Tulipa luettua

En todellakaan tiedä, kuinka otsikoida tämä

Koko (netti-)maailma tuntuu olevan täynnä Minttu Vettenterää ja Enkeli-Elisaa, ja mitä pidemmälle mennään, sitä karmeammaksi käytävä keskustelu käy. Nyt huudetaan apuun jo kuluttaja-asiamiestä ja vihjataan epämääräisiin, todentamattomiin nettiviitteisiin pohjaten Vettenterän olevan lapsilleen vaarallinen skitsofreenikko.

En tunne Minttistä henkilökohtaisesti, mutta hän on seurannut blogiani ja minäkin olen toisinaan vieraillut hänen blogissaan. Sitä kautta tiesin Enkeli-Elisasta ja tämän vanhempien ja Minttiksen välisestä yhteistyöstä. Kuulin, että Minttis vieraili televisiossakin puhumassa koulukiusaamisesta, mitä pidin tietenkin hyvänä asiana.

Siksi HS:n Kuukausiliitteen juttu ensin hämmästytti ja suututtikin. Pidin sitä puolueellisena ja tarkoitushakuisena. Asiantuntijoitahan löytyy pönkittämään ihan mitä oletettua ominaisuutta tahansa, kun vain etsitään passeli asiantuntija. Kuukausiliitteen jutussa puhuttiin amerikkalaisen psykologin suulla mm. Münchhausenin oireyhtymästä aivan kuin se olisi ennen kaikkea kirjallisiin nettimaailmaan huijaustaipumuksiin liittyvä ominaisuus. Pohjimmiltaanhan on kyse kuitenkin henkilöstä (tai tämän huoltajasta, kuten äidistä), joka kiertää lääkäriltä toiselle saadakseen myötätuntoa keksittyjen tai itse aiheutettujen vaivojen vuoksi, ja siitähän ei tässä yhteydessä tosiaankaan ollut kysymys. Samoin oli etsitty käsiin ruotsalainen psykologi, joka pelotteli nuorten itsemurha-aallon mahdollisuudella, kun Enkeli-Elisan FB-sivuilla on annettu itsemurhan tehneestä niin särötön ja ylistävä kuva. Jos ei ole löytynyt todisteita Elisan tai tämän vanhempien olemassaolosta, niin eipä (suureksi onneksi) myöskään käynnissä olevasta nuorten itsemurha-aallostakaan! Tapaus Enkeli-Elisa – mikäli Vettenterä ei sitä pikaisesti pysty todeksi osoittamaan – aiheuttanee lähinnä moraalista krapulaa meille ilmeisesti huijatuksi tulleille, hyväuskoisille ihmisille.

Kuukausiliitteen asiantuntijoista eniten painoarvoa minusta oli Kotuksen tutkijan Ulla Tiililän arviolla, joskin on oletettavaa, että kun toimittajat antavat tekstianalyysiin useita samaan aihepiiriin liittyviä, mutta eri kirjoittajilta tulleita tekstejä, tutkijakin arvannee, että ollaan todennäköisimmin selvittämässä, voisiko niiden takana olla yksi ja sama kirjoittaja, eikä tämä voi olla ohjaamatta huomioiden tekemistä.

Joka tapauksessa se, että kaikissa Elisan, tämän vanhempien kuin Minttiksenkin teksteissä esiintyi sama kirjoitusvirhe (eteenkin/-kään, po. etenkin/-kään) viittaisi kyllä minustakin erikoislaatuisuudessaan vahvasti siihen, että tekstit olisivat saman kirjoittajan tuotoksia. Toisaalta Tiililä nosti esimerkiksi sen, kuinka kaikki neljä kirjoittajaa suosivat virkkeenalkuista vaan-sanan käyttämistä. Väitettä perusteltiin useilla tekstiesimerkeillä, huomaamatta kuitenkaan sitä, että yhdessä esimerkkilauseessa virkkeen aloittanut ”vaan” olikin puhekielinen muoto taipumattomasta, rajoitusta ilmaisevasta vain-sanasta.  Tätä kirjoittaessa minulla ei ole Kuukausiliitettä käsillä, joten en muista, oliko tuo esimerkki Tiililän vai Silverbergin ja Nikkasen poiminta.

jos Minttis kuitenkin on toiminut niin, että hän on kirjoittanut vanhempien pyynnöstä tekstejä näiden nimissä esimerkiksi puhelinkeskusteluissa annettujen aihioiden pohjalta tai hän on muokannut vanhempien tekstejä kielellisesti luettavammiksi (kaikkihan eivät todellakaan osaa ilmaista itseään kirjallisesti, vaikka painavaa sanottavaa löytyisi kuinka), samojen kirjoitusvirheiden ja maneerien joutuminen kaikkiin teksteihin olisi mahdollista. Tekstien editoiminen selittäisi myös samankaltaiset virheet pilkutuksessa.

Mutta nähtäväksi jää, ilmaantuvatko Elisan vanhemmat puolustamaan Minttistä, niin kuin heidän olettaisi ystävälleen ja äänitorvelleen tekevän. Jos todisteita Elisan ja tämän vanhempien olemassaolosta ei löydy, on sille todennäköisin syy se, ettei heitä koskaan ole ollutkaan.

Nettimaailmaa myllänneessä Elisa-episodissa on kaksi asiaa, joista en todellakaan pidä. Yksi on tuossa yllä jo mainitun nettikeskustelun saamat muodot. Enkeli-Elisan tarinaan uskoneet ihmiset tuntevat itseään nyt huijatun, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta ymmärrettävää ei ole nimittely, uhkailu eikä väärän tai loukkaavan tiedon levittäminen kenestäkään asianosaisesta. Ehkä olisi myös asiallista odottaa asian lopullista selviämistä, ennen kuin syyllistetään ketään.

Toinen minua kummastuttanut ja kauhistuttanut asia on se, että on käynyt ilmi, että Enkeli-Elisan FB-sivuston ohella on perustettu jonkinlainen yhdistys, joka on kerännyt jäsenmaksujakin. Jos, Minttis, luet tämän, ole hyvä ja palauta ihmisiltä kerätyt rahat heille tai ohjaa ne pikaisesti yleisesti tunnustetulle lastensuojeluyhdistykselle, vaikkapa Mannerheimin lastensuojeluyhdistykselle. Ole tarkkana, minne rahat osoitat, sillä näyttäisi, ettei kaikilla muillakaan koulukiusaamisen vastaiseen työhön keskittyvillä yhdistyksillä ole aina ollut puhtaita jauhoja pussissaan, ks. vaikka Ylioppilaslehden juttu vuodelta 2006.

Toivoisin, että Minttis kykenisi esittämään Kuukausiliitteen syytökset kumoavat todisteet elokuussa tai vaikka jo sitä ennen, jotta tälle kaikelle saataisiin piste. Jos sellainen ei ole mahdollista, olen onnellinen, ettei Elisan kamala tarina olekaan totta – ainakaan tässä tapauksessa. Jos Minttiksen on myönnettävä keksineensä koko tarina, toivon, että nettiyhteisö osaisi antaa anteeksi inhimillisen typeryyden. Meillä tarinankehittäjillä kun on taipumuksena keksiä kaikenlaista, joka voisi olla totta vaikkei sitä olekaan. Muheva vale on kiinnostavampi kuin tylsä tosiasia, mikä ei tietenkään oikeuta valehtelemista tai fiktion esittämistä tosiasioina.

Luin muuten tässä erinomaisen kirjan koulukiusaamisesta ja sen karmaisevista seurauksista, ja suosittelenkin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin –kirjaa kaikille. Se ei väitä olevansa totta, mutta voisi niin hyvin olla sitä.

Mainokset

Paula Moilanen: Keinuhevonen

Useinhan sitä eläytyy kirjojen henkilöihin ja tapahtumiin, mutta joskus voi käydä näin ihmeellisesti, että kirjan henkilöt ja tapahtumapaikatkin ovat itselle läheisiä.

Paula Moilasen kirjoittamassa ja Kirsi Haapamäen kuvittamassa Keinuhevonen-kirjassa (Lasten Keskus 2011) kerrotaan Vauhti-nimisen keinuhevosen tarinan kautta kolmen sukupolven lasten elämästä.

Kirjan luvu ovat lyhykäisiä ja impressionistisen kuvailevia. Niissä esitetään herkästi eri aikakautten lasten elämää ja samalla sitä, kuinka samanlaisia lapset ovat, oli vuosikymmen mikä tahansa. Erityisen kauniisti kirjassa kuvataan lasten ja isovanhempien välistä suhdetta. Tuora tai ukki ymmärtää lasta, joka ei aina jaksa käyttäytyä ihan parhaalla mahdollisella tavalla, ja isoisällä ja lapsenlapsella on aina myös ”yhteiset juttunsa”, jotka eivät muille aukene.

Erityisen elähdyttävän kirjasta tekee se, että iso osa sen henkilöistä on minulle tuttuja. Kirjan aloittavat joulun 1920 tapahtumat sijoittuvat Niemelän taloon, jonka Aune-tyttö on rakas Mimi-tätini. Hän oli paitsi armoitettu jutunkertoja, myös uuttera pränttäri eli kirjoittaja ja eläytyvä harrastajanäyttelijä. Mimi päätyi kampaajan ammattiin vaikka taisikin siitä nayttelijän urasta aina haaveilla. Vauhti-hevosen taas veistää nikkarituvassaan Jaako-tuora, joka on minun isoisän isäni. Vauhtin ensimmäinen omistaja on Paavo-poika, enoni, jonka tytär, kirjailija Paula Moilanen, esiintyy itse kirjan Maijana. Kolmatta lapsisukupolvea edustavat kirjailijan lapsenlapset.

Paitsi henkilöitä, kirjassa on paljon muutakin minulle tuttua ja rakasta. Jaako-tuora kertoo Paavolle tarinan jättiläisistä, jotka viskoivat kiviä. Osa kivistä putosi Lohtajan Jäneskarille, jossa vietin lapsuuteni kesäviikonloput, ja näillä jättiläisten viskomilla  kivillä kiipeillessäni elin oman lapsuuteni parhaat leikit. Maija-tyttö taas katselee äidin piirongin päälle sijoitettua kuvaa nuoresta sotilaasta, isästään. Muistan itse pienenä tyttönä katselleeni samaista kuvaa Paavo-enosta, jota en siis koskaan tavannut, ja miettineeni, miten kauhea asia sota on ja kuinka hirveältä omasta äidistäni oli täytynyt tuntua, kun hän pikkutyttönä sai suruviestin veljen kaatumisesta.

Tarinan keveyden alla kulkeekin surullinen pohjavire. Kun aloitin lukemaan tarinaa, en voinut olla ajattelematta, että kirjan alkupuolella joulua ja pukin tuloa innolla odottava Paavo-poika tulee myöhemmin kuolemaan sodassa. Moilanen kuvaa aivan erityisellä herkkyydellä paitsi isänsä jo ennen syntymäänsä menettäneen lapsen kaipuuta, myös sotalesken kätkettyä surua. Maijan äiti on vaikeassa paikassa, kun hänen on selitettävä tyttärelleen lapsen käsityshorisontista käsin, miksi sotia on.

Keskipohojjammaaksi on kirjoitettu jonkin verran, mutta laajempaan julkaisuun tekstejä on päässyt harvakseltaan, mikä on harmi, onhan ruotsin kielestä paljon vaikutteita ja lainoja saanut murre aivan oma kielensä, joka poikkeaa melkoisesti sekä eteläpohojalaasesta että pohjojoispohojammaan murtehesta. Moilanen on joutunut tässä tekemään pieniä kompromissejä, jos kirjan henkilöt puhuisivat ”puhujasta” (suom. ”puhdasta”) murretta, olisi nykylukijan, etenkin lapsen, varmasti vaikea ymmärtää lukemaansa. Onneksi Moilanen on kuitenkin ottanut mukaan (ja myös nykysuomeksi selventänyt) melkoisen määrän keskipohojalaisia sanoja. Tiesitkö esimerkiksi, että Lohtajan seudulla isoisä ja isoäiti ovat tuora ja tummu? Minusta oli ihanaa, että kertomuksessa esiintyivät niin nisuäijät (pullaukot), vanttuhut (lapaset) kuin ryijytkin (paidat).

Vauhti-keinuhevonen on kirjan mukaan mykyisin sijoitettuna museoon, enkä tiedä sitä ikinä nähneeni. Mutta minulla onkin tallessa toinen Jaako-tuoran käsistä syntynyt aarre, kehto, jossa on nukkunut jo ainakin isoisäni Akseli, tämän lapset äitini mukaanlukien, minä ja sisarukseni ja myös omat lapseni. Toivottavasti samaisessa kehdossa saa nukkua vielä monta sukupolvea Niemelän sukukuntaa. Paula Moilasen sanoin:

Minusta kaikkein parhaimpia ovat tällaiset itse tehdyt. Usein oikeita taideteoksia! Kun joku tekee toiselle lahjaa omin käsin, hän ajattelee lahjan saajaa lämpimasti koko tekemisen ajan.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Keväällä 1986 Mimi tulee Mariia Ovaskaiseen tietoisuuteen kuin ydinräjähdys: Ensin on valoa valoa valoa, sitten säteily, joka ei ehkä näy ainakaan ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta jonka aiheuttamat muutokset ovat peruuttamattomia. Kaikki on tosin Tsernobylin ja Mimin kevään jälkeen.

On turvallisessa ydinperheessä kasvanut tyttö, jonka maailma on näennäisesti kohdillaan, mutta joka ei halua alistua kirjaimellisestikin hiljaiseen hyssyttelyn kulttuuriin kotonaan. Ja on tyttö, joka on kokenut elämässään liikaa muutoksia. Mimin äiti on kuollut, mutta tämän muisto elää Mimisissä ihan eri tavalla kuin mitä ”muistoissa eläminen” tarkoittaa hautajaispuheissa. Mariian äiti taas elää, mutta on jo kuollut tai ainakin elää kuolemaa sitä tehdessään.

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä hakevat toisistaan salaista siskoa, he ovat toistensa rakastajia ja rakastettuja. Näytellystä ystävyydestä tulee jotain ennalta-arvaamattoman suurta. Näytteleminen ja näyttelemisen luonteen pohtiminen onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.

Vilja-Tuulia Huotarisen kieli on runollisen metaforista ja tehokkaan ekonomista. Lyhyillä, yksi- tai kaksivirkkeisillä kappaleilla syntyvä maailma on yllättävän tarkka. Vaikka kuvailua on vähän, mielikuvani kerrotusta olivat voimakkaita ja selkeitä. Näin lukiessani uimakopin sotketut seinät, tunsin, miltä Mariian märät prinsessakiharat tuntuivat, kuulin lastendiskosta lähtevien lasten verryttelytakkien vetoketjut ja haistoin valkoisen talon ullakon.  Voi vai ihailla (ja yrittää ottaa oppia) kuinka sanomatta sanottu voi kertoa enemmän kuin pitkät kuvailut. Kirjan minäkertoja, Mariia, lainaa Tsehovin kehotusta repiä kirjan alun maisemakuvaukset ja korostaa lukijan tehtävää kertomuksen täydentäjänä jopa  antamalla tälle virkkeitä täydennettäväksi. Pääosin Huotarisen kieli ilahdutti ja elähdytti, jotkut metaforat, kuten ”iho on auki” tai ”kehon ääriviivojen piirtäminen” tuntuivat jotenkin kliseisiltä, häpyäminen häpeämisen vastakohtana suorastaan kikkailulta. Ehkä se oli tarkoituskin. Jossain vaiheessa kirjan loppupuolella myös yhden ja kahden virkkeen kappaleiden meri alkoi tuntua vähän puuduttavalta ja tekstin aluksi kiehtonut rytmi muuttua junan jyskeeksi, vaikka Huotarinen katkoikin sitä tehokkaasti kerronnallisin keinoin, kuten lisäämällä tekstiin välimerkittömyyttä, alkusointuisuutta, katkelmia päiväkirjoista ja kuolinilmoituksenkin. Melkein aloin jo miettiä, onko eri tyylikokeiluja liikaakin, mutten sitten kuitenkaan. Kokonaisuus on ehdottoman onnistunut.

En tiedä, pidinkö kauheasti lukuohjeita ja tarinan AVAIMIA (sic) tarjoilevasta ja luovan kirjoittamisen ohjeistoon taajaan viittaavasta minäkertojasta. Hän on oletettavasti Mariia aikuisena, meidän ajassamme, koska kuvailee nuorelle nykylukijalle 1980-luvun asioita, kuten lankapuhelimia, menneen maailman ihmeinä. Itse asiassa tässä lieneekin AVAIN yhteen minua hieman kiusanneeseen asiaan kirjassa.

Tytöt olivat nelitoistavuotiaiksi mielestäni paikoitellen kovin kypsiä ja itsevarmoja. En millään muotoa sano, että ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksiaan hakevan lapsen tai nuoren tulisi kokea tuntemuksistaan häpeää, mutta hämmästelen silti Mariian ja Mimin kykyä kohdata mullistavat, sensuaaliset tuntemukset ja kehojensa reaktiot niin ehdottoman luonnollisesti. Kun Mariia oli masturboinut kahdeksanvuotiaana koulun varastossa, sitä kuvaillaan: ”Minulla oli ote valosta eikä häpeällä ollut enää sijaa”.  Tyttöjen rakastelusta taas sanotaan, että ”Mitään kiellettyjä hedelmiä ei ollut. Me söimme ne heti. Mitään ajattelematta”.  Onko AVAIN tähän se, että tarinan kertoo aikuinen Mariia, kun tapahtumista on mennyt ainakin parikymmentä vuotta? Onko aika kullannut muistot vai valehteleeko Mariia lukijoille, kuvailee teini-iän ihmemaata jo aikuisen silmin? Vastauksen tähän voi päättää jokainen lukija itse. Muussa kuin eroottisessa elämässään tytöt ovat paikoinkin hyvinkin ”teinimäisiä”. He polttavat tupakkaa, mutta ostavat bussissa lastenlipun. Mariia jättää omalla päätöksellään kertomatta vanhemmilleen tyttöjen suhteen luonteen ja kohtelee sairasta äitiään tylysti, kykenemättä ymmärtämään tätä ja tämän sairautta.

Huotarisen kirja on herättänyt paljon keskustelua luokituksestaan  nuortenkirjaksi. Itse en näe mitään syytä siirtää sitä lastenosastoilta aikuisten puolelle. Seksiä tai Mimin itsemurhaa kuvaillaan niin viitteellisesti ja poeettisesti sekä kerronnallisesti haastavaan tapaan, etten usko sellaisen lapsen, joka ei jo voisi näistä asioista lukea, edes tarttuvan kirjaan.

Kyseessä on hieno, koskettava, puhutteleva teos, joka on ehdottomasti Junior Finlandiansa ansainnut. Suosittelen niin nuorten kuin aikuistenkin luettavaksi, Valoa valoa valoa on upea kirja.

Epäolennainen saivartelulisäys

Vilja-Tuulia Huotarinen oli vuonna 1986 9-vuotias, itse olin tuon vuoden abiturientti. Muistan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta seuranneet päivät aika hyvin, kävelin seuraavana päivänä vesisateessa ilman varjoa ja mietin, olisinko nyt loppuelämäni ydinsäteilyn saastuttama.

Painotan voimakkaasti: kirjailijalla on oikeus tehdä fiktiivisestä maailmastaan millainen tahansa, Pariisi voi olla siinä Brasilian pääkaupunki ja lehmät vihreitä matelijoita, ja maailma on silti aito ja oikea. JOS nyt kuitenkin sallitaan, että vertaan ihan vain muistoihin upottuani Valoa valoa valoa –kirjan maailmaa omaan kokemusmaailmaani vuodelta 1986, niin huomautan, että omassa ajassani Tsernobylin ydinlaskeuman todellisia seurauksia piiloteltiin ja vähäteltiin huomattavasti pidempään  kuin kirjan todellisuudessa, Muodin osalta bodyt ja tiukat trikoohousut tulivat mielestäni yleiseen käyttöön vasta 1990-luvun vaihteen tienoilla. Olisin myös voinut vannoa, ettei Jumalan kämmenellä ollut tuolloin vielä virsikirjassa, mutta itse asiassa se otettiin mukaan juurikin vuoden 1986 virsikirjauusituksessa. Näin se muisti pätkii.

Hanna van der Steen: Ennustus

Kadoksissa ollut kaksoissisar on kirjallisuudessa hyvin käytetty aihe. Erich Kestnerin Lisen ja Lotten salaisuus –kirjan parissa ovat viihtyneet itseni lisäksi 1920-luvun lopulla syntynyt äitini ja 1990-luvun lopulla syntynyt tyttäreni. Oma suosikkini salasisarkertomuksista lienee kuitenkin Astrid Lindgrenin Kultasiskoni, surullisen kaunis tarina, jossa on Hans Amoldin lumoavan kaunis kuvitus. Mikä kadonnut kaksonen –teemassa sitten kiehtoo? Pohjaako se useimpia jossain vaiheessa vaivaavaan erilaisuuden tunteeseen? Kaipaako jokainen ystävää, joka olisi juuri itsen kaltainen ja ymmärtäisi siksi paremmin kuin kukaan muu?  (Ehkäpä juuri tämän vuoksi Vilja-Tuulia Huotarisen Junior Finlandia –palkitussa Valoa valoa valoa –teoksessakin puhutaan tämän tästä salaisesta siskosta?)

Myös Ennustuksessa pääosassa ovat kaksostytöt, Armada ja Elena, jotka syntyivät Tähtilinnan kuninkaan ja kuningattaren esikoistyttärinä.  Vanhan ennustuksen mukaan kuninkaalle syntyvät kaksostyttäret, jos saavat olla yhdessä 13-vuotissyntymäpäivänänsä, voivat saattaa koko valtakunnan tuhoon. Tämän vuoksi kuningaspariskunta antaa noita Orvokille tärkeän tehtävän muuttaa Elenan kanssa Suomeen, Pernaisten pikkupaikkakunnalle, kunnes tuo kohtalokas päivämäärä olisi turvallisesti ohitettu.

Lähes kolmetoista vuotta myöhemmin Armada saa kuitenkin tietää kaksossisarestaan, ja kun kuningaspariskunta lähtee selvittelemään kurppapeikkojen kapinaa, Armada tuottaa Elenan välittömästi luokseen. Armada on älykäs, mutta kovin hemmoteltu ja impulsiivinen ja pitää ennustusta pelkkänä taikauskona. Tottelemattomuudella on tietysti arvaamattomat seuraukset.

Ennustuksessa on peräti 405 sivua. Ihailen ja suorastaan kadehdin kirjailijoita, jotka kykenevät kirjoittamaan monisatasivuisia teoksia. Itse olen niin hidas kirjoittaja, että jo seitsenkymmenliuskaisen (kirjana sellaiset 130–160 sivua) käsikirjoituksen tuottaminen on työn ja tuskan takana. Ehkä taustani teatterikirjallisuuden parissa aiheuttaa sen, että tiivistän ja tiivistän ajatuksella, että kaikki, mikä voidaan jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä, tulee jättää pois. Ennustus taas on yltäkylläinen fantasian runsaudensarvi, mikä ei kuitenkaan tee siitä raskasta tai hankalaa luettavaa, päinvastoin. Minusta Ennustusta oli erityisen hauskaa lukea silloin, kun olin jotenkin alamaissa ja elämä tuntui pelkältä vastoinkäymisten kavalkadilta. Silloin oli ihanaa uppoutua Tähtilinnan valtakunnan ihmeellisyyksiin, kuten vuodenaikaseutuihin tai puuhasaliin mekaanisine poneineen ja kaikki mielikuvat toteuttavine löllölellyineen. Ennustus sisältääkin juuri sen elementin, mikä mielestäni löytyy kaikista parhaista lastenkirjoista, siinä toteutuvat lasten unelmat.

Unelmien toteutumia esitellään lukijalle etenkin kirjan alkupuolella, samoin kuin fantasiamaan runsasta asujaimistoa, kuten minijättiläisiä, karvamahakkaita ja yksisarvisia lehmiä. Apropos, yksi Ennustuksen sisarteoksia ovat myös Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli –kirjat. Aivan samalla tavoin niissä käytetään runsaasti sivuja siihen, että kuvaillaan sellaista, mistä jokainen pieni tyttö (tai poika) haluaisi päästä osalliseksi.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja lyhenevät entisestään kirjan loppupuolella. Pahaenteiseen ennustukseen liittyvä toiminta tiivistyy sen viimeiseen kolmannekseen, joka on myös kirjan kertomuksellisesti mielenkiintoisin osa. Kun Elena pohtii, miksi on tullut ensin vanhempiensa ja sitten Orvokin hylkäämäksi ja Armada joutuu kantamaan vastuun valehtelustaan ja itsekkäistä päätöksistään, kirja saa syvyyttä ja lukija kykenee samaistumaan henkilöhahmoihin.

Ennustukselle on tulossa jatko-osa, Kirous. Jään innolla odottamaan sitä. Ennustuksen lopussa annetaan vinkki siitä, mitä Kirous todennäköisesti käsittelee, mutten paljasta sitä tässä, jotten vie keneltäkään lukemisen riemua juonipaljastuksillani.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Täällä taas pitkästä aikaa. Tuntui jotenkin tarpeelliselta pitää myös bloggauslomaa muun kesätaukoilun ohella. Tiedän, että kesää pitäisi olla ainakin elokuun loppuun, mutta jotenkin aamuisin tuntuu syksyltä, kun pihalla käy vilpoinen tuuli ja lapset ovat palanneet kouluun.

Kaikki hokevat, että kesä meni äkkiä, mutta minusta alkukesästä on jo pitkä aika. Silloin, perheen lomamatkan aikana, luimme tyttären kanssa kumpikin Kirsti Ellilän kirjan Eksyneet näkevät unia.

On vähän hassua, että me kaksi, suhteellisen keittiörealistisia lasten- ja nuortenkirjoja väsännyttä, innostuimme melkein samaan aikaan kokeilemaan fantasian kirjoittamista. Tai no, Kirstihän jo ennätti kirjoittamaan saturomaanin Reetta ja linnan vangit, mutta kuitenkin. Minulta tuli keväällä Kolmen ajan maa, jossa lapset löytävät tien salaiseen maahan kellarin lämmitysuunista ja Kirstiltä tämä, Malatininmeren ja salaperäisen Orientian maille sijoittuva seikkailu. Molemmissa tarinoissa taistellaan pahan voimia ja itsekkäitä vangitsijoita vastaan, mutta Kirstin kirja lienee enemmän nuortenkirja, omani lapsille suunnattu.

Hanna mainitsi arvostelussaan, että häntä vähän harmitti Eksyneiden nopea tempo. Itse olen toista mieltä. Väliin on mukavaa lukea fantasiaa, joka ei ole tiiliskivimäinen, monisataasivuinen eepos, vaan pikemminkin lyhytromaani. Tällaiseen on helppo tarttua silloinkin, kun on  vain pienoinen hetki aikaa lukea. Olettaisin myös, että sellaisten, joiden kynnys ylipäänsä ryhtyä lukemaan muuta kuin akuankkaa, on systä tai toisesta noussut, on helpompaa innostua tällaisista teoksista. Maaria Roussun Pohjalaiseen kirjoittamassa arvostelussa (jota en nyt jostain syystä löydä netistä) muuten moitittiin Kolmen ajan maata liian nopeatemposeksi.

Viehätyin heti  Kirstin Eksyneiden sadunomaisesta, mutta kuitenkin vähän pelottavastakin tunnelmasta. Kirjan nuori sankaritar, jota Nimettömäksi kutsutaan, asuu maailmassa, josta ovat katoamassa niin värit kuin lämpökin. Nimetön asuu maahisten kanssa, mutta on tullut jostakin muualta, koska kykenee itkemään ja näkemään unia. Kansansatujen aihehan ovat metsään kadonneet tai maahisten viemät lapset, mutta tämän kirjan maahiset eivät ole ilkeitä tai pelottavia, vaan suojelevia. Maahinen Kirvat on aikoinaan pelastanut Nimettömän, joka voisi halutessaan siirtyä Varjojen kansaan ja saada itselleen uuden maahisnimen. Nimetön kuitenkin kaipaa jotain muuta, ehkäpä omiensa seuraa, vaikka toisen maahisten maille joutuneen ihmislapsen, Tamirin, kanssa on viriämässä jotakin, jota voisi kutsua orastavaksi romanssiksi.

Vieraus- ja erilaisuusteemat ovat nuortenkirjojen peruskauraa, mutta kuitenkin aina yhtä tarpeellisia käsitellä. Teini-iän portteja kolkuttelevaan tyttäreeni Nimettömän erilaisuus vetosi erityisen paljon, hän suorastaan upposi lukemaan kirjaa. Itseäni viehätti myös eläinten osallisuus fantasiassa, hirvi ja koira kuvattiin kauniisti ja herkästi, niistä tehtiin eläviä, melkein käsinkosketeltavia, mutta samalla myös aktiivisia toimijoita.

On vaikea sanoa, sijoittuuko Ellilän tarina todellisuudessa meidän maailmaamme, ja jos sijoittuu, tapahtuuko se jossakin tietyssä historiallisessa ajassa. Nimet ovat kiehtovia: Orientia, Tamir ja Soliman tuntuisivat viittaavan  Tuhannen ja yhden yön maailmoihin, kun taas sellaiset nimet kuin Jacob ja Emerentsia taas kristilliseen perinteeseen. Sitten on myös suomalaisempaa satunimistöä, tai toisaalta Astrid Lindgrenin satueepokset mieleen tuovia hahmoja, kuten maapulliaisia ja vaarallisia kultakorentoja. Kirjan pääkonna, Nepot on saattanut saada piirteitä itseensä nepotismista, vääränlaisesta sukulaisten suosimisesta.

Kirjan keskeinen hahmo on hirvi nimeltä Suojelus, jonka itse näin jonkinlaisena kristushahmona, itseään korostamattomana, turvallisena pelastajana. Vasta kun pahan voimat, eli itsekkyys ja ahneus on kukistettu, saattaa Suojelus palata Orientiaan.

Eksyneet näkevät unia on kaunis ja rohkaiseva tarina, jolle toivoisi myös jatkoa, niin onnistuneita sen hahmot ja maailmat ovat.

Keijo Leppänen: Kotitehtävä

Nyt, kun mieltäni painavat monenlaiset vielä ratkaisemattomat ongelmat, en ole oikein kyennyt aloittamaan mitään keskittymistä vaativaa. Siksi kaivoin kirjahyllystä jo kertaalleen lukemani kirjan Kotitehtävä – Rakentajan ilot ja murheet. Aikoinaan hankin sen miehelleni vertaistueksi, kun oma rakennushanke oli kesken. No, kesken se taitaa olla vieläkin. Olemme asuneet täällä muistaakseni vuodesta 2004, mutta meiltä puuttuu edelleen mm. portaat sisäänkäynnin edestä, osa takaterassista ja metritolkulla lattia- ja kattolistoja.

Rauhan ja yltäkylläisyyden aikana ihmisen täytyy varmaankin haalia itselleen muita kuin eloonjäämiseen liittyviä murheita. Yksi sellainen voi olla omakotitalon rakentaminen. Vielä 1950-luvulla tyyppitalon malli hahmoteltiin Klubi-askin kanteen ja toteutettiin hartiapankilla niin sanotusti pitkästä tavarasta. Nykypäivän homo urbanus ei välttämättä osaa enää rakentaa itse, mutta haastetta tarjoavat muut nykyaikaisen rakennusprojektin kompastuskivet: lainan hankkiminen, tontin löytäminen, talon suunnittelu, luparuljanssi, urakoitsijoiden haaliminen, valinta ja ohjeistaminen ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä sisustusratkaisut.

Kolmosen uutisankkuri Keijo Leppänen kuvaa kirjassa omaa historiaansa päätöksestä rakentaa talo aina siihen vaiheeseen, kun siellä voidaan pidetään tupaantuliaiset. Tähän väliin mahtuu ennätyskylmä talvi, hyviä pohjalaisia timpureita, vähemmän hyviä, mutta sitäkin puheliaampia apupoikia, pamahtelevia öljylämmittimiä, piiputtavia pellettikattiloita ja melkoinen määrä matkoja rautakauppaan. Leppäsen kieli on leppoisan sujuvaa, ja hän saa mahdutettua puolentoista vuoden dolorosan helppolukuiseen 204 sivuun. Mikään kirjallinen huippuelämys kirja ei ole eikä se sellainen yritä ollakaan. Tarina vetää kuin junan vessa, ja taitava kynämies Leppänen onnistuu kuorruttamaan tosielämässä varmaan kammottaviltakin tuntuneet vastoinkäymiset lempeällä ja osuvalla huumorilla. Sinne tänne kirjaan Leppänen on sirotellut lyhyitä, mutta varteenotettavia ohjeita omaa taloa suunnittelevalle tyyliin:

”Älä astu erikoismiesten tontille. Älä yritä viikonloppuna jatkaa siitä, mihin timpurit ovat perjantaina jääneet. Purkaminen turhauttaa. Ole ylpeästi hanslankari.”

Minulle kirja tarjosi mahdollisuuden irrottautua nykyhetkestä ja myös muistella omaa talonrakennusta. Vai onko kyse jonkinlaisesta käänteisestä tositeevee- tai seiskapäivää-ilmiöstä? Rakentajan murheista on hauska lukea niin kauan kun ne eivät satu omalle kohdalle.

En muuten tiennyt, että Leppänen on kirjoittanut jo kuusi kirjaa, joista viisi kadehdittavasti loppuunmyytyjä. Niitähän voisi noutaa tarkempaan tarkasteluun joskus kirjastosta.

Kenelle suosittelen Kotitehtävää: Rakentaville tai rakennus- ja remonttiprosessia suunnitteleville. Niille miehille, jotka eivät koskaan jaksa lukea kuin Akkareita.