000-luvun aikana yhteensä yli 100 000 euroa. Viidenkymmenen eniten netonneen joukkoon mahtuu niin valtaviin myyntilukuihin yltäviä bestsellertehtailijoita kuin aika tavalla never heard-tyyppejäkin. Millä perusteella rahat sitten oikein jaetaan?

Kuukausiliitteen jutun mukaan lautakunnan iäkkäät myöntäjät jakavat iäkkäille hakijoille. Mutta eikö Arto Paasilinnaa, Jari Tervoa, Mauri Kunnasta tai kansanedustajan eläkettäkin kaiketi nauttivaa Claes Anderssonia NOLOTA hakea kirjastoapurahaa? Heille myönnettyhän on totisesti pois joltakulta toiselta, apua varmastikin enemmän tarvitsevalta.

En haluasi kyllä olla lautakunnassa jakamassakaan näitä rahoja. On tietyllä tapaa inhimillistä, että tutulle on helpompi antaa kuin tuntemattomalle, etenkin, jos tietää, että hakijalla on juuri pesukone hajonnut tai puoliso sairastunut. Mutta kuinka järjestelmästä on tullut jonkinlainen toimeentulotuki tai sosiaaliavustus aika pienelle porukalle, kun työskentelevälle ja julkaisevalle kirjailijalle voidaan tarjota vain lämmintä kättä ”riittämättömien määrärahojen vuoksi”? Kolmisen miljoonaa ei ole kauhean vähän, kun hakijoita on kuitenkin vuosittain yleensä alle tuhat. Olisiko tasajako mitään: kaikille 3000? Sekin olisi enemmän kuin olen joinakin vuosina saanut.

En toisaalta osaa nimetä ketään, joka ei rahaansa olisi ansainnut. Ehkä sellaisia on, mutta pelkät myönnetyt rahamäärät ja nimiluettelot eivät kerro mitään. Kuukausiliitteen jutussa Jorma Kairimo nostetaan esimerkiksi hakijasta, joka on saanut 2000-luvulla melkein sata tonnia, muttei julkaissut kuin pari juttua. Mutta Jorma ei olekaan kaunokirjailija vaan dramaturgi, joka kyllä kirjoittaa aivan jatkuvasti freelancer-pohjalta ja jonka tuotanto julkaistaan ja esitetään näytelminä. Vuonna 2011 suurimmat kirjastoapurahat saaneiden joukkoon mahtuu Jorman lisäksi ainakin kuusi ystävääni tai puolituttua, enkä kyllä usko, että heistä yksikään on saanut kirjastokorvauksiaan mitenkään vastineetta tai väärin perustein.

Silti toivoisin, että kirjastoapurahojen jakoperusteita selkeytettäisiin ja tehtäisiin läpinäkyvimmäksi. Kannatan lämpimästi myös Paavo Arhinmäen aloitetta, jolla tämän apurahan hakijoille määrättäisiin enimmäistuloraja.

Sen sijaan en ole samoilla linjoilla muuten kovasti kunnioittamani Jukka Kemppisen kanssa, joka ehdottaa koko kirjastoapurahan lakkauttamista. Outoa, että Kemppinen, joka myöntää oleensa luomassa ja myös hyödyntämässä tätä järjestelmää, ole tarkastellut asiaa lainkaan oman erityisosaamisalueensa, tekijänoikeuksien, kannalta. Alunperinhän kirjastoapurahalla oli tarkoitus kompensoida kirjailijoiden tulonmenetyksiä, kun heidän teoksiaan lainataan ilmaiseksi valtion kirjastoissa.

Hatunnosto myös Riikka Pulkkiselle, joka on hakenut kyseistä apurahaa ainoastaan silloin, kun on kokenut sitä todellakin tarvitsevansa. Hän ei ole myöskään hakenut kirjastoapurahaa silloin, kun ei ole julkaissut teosta. Teen tässä itsekin jalon vakuutuksen, että heti, kun elän kirjoistani saamillani tuloilla, jätän kirjastoapurahan sitä tarvitseville.

Writers of Finland, unite?

Minulta on julkaistu nyt viisi lasten- ja nuortenromaania, kaksi tietokirjaa ja kaksi näytelmää kokoelmajulkaisuissa. Kun toinen nuortenromaani oli julkaistu, minua pyydettiin Suomen Nuorisokirjailijoihin, joihin ilomielin liityinkin. Lisäksi hain Suomen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Vanhan viidakon sanonnan mukaan jäseneksi oli mahdollista päästä, kun oli julkaissut kaksi kaunokirjallista teosta ”ihan oikean kustantamon kustannusohjelmassa” (so. ei omakustanne).

Joitakin viikkoja tai kuukausia (en tarkkaan muista tuota järkyttävää tapahtumaa) myöhemmin sain liitolta Tuula-Liina Variksen allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin, ettei minua voitu teosteni kaunokirjallisen tason perusteella hyväksyä liiton jäseneksi. Liitto jäisi kuulemma odottamaan tuotantoni kehittymistä tms.

Eipä tuntunut kivalta. En sano, että Koitetaan kestää, Nanna ja Tyttöystävätesti olisivat Suomessa julkaistujen nuortenkirjojen parhaimmistoa, mutta minusta ne ovat ihan oikeita kirjoja, joissa käsitellään nuoren tytön elämää, sen iloja ja ongelmia realistisesti. Ne eivät siis ole sabloonalla tuotettuja tusinasarjakirjoja tai ajatuksetonta vaaleanpunaista hömppää. Koitetaan kestää arvioitiin todella myönteisesti Hesarissa ja molemmat edellä mainitut varsin suotuisasti mm. Pohjalaisessa, johon kritiikit kirjoitti lasten- ja nuortenkirjallisuutta laajasti tunteva Ismo Loivamaa. Koitetaan kestää palkittiin Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinnollakin.

Mutta joku oli kirjani Liitossa lukenut ja kaunokirjalliselta arvoltaan riittämättömiksi todennut. Niin täytyy olla, ei kai siellä kukaan voisi olla niin välinpitämätön, että olisi tehnyt arvionsa esimerkiksi kansien tai sisällön pikaisen silmäilyn perusteella? Molempien kirjojen kannet ovat nuorekkaan värikkäät, itse pidän erityisesti Koitetaan kestää, Nanna -kirjan omaperäisestä postimerkkikannesta, mutta luonnollisestikin nuortenkirjoja (joista julkaistaan todella vähän kirjallisuuskritiikkejä) myydään ennen kaikkea kansilla. Kansien täytyy olla huomiotaherättävät ja ostajakuntaan vetoavat. Siskodisko-sarjan, jossa kumpainenkin em. kirja on julkaistu, kirjojen takakannessa kuvattujen helminauhojen ja korvakorujen keskellä lukee mm. ”Joka päivä huippuviihdettä Suomesta ja maailmalta! Tarjolla värikästä ja kuplivaa (ei mitään laimeaa), pientä pureskeltavaa, suolaista ja makeaa, hernettä ja hattaraa…”

Itse asiassa sarjan sisältämä pureskeltava voi olla muutakin kuin pientä. Sanna Eevan erinomainen esikoisteos On luvattu leudompaa kertoo esimerkiksi elämästä alkoholistiperheessa, Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta Australiassa asuvasta muslimitytöstä, jonka elämä muuttuu, kun hän päättää ryhtyä käyttämään hijab-huivia. Omissa Nannoissani käsitellään muun elämänmenon ohella mm. koulukiusaamista, lesbolaisuutta ja seksuaalista ahdistelua, mutta kaipa näiden aiheiden kaunokirjallinen ilmaisu ei sitten liene kaksista.

Tänä keväänä, kun kustannuspäätös viidennestä kaunokirjallisesta teoksestani tuli, pyysin uudestaan Liiton hakulomakkeet. Ne pölyttyivät pitkään kirjoituspöydällä, ennen kuin sain kerättyä rohkeuteni ja lähetettyä ne. En tiedä, ehtivätkö ne toukokuun kokoukseen vai käsitelläänkö anomukseni vasta joulukuussa. Tuleeko taas hylsy vai saanko armon liittyä noin kuudensadan valitun joukkoon?

Mikä ylipäänsä on Kirjalijaliiton tehtävä? Eikö mikä tahansa liitto ole kuitenkin sitä vahvempi, mitä enemmän siinä on jäseniä?

Suuresti kirjailijana arvostamani Tuula-Liina Varis sanoi taannoin jossain haastattelussa jotain sellaista kuin että ”kuka sitä suomalaisen kirjallisuuden tasoa vaalii, jos ei Kirjailijaliitto?”. Niin no juu. Senhän voi toki nähdä Liiton tehtävänä. Itse luulin, että se olisi kirjailijoiden ja kustantamojen vastuulla. Suurin kirjallisuuskriitikko on kuitenkin loppujen lopuksi aika.

Olen muuten hakenut myös Pirkkalaiskirjailijoihin.