Paineen alaisena

Joko nyt on syksy?

Joko nyt on syksy? Ainahan sitä sanotaan, että elokuu on vielä kesää, mutta kyllä alkaa tuntua syksyltä silloin, kun lapset menevät kouluun.

Mitä olen tehnyt, kun en ole päivittänyt blogiani?

Kesäkuussa vietin nuorimmaisen kanssa viikon Kirjailijaliiton kesämökillä Hämeenkyrössä. Paikkaan ei saanut tuoda lemmikkieläimiä, joten Karvaturre sai jäädä kotiin töitä tekevän puolison ja ponitouhuissa kiinni olleen esikoisen kanssa. Me nuorimmaisen kanssa nukuimme hyvin ja luimme ihania kirjoja. Minä tein kesätöinä lasten ratsatuskirjan käännöstä ja nuorimmainen onki laiturilta särkiä.

Heinäkuun lopussa olimme koko perhe viikon Ahvenanmaalla. Sekin oli rentouttavaa. En vieläkään kirjoiuttanut, viimeistelin edellä mainittua käännöstä ja luin. Ainoa asia, joka teki surulliseksi, oli sameavetinen ja levien valtaama Itämeri.

Nyt kirjoitan. Kirjoitan muiden muassa uutta juttua, josta en halua vielä kertoa, mutta josta olen aika innoissani ja joka on tietyllä tavalla saanut innoituksensa tästä upeasta tv-elokuvien sarjasta.

Muita töitä ovat muiden muassa

Venlan viitososan, Venlan ratsastusleirin, kirjoittaminen.

Venlan hoitoponin korjaukset.

Lasten ratsastuskirjan (sen nimeksi tulee muistaakseni Näin opitaan ratsastamaan) taittoversioiden pitäisi pullahtaa postilaatikkoon ensi viikolla.

Keikkaakin pukkaa.

31.8. olen Hämeenlinnassa Kirjojen yössä Kirjakaupan lavalla klo 19.15–19.45, tilaisuuden otsikkona on ”Totta ja tarua nuorille”. Tosikoita itseni lisäksi ovat Anneli Kanto (Pusu ja pokaali), Kalle Veirto (Leiri) sekä Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa). Silkkaa tarua taas ovat suoltaneet Anu Holopainen (Matkalaiset), Terhi Rannela (Korkea puoliso), Hanna van der Steen (Kirous) ja Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa). Meillehän on siis varattu peräti 5,625 minuuttia puheaikaa per kirjailija, edellyttäen, että seuraava aloittaa saman tien, kun edellinen sulkee suunsa eikä haastattelijaa ole.

30.9. olen Lempäälä-opistolla  hienolla nimikkeellä ”kuukauden kirjailija”. Minua haastatellaan aiheesta ”Faktaa ja fiktiota hevosista kaikenikäisille, Päivi Lukkarila kertoo tuotannostaan.”

5.10. olen Turun kirjamessuilla klo 11 puhumassa Venlan kesäponista ja Tesemppiä, Venlasta. Seuranani ovat jälleen Kalle Veirto, Anu Holopainen ja Anneli Kanto. Meitä haastattelee   ihanainen Taija Tuominen.

ja 26.10. Helsingin kirjamessuilla, Topelius-lavalla ihan yksin (tai ainakin ainoana haastateltavana) klo 14–14.30.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, en purnaa joukkohaastatteluja. Niissä on todellakin yleensä paljon hauskempaa, sillä mitä useampi kirjailija, sitä merkillisemmät ajatukset pulpahtelevat ilmoille. Mutta onhan tuo aika paljon tuo kahdeksan kirjailijaa kolmeen varttiin aika tiukkaan pakattu.

Rouva Huukin kirjoitti venloista katsauksen Lastenkirjahyllyynsä tässä taannoin. Olin ajatellut tehdä Venla-sarjasta viisiosaisen, ja tuo viides osa on nyt tekeillä.  Realistiselle, pienille lukijoille suunatulle ja kotimaiselle hevoskirjasarjalle on ilmeisesti kysyntää, koskapa minua on pyydetty harkitsemaan, josko Venla kuitenkin jatkaisi vielä seikkailujaan. Tätä täytyy miettiä tarkkaan. Tykkään Venlan hahmosta, joten hänestä on ollut mukava kirjoittaa, mutta sarjan venyessä on aina toki vaarana, että sitä alkaa toistaa itseään. Vaihteeksi olis myös kiva kirjoittaa vaikka vähän isommista hevostytöistä. Tai jostakin, joka ei liity millään lailla hevosiin. niin kuin se, josta en halua vielä kertoa mitään. 🙂

Tässä vielä tosi kiva Kirjastokaistan kirjavinkkaus Kolmen ajan maasta.

Mainokset

Joskus on niin ihanaa, että alkaa melkein pelottaa

Kolmen ajan maa on Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaana! Ehdokkaat julkistettiin eilen, itse sain tiedon muutamaa päivää aiemmin, ja hiemanko oli vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi tehnyt mieli huutaa jippiitä ja kertoa kaikille, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Uskomatonta, että kirjoittamani kirja saa kaksi kirjallisuuspalkintoehdokkuutta ihan peräperää!

Kilpailun taso on kova, on hienoa olla mukana moisessa joukossa. Arvostan muutenkin Lasten LukuVarkaus -palkintoa erittäin paljon, jopa enemmän kuin muita lastenkirjallisuuspalkintoja, koska viime kädessä voittajan valitsevat nyt 9–12-vuotiaat lapset itse.

Torstaina 23.2. järjestettiin Tampereen kaupunginkirjastossa Aslakin päivän kirjakutsut, jossa kirjastoväki esitteli valtaisan määrän lanu-kirjallisuutta. Itsekin sain kutsun tilaisuuteen Naamakirjoitse, mutta erinäisten kohtalon iskujen, kuten auton kiireellisen korjaustarpeen, vuoksi en sinne sitten loppujen lopuksi mennyt. Ja vähänkö harmittaa, etten mennyt! Useista luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Kirjaston antitäti Reetta Saine kehui siellä Venlan alkeiskurssia ja Matti Karjalainen Kolmen ajan maata, todistusaineistoa ainakin täällä ja täällä. Aiemmin Reetta on kirjoittanut suopeasti Venlasta myös täällä. Hauskaa, että kirja tuntuu vastanneen tarpeeseen ja löytäneen lukijansa, painoskin myytiin loppuun suht nopsaan.

Olen sen verran vanhanaikaisesti kasvatettu ja taikauskoinen, että pelkään itkun seuraavan ”pitkästä” ilosta. Minusta ensi kesänä ja syksynä ilmestyvät Venlan kesäponi ja Tsemppiä, Venla! ovat huomattavasti hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin Venlan alkeiskurssi, joka kaikessa opettavaisuudessaan ja realistisuuden tavoittelussaan voi kyllä olla lukijalleen pitkäveteinenkin. Mutta jos olenkin tässä väärässä? Jos olen kirjoittanut hyvän sarjan aloituskirjan ja ammun kaiken alas hölmöllä kakkososalla ja turhan pateettisella kolmososalla? Tuleeko nyt tekeillä oleva nelososa, jonka työnimenä on Venlan hoitoponi, bumerangina takaisin mukanaan kustannustoimittajan saatekirje, jossa sanotaan, että valitettavasti sarjan tyystin tyrehtyneen myynnin ja nihkeiden kritiikkien (tai kritiikkien täydellisen puuttumisen!) vuoksi sarjan julkaiseminen on päätetty lopettaa? Jääkö Lasten LukuVarkaus 2012 viimeiseksi ehokkuudekseni ikinä, sellaiseksi, jota muistelen mummoikäisenäkin, lastenlasten pyöritellessä tuskastuneena silmiään?

Noh, ehdokkuuksista en tiedä, mutta kyllä minä uskon Venlan jatko-osiin. Ehkei niistä tule ykkösosan vertaisia, mutta ihan kelpo kirjoja pienille hevoshulluille kuitenkin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, ettei tule tikku kieleen. Ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Hinkkaa ja jynssää

Ei, en todellakaan tee joulusiivousta. Viimeistelen Venlan kolmososaa kustannustoimittajalle lähetettävään kuntoon. Nyt on Venlan kanssa se vaihe, että yksikään lause ei tunnu sujuvalta, rytmikkäältä tai ylipäänsä luontevalta. Pientä sisällöllistä muokkaustakin haluaisin tekstin loppuosaan tehdä. Ja nyt kadotin velä wordin sivunäkymästä sen pallukan, jolla voi liikkua ylös alas tekstissä. Damn! Muokkauksen siirry-toiminto on niin vaivalloinen.

Tekeillä olevaa tieteellistä artikkeliakin pitäisi hioa, tapaan huomenna työni ohjaajan, eikä sinne ole kiva mennä huonosti valmistautuneena. Yksi työhakemus pitäisi myös laittaa menemään. Uusi vuosi olisi paljon kivempi, jos olisi säännöllisiä tuloja.

Sitten pitäisi vielä lähteä liukastelemaan postiin joulukortit. Joillekin niiden askartelu ja tervehdysten kirjoittaminen on varmaan mukavaa jouluodotuspuhdetta, minulle se on vähän pakkopullaa. On siis toki mukava ajatella, että rakas ystävä saa korttini postilaatikkoonsa, mutta silti! Arvostakaa joulukorttejanne te, jotka ne saatte, ne on tänä vuonna vielä rustattu kipeällä olkapäällä! 🙂

Ellilän boksissa on käynnissä Lydecken-kilpailuvoittajan arvaaminen. Kirstin Eksyneet näkevät unia johtaa kirkkaasti, Kolmen ajan maa on sentään kolmantena (nomen est omen?). Todellinen raati taitaa julkistaa vain voittajan, ei muita sijoja? Se on hyvä, olisi tylsää kuulla sijoittuneensa viidenneksi eli jumboksi. Nythän sitä voi uskotella itselleen, että hiukkasen niukasti hävisi voittajalle. 🙂

Ei auta, takaisin sorvin ääreen. Ei se käsikirjoitus itsellänsä hioudu. Adios amigos!

Varoitus kaikelle kansalle

Helsingissä (ihan Tapiolaa myöten), Turussa, Tampereella ja Oulussakin on havaittu, että maailmasta on juurikin tavara loppumassa. Kaikki ihmiset ovat kerääntyneet jonottamaan villapaitoja, äänilevyjä, järjestelmäkameroita, oliiviöljyä ja Brunbergin suukkoja. Monet lintsaavat tätä varten töistä tai koulusta. Samassa kamalassa jamassa ovat nyt edustusrouva ja duunari, mummo ja teinari, kantasuomalainen ja maahanmuuttaja. Taivas meitä varjelkoon!

Tavaran ollessa maiilmasta ihan minä hetkenä tahansa loppumassa, on syytä penkoa kaikki esille asetettu tavara, sulloa omat löydöt tiukasti kainaloon ja sittenkin vielä tarkistaa, olisiko jotakin todella tärkeää, jota ilman ei voi kertakaikkiaan tulla toimeen.

Ja mikäli niin kauheasti sattuu käymään, ettei millään työstä, sairaudesta tai levosta johtuen pääsekään mukaan taistelemaan materiaalisen maailman viimeisistä jaossa olevista hyödykkeistä, ei kaikki ole vielä menetetty.

Tavara kun on maailmasta loppumassa taas sitten puolen vuoden kuluttua.

Hankala yhtälö

Hesarin kuukausiliitteen artikkeli kirjastoapurahoista pisti todella miettimään syntyjä syviä. Tässä taannoin lanu-kirjailijaystävä tokaisi, että niitähän saa joka vuosi, ainakin vähän. Itse en ole saanut joka vuosi, ainoastaan kahdesti on tullut huhti-toukokuussa ilouutinen. Hakenut kyllä olen joka vuosi ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen ilmestyttyä, siis tammikuusta 2008.  Ensimmäisen hylsyn otin hyvin tyynesti, olin juuri saanut suhteellisen ison apurahan tieteelliseen työskentelyyni (väitöskirja), enkä sen vuoksi olisi tuona vuonna kyennyt mitenkään paljoa kirjoittamaankaan. Reilu peli: ei tuotosta – ei avustusta, onhan kyseessä työskentelyapuraha, ei palkkio tehdystä työstä.

Mutta jotkut ovat saaneet joka vuosi, vuosikausia ja ilman, että julkaisuja on putkahdellut mitenkään taajaan. Jotkut ovat nauttineet kirjastoapuraa oman, hyväpalkkaisen toimen ohessa.  Kuukausiliitteen jutun toimittaja Ilkka Karisto ei ole kuitenkaan selvittänyt, ovatko nämä ihmiset olleet virkavapaalla tai muuten vapautettuina tehtävistään apurahaa nauttiessaan.

Ja ihmiset ovat saaneet huimia summia, jotkut 2000-luvun aikana yhteensä yli 100 000 euroa. Viidenkymmenen eniten netonneen joukkoon mahtuu niin valtaviin myyntilukuihin yltäviä bestsellertehtailijoita kuin aika tavalla never heard-tyyppejäkin. Millä perusteella rahat sitten oikein jaetaan?

Kuukausiliitteen jutun mukaan lautakunnan iäkkäät myöntäjät jakavat iäkkäille hakijoille. Mutta eikö Arto Paasilinnaa, Jari Tervoa, Mauri Kunnasta tai kansanedustajan eläkettäkin kaiketi nauttivaa Claes Anderssonia NOLOTA hakea kirjastoapurahaa? Heille myönnettyhän on totisesti pois joltakulta toiselta, apua varmastikin enemmän tarvitsevalta.

En haluasi kyllä olla lautakunnassa jakamassakaan näitä rahoja. On tietyllä tapaa inhimillistä, että tutulle on helpompi antaa kuin tuntemattomalle, etenkin, jos tietää, että hakijalla on juuri pesukone hajonnut tai puoliso sairastunut. Mutta kuinka järjestelmästä on tullut jonkinlainen toimeentulotuki tai sosiaaliavustus aika pienelle porukalle, kun työskentelevälle ja julkaisevalle kirjailijalle voidaan tarjota vain lämmintä kättä ”riittämättömien määrärahojen vuoksi”? Kolmisen miljoonaa ei ole kauhean vähän, kun hakijoita on kuitenkin vuosittain yleensä alle tuhat. Olisiko tasajako mitään: kaikille 3000? Sekin olisi enemmän kuin olen joinakin vuosina saanut.

En toisaalta osaa nimetä ketään, joka ei rahaansa olisi ansainnut. Ehkä sellaisia on, mutta pelkät myönnetyt rahamäärät ja nimiluettelot eivät kerro mitään. Kuukausiliitteen jutussa Jorma Kairimo nostetaan esimerkiksi hakijasta, joka on saanut 2000-luvulla melkein sata tonnia, muttei julkaissut kuin pari juttua. Mutta Jorma ei olekaan kaunokirjailija vaan dramaturgi, joka kyllä kirjoittaa aivan jatkuvasti freelancer-pohjalta ja jonka tuotanto julkaistaan ja esitetään näytelminä. Vuonna 2011 suurimmat kirjastoapurahat saaneiden joukkoon mahtuu Jorman lisäksi ainakin kuusi ystävääni tai puolituttua, enkä kyllä usko, että heistä yksikään on saanut kirjastokorvauksiaan mitenkään vastineetta tai väärin perustein.

Silti toivoisin, että kirjastoapurahojen jakoperusteita selkeytettäisiin ja tehtäisiin läpinäkyvimmäksi. Kannatan lämpimästi myös Paavo Arhinmäen aloitetta, jolla tämän apurahan hakijoille määrättäisiin enimmäistuloraja.

Sen sijaan en ole samoilla linjoilla muuten kovasti kunnioittamani Jukka Kemppisen kanssa, joka ehdottaa koko kirjastoapurahan lakkauttamista. Outoa, että Kemppinen, joka myöntää oleensa luomassa ja myös hyödyntämässä tätä järjestelmää, ole tarkastellut asiaa lainkaan oman erityisosaamisalueensa, tekijänoikeuksien, kannalta. Alunperinhän kirjastoapurahalla oli tarkoitus kompensoida kirjailijoiden tulonmenetyksiä, kun heidän teoksiaan lainataan ilmaiseksi valtion kirjastoissa.

Hatunnosto myös Riikka Pulkkiselle, joka on hakenut kyseistä apurahaa ainoastaan silloin, kun on kokenut sitä todellakin tarvitsevansa. Hän ei ole myöskään hakenut kirjastoapurahaa silloin, kun ei ole julkaissut teosta. Teen tässä itsekin jalon vakuutuksen, että heti, kun elän kirjoistani saamillani tuloilla, jätän kirjastoapurahan sitä tarvitseville.

Oikolukemisen ihanuus ja kurjuus

Sain eilen takaisin Venlan kesäponin käsikirjoituksen kustannustoimittajan merkinnöillä, joita tuntui olevan normaalia enemmän. Se ei ole mikään ihme, nuijin käsikirjoituksen valmiiksi jo kevään kustannusvaliokunnan kokousta varten, mutta sitten kustannustoimittajani päätti strategisista syistä lykätä jatko-osan esittelemistä kesäkuuhun saakka.

Käsiksen saaminen takaisin on aina yhtä jännittävää. Jotenkin sitä työn jätettyään tyhjää mielensäkin niin, että palautemerkittyä printtiä lukee melkein kuin uutta tekstiä. Tällä kertaa yllätyin positiivisesti. Vaikka korjaamistakin löytyy, ei käsis vaikuttanut mitenkään puolitekoiselta tai hätiköidysti viimeistellyltä, vaan melko valmiilta.

Toisinaan minuun iskee into saada korjaukset tehtyä  ja käsiksen editoitu versio takaisin kustantamoon mahdollisimman pian. Olen kuitenkin melko hidas työstämään tekstejä ja toisaalta voisin hinkata kieltä ja kuvauksia loputtomiin. Tästä johtuen olen toisinaan korjausversion palautettuani pyytänyt turhan paljon muutoksia vielä taittoversioon (jossa siis on näkyvissä jo lopullinen sivutaitto asetteluineen päivineen). Taittoversioon olisi kuitenkin asianmukaista pyytää enää aivan pieniä muutoksia, lähinnä kirjotusvirheiden tms. korjauksia. Kustannustoimittajan ja painohenkilökunnan hermoja säästääkseni olenkin nyt päättänyt, etten hutiloi taikka hätäile Venlan kesäponin korjausversion kanssa. Teen pyydetyt ja itsestäni tarpeelliset muutokset sun muut hionnat rauhassa, sitten annan käsiksen levätä hetken ja luen sen vielä läpi oikein kunnolla, rauhassa ja harkiten.

Äänneen lukeminen on minulle hyvä keino käydä läpi käsistä. Sillä tavoin hahmotan paremmin tekstin rytmin ja ”hengittävyyden”.

Korjausversioissani on yleensä aika paljon kirjoitusvirheitä, sisältöön tai tarinan kuljetukseen liittyviä korjaus- tai lisäyspyyntöjä olen saanut harvakseltaan. Nyt sellainen on esitetty. Venlan kesäponissa kuvataan pienen tytön kuukautta kesämökillä hevosten kanssa puuhaillen. Kustannustoimittaja toivoi, että ottaisin tarinaan mukaan jotain hevosiin liittymätöntäkin puuhastelua, vaikkapa kaupunkiretken tai jonkin Venlan mielenrauhaa järkyttävän uutisen, esimerkiksi tutun ratsastuksenopettajan poismuuton tai kaverin vanhempien avioeron. Tiedän, että kustannustoimittajani on yleensä aina oikeassa, enkä välttämättä näe itse tekstieni heikkouksia, mutta nyt tekee mieli harata vastaan. Tahtoisin, että kirja olisi tapahtumakulultaan verkkainen kuin lapsuuden kesä. En haluaisi, että pikku Venla joutuisi suremaan mitään liian suurta surua nyt, kun hänellä on kesä. Hevosten käsittelyyn liittyvät ongelmat olisivat minusta ihan tarpeeksi, retket huvipuistoon sun muut tuntuisivat minusta hevoskirjassa päälle liimatuilta. Noh, täytyy miettiä kuitenkin. Hiljaa ja rauhassa. Nyt on kesä.

Venlan alkeiskurssi oli muuten jo tullut painosta. Toivottavasti saan pian tekijänkappaleeni.