Paljastuskirjoitus

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Mainokset

Kuinka jouduin Terttu Autereen vuoksi noloon tilanteeseen

Kävin tänään (taas) kaupunginkirjasto Metsossa. Tarkoituksenani oli etsiä materiaalia työkeikkaa varten, mutta kirjaston tietojärjestelmät olivat sekaisin eikä etsimisestä tullut oikein mitään.

Kirjastossa parveili japanilaisia nuoria. Luulin, että olivat matkalla Muumilaaksoon, mutta heille esiteltiinkin kirjastoa. Metson lempparikirjastohenkilöni Mervi (kyllä te kaikki muutkin olette aivan ihania, mutta meillä on Mervin kanssa yhteinen harrastus ja samanlainen huumorintaju) kertoi ja tulkki käänsi kerronnan japaniksi.

Olin tehnyt löytöni, pari johtamistaidon kirjaa, Marja-Leena Mäkelän toimittaman Sanaista taidetta -kirjan sekä Terttu Autereen Sinisen hatturasian äänikirjana ja suuntasin lainausautomaateille. Kaksi ensimmäistä oli varattuja, ja koska olen kovasti kärsimätön henkilö, painelin sille kolmannelle, joka paljastuikin lasten lainausautomaatiksi.

Kun siinä yritin oivaltaa kuinka päin kirjastokortti tungetaan hahloon ja miten päin kirjat tulee vetää valonsäteen alitse, japanilaiset olivatkin yhtäkkiä siinä. Mervi esitteli minut heille eräänä lasten- ja nuortenkirjailinamme! Onneksi minulla ei ollut mitään ns. kyseenalaista lainattavaa tällä kertaa. Tarkoitan, etten koskaan lainaa mitään mitä ei voisi hyvällä omallatunnolla näyttää muillekin. En tietenkään.

Huvittavaksi tilanteen teki se, että olin kuitenkin siinä lapsille tarkoitetulla lainausautomaatilla, jonka tiski ylsi hädin tuskin puoleenväliin reittäni, joten pyllistelin siinä aika kummallisen näköisesti höyhentoppatakissa ja kaulan ympärille käärityssä villakaulahuivissa (sillä aamulla meillä päin oli vielä reilusti pakkasta!) ja automaatti naukaisi vienosti kissan äänellä jokaisen lainatun teoksen kohdalla.

Viimeinen nuorista japanilaisista ikuisti eleganssini kamerallaan ja kiitti vielä pokkaamalla kauniisti. Pokkasin takaisin. Edellisen kerran päädyin japanilaiseen kuva-albumiin hääpäivänäni, kun nousevan auringon maan turisti pyysi kainosti lupaa ikuistaa minut hääpuvussani. Taidapa olla Fuji-vuoren ja keväisten kirsikankukkien jälkeen ihan suosituimpia kuvauskohteita Nipponissa!

Kun sitten kiirehdin mahdollisimman nopeasti pois Metsosta, innostui ovihälytin piippaamaan vimmatusti. Varastaako kirjailija kirjoja? Eikö tullut apurahaa tänä vuonna?

Sininen hatturasia oli kaikessa hässäkässä jäänyt lukematta naukuvassa automaatissa.

Kotiin päästyäni kuulin, ettei työkeikkaa tulekaan, ainakaan lähiaikoina, liian vähän ilmoittautuneita tms. Pee reissu siis, mutta tulipa tehtyä!

Kirjailijan paras ystävä ei ole hänen ystävänsä

Jopas nyt jotakin: Aamulehden välistä pullahti tänä aamuna Taide ja viihde -niminen ”kulttuuriliite”. Mahtaako AL yrittää paikkailla sitä, että lehdessä on yleensä kolme sivua urheilua ja vain puolikas sivu kulttuuriuutisia? Pikemminkin taitaa olla kyse siitä, että on synnytetty jälleen yksi teemalehti, johon myydä mainostilaa, tällä kertaa teattereille ja museoille.

Mutta lehdyskässä oli mielenkiintoinen artikkeli legendaarisesta kustannustoimittajasta Harri Haanpäästä, joka on toimittanut mm. Rosa Liksomin, Sofi Oksasen ja Juha Seppälän teoksia.

Artikkeli luonnostelee kuvan mielenkiintoisesta ja aika itsetietoisesta kustannustoimittajasta, joka ei epäröi ajaa läpi suuriakaan muutoksia editoitaviensa teksteihin. Jutun mukaan Haanpää esimerkiksi poisti puolet Rosa Liksomin Finlandia -palkitun Hytti nro 6:n käsikirjoituksesta, myös Liksomin esikoisteosta, Yhden yön pysäkkiä, hän kertoo kirjoittaneensa uusiksi. Saattaisiko tässä olla ladonta- tai peräti toimittajan virhe? Jotenkin uskottavammalta tuntuisi, että Haanpää olisi kirjoituttanut uusiksi osia novellikokoelmasta.

Haanpää oli laatinut viisikohtaisen sääntölistan kustannustoimittajalle. Ensimmäinen kohta kuuluu: ”Kustannustoimittaja ei voi kirjoittaa kaunokirjallisuutta.”. Tämän voin oikeastaan allekirjoittaa, on varmasti järkevämpää keskittää osaamisensa joko oman tekstin tuottamiseen tai sitten toisten tekstien hiomiseen. Hain joskus kustannustoimittajan paikkaa Karistolta ja olin todella kummastunut, kun minua ei pyydetty edes haastatteluun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että minun olisi vaikeaa keskittyä näkymättömään työhän kustannustoimittajana, kun korkeimmat tavoitteeni liittyvät kuitenkin omien tekstien synnyttämiseen.

Toinen ”sääntö” on sekin aika tiukka: ”kustannustoimittaja ei voi olla kirjailijan ystävä”, joskin ymmärrän säännön pontin. Jos kirjailija ja editori (en muuten yhtään pidä tästä nimityksestä) ovat liian läheisiä, se voi vaikuttaa työn laatuun, kun kustannustoimittaja alkaa ajatella kirjailijan tunteita enemmän kuin tekstin parasta.

”Kustannustoimittajan tulee aina käyttää kynää, ei kumia, ja hänen on oltava kirjailijalle suora ja rehellinen.” Kyllä, hyvä kustannustoimittaja kertoo viat kiertelemättä ja perustelee muutosehdotukset.

”Kustannustoimittajan on tunnettava jo kirjoitettu kirjallisuus.” No todellakin! Eihän voi arvioida tekstin kirjallista arvoa tai tunnistaa intertekstuaalisuutta, jollei tunne laajasti kirjallisuutta. Toisaalta tämä vaatimus kirjaimellisesti otettuna on täysin mahdoton, ei kai voida olettaa, että yksittäinen ihminen ennättäisi lukea edes kaikkea suomeksi julkaistavaa kaunokirjallisuutta. Mutta joka tapauksessa kustannustoimittajan yleisen kirjallisuuden tuntemuksen on oltava kyllä erittäin hyvä.

Viides sääntö kuuluu: ”Kustannustoimittajan on vaikea olla absolutisti, raitis kustannustoimittajan on kirjailijan mielessä poliisi” on minusta puhdasta höpölöpöä, puolustelua omalle juomiselle. Tai ehkä siihen sisältyy vähän romantisoitu kuva rappiokirjailijasta, joka vastaanottaa palautteen pikkutuiterissa, punaviinilasi edessään. Tai sitten olen itse aivän tylsä kirjailija, kun en tarvitse käynnistysryyppyä enkä ikipäivänä osaisi kuvitella itseäni juopottelemassa kustannustoimittajani kanssa.

Itse en osaisi toivoa parempaa kustannustoimittajaa kuin mitä minulla on. Toivon, ettei hän pahastu tästä kirjoituksesta, koska tiedän, että hän ei kaipaa julkisuutta tai sosiaalisen median näkyvyyttä. SIksi jätän hänen nimensäkin mainitsematta, vaikka monet tätä lukevat hänet tuntevatkin (ja työskentelevät hänen kanssaan).

Hän ei kai ole ystäväni, mutta meillä on kyllä käsittääkseni oikein hyvät välit. Häntä on aina yhtä mukava tavata, ja jokakeväinen lounastapaamisemme on kyllä yksi kirjailijavuoden huippuhetkiä. Silloin syömme hyvin ja keskustelemme kaiken tarpeellisen tekeillä olevista ja tulevista kirjoista. Ja paljon muustakin.

Valtavan lukenut hän on, ja hänen kielen tajunsa on pistämätön. Uskoisin kyllä, että hän voisi kirjoittaa erinomaista kaunokirjallisuutta, mutta käyttää osaamisensa ja ”vainunsa” meidän kirjailijoittensa hyödyksi. Olen todella onnellinen, ettei hän ole Haanpään kaltainen toimittaja, joka tekee ”omia, aika rankkoja ehdotuksiaan” kirjojen sisällöstä tai rakenteesta. Ei sillä, etteikö kustannustoimittajani tekisi korjausehdotuksia, mutta ne ovat yleensä vain hentoisia aaltoviivoja käsikirjoituksessa tai muutamia sanoja sähköpostissa, mikä jättää itselleni tilaa miettiä asia uusiksi ja tarjota toisenlainen vaihtoehto. Joskus olen torpannuktin hänen ehdotuksiaan, ja kun olen selkeästi perustellut haluttomuuteni muutoksiin, kustannustoimittaja on antanut olla. En tiedä, onko tämä loppukädessä tehnyt hyvää kirjoilleni vai ei, mutta minusta on tärkeää seistä omien intuitioidensa takana. You don´t have to kill all your darlings.

Kustannustoimittajani on rehellinen, mutta kertoo asiat kiltisti, töksäyttämättä. Se on minusta erittäin tärkeää. Kirjoittaminen on kuitenkin hyvin henkilökohtainen prosessi, ja kun tekstejä arvostellaan, se on melkein kuin omia lapsia kritisoitaisiin. Rehellisyys edellyttää kustannustoimittajaa joskus tekemään päätöksiä, jotka ovat kirjailijasta erittäin raskaita ja vaikeita hyväksyä. Ne ovat kuitenkin välttämätön osa työtä; aivan, kuten Harri Haanpää asian ilmaisee: pahinta kirjailijan kannalta on julkaista epäonnistunut teos. Kustnnustoimittaja on usein myös kustannusliikeen viestinviejä kirjailijan suuntaan, eivätkä nämäkään viestit aina ole niitä ilolla vastaanotettavia. Yhtä kaikki ne ovat tärkeitä.

Olen kyllä erittäin kiitollinen kustannustoimittajastani, sillä olen kuullut myös hyvin toisenlaisista: ylimielisistä töksäyttelijöistä ja suoranaisista tekstien pilkkaajista. Kaikki kustannustoimittajat eivät voi olla yhtä ihania kuin omani, eikä tarvitsekaan, mutta ihmetyttää, mitä asiaa puoltaa kirjailijan tekstin, edes keskenreisen sellaisen, väheksyminen tai pilkka.

 

 

Tunnustan!

Kiitos Anulle tunnustuksesta. Tässä täytyisi ilmeisesti kertoa kahdeksan asiaa itsestään ja laittaa sitten haastetta eteenpäin kahdeksalle.

1. Inhoan kaikenlaisia ketjujuttuja. En ikinä laita eteenpäin esim. ketjusähköposteja tai -kännyviestejä, en edes niitä, joissa pyydetään kertomaan kaverille kuinka ihana ihminen hän on. Eniten inhoan niitä, joissa lupaillaan onnea tai epäonnea sen mukaan, jatkaako ketjua. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa niitä, olen tälläkin hetkellä käsi kantositeessä ja seuraava työkeikka on vasta maaliskuussa. Olen ihan oikeasti otettu tunnustuksesta ja kerron mielelläni itsestäni kahdeksan asiaa, sen verran paljon itsensäpaljastaa minussakin on ;), mutta en pistä haastetta eteenpäin, vaikka kivoja bloggarikohteita kyllä löytyisi. Mutta miettikää nyt: jos jokainen laittaa haasteen kahdeksalle, on kolmen kierroksen myötä haastettu (edellyttäen, ettei ole päällekkäisyyttä) jo 584 bloggaria.

2. Olen kauhean hidas lukija. En voi lukea hyvääkään kirjaa vauhdilla, vaan minun täytyy hahmottaa ja ymmärtää koko virke, ennen kuin voin siirtä eteenpäin. En todellakaan ole näitä kirja illassa -ihmisiä.

3. Salakuuntelen keskustelevia ja puhelimessa puhuvia ihmisiä bussissa ja junassa. Se on hauskaa ja halpaa hupia.

4. Syön kasvis- tai kalaruokaa aina, kun sitä on tarjolla, mutta jos minulle tarjotaan kylässä (ai kotona) liharuokaa, en kehtaa kieltäytyäkään.

5. Pidän karppausta idioottimaisena, epäterveellisenä ja ennen kaikkea epäeettisenä ruokavaliona. Rakastan hyvää leipää ja pastaa.

6. En pidä fanaattisuudesta missään sen muodoissa. Paras tapa saada minut häipymään paikalta on selittää, kuinka Alexander-tekniikka, zen-buddhalaisuus, prosessikirjoittaminen, valkoisen sokerin välttäminen kaikissa sen muodoissa tai mikä muu tahansa asia ratkaisee kaikki ongelmani.

7. Diggaan 1980-luvun discomusiikkia.

8. En ole lukenut (vieläkään) Volter Kilven Alastalon salissa.

There. Kaikki halukkaat saavat toki kopsia tuon merkin minun nimissäni, jos haluavat paljastella jotain itsestään.