Uncategorized

Aivan selvällä suomella sanottuna: ottaa pattiin!

Minun oli itse asiassa tarkoitus jo kesällä kirjoittaa asiasta, joka ärsyttää minua tavattomasti,  siis sittä, kuinka laiskasti nykyään tuotteiden nimiä käännettään suomeksi.

Tiedän, tiedän, nykyajan verkottuneessa maailmassa markkinointia helpottaa kovasti se, että asiat myydään niiden alkuperäisnimellä. Tämähan alkoi (käsittääkseni) elokuvista, ensin varovasti kaksikielisesti: Basic Instinct – Vaiston varassa, Get Shorty – Hyvä pätkä ja niin edespäin. Sittemmin luovuttiin melkein kokonaan elokuvien nimien kääntämisestä, joten tällä hetkellä kinoissa pyörivät esimerkiksi Magic Mike, The Expendables ja To Rome With Love. Minkälaista kielitaitoa saatikka mielikuvistusta olisi vaatinut suomenkielisten nimien keksiminen noillekin hengentuotteille? Eikö edes lastenelokuville voisi antaa nimet kotikielellä, Ice Age kun kääntyisi todella vaivatta Jääkaudeksi, eikö totta?

Ja nyt sama ilmiö on levinnyt TV-sarjoihinkin. Itse olen koukussa sarjaan nimeltä Walking Dead. Katsomatta jäävät muiden muassa Dr. Phil, Dance, The Voice of Finland ja Big Brother.

Eikä tässä vielä kaikki! Tällaisen kääkän, joka muistaa ajan, jolloin ulkomaiset iskelmätkin käännettiin suomeksi, on ihan mahdotonta ymmärtää, että nyt jopa kaunokirjallisten teosten, jotka on käännetty suomeksi, nimi jätetään alkuperäiskielelle. Siis vaikka kyseessä ei ole paikannimi. Aamukahvit menivät kurkkuun, kun luin joskus kesällä ensi kerran tästä Fifty Shades of Grey -ilmiöstä. Silloin harmitti todella paljon se, että tämä kääntymättömyys oli nyt saavuttanut kirjatkin.

Nyt harmittaa tietysti vielä enemmän se, kuinka paljon palstamillimetrejä moinen soopa (no, en ole lukenut, mutta luotan luotettavien tuttavien sanaan) on kerännyt. Kaiken huipuksi kirja oli tänä aamuna arvosteltu Aamulehdessä, jonne enää arniharvoin eksyy kirja-arvosteluja muutenkaan. Hyvä aamulehden toimitus: jos julkaisette kirja-arvosteluja, varatkaa ne kotimaiselle tieto- ja kaunokirjallisuudelle! Mitä tarkoitusta palvelee julkaista jälleen yksi ja tiedä kuinka mones arvio, jossa FSOG:sta jälleen kerran sanotaan samat asiat: kioskikirjallisuuden tasoista, pehmopornahtavaa, asenteellista ja epäuskottavaa. Uskotaan jo!

Tässä vielä vanhojen hyvien käännösaikojen muistoksi:

Myisitkö sielusi jos…

Hei, en ole lopettanut bloggaamista, olen vain yrittänyt vaihteeksi tehdä myös ns. oikeita töitä. Olen opettanut näillä näkymin viimeiset opetukseni Tampereen yliopistossa, tehnyt kirjailijavierailun Ylä-Savoon ja saattanut tieteellisen artikkelin julkaisukuntoon (jei!) muutamia mainitakseni.

Tässä aamuna muutamana minua tuijotti bussipysäkin mainostaulusta kuulaankaunis samppanjapulloa pitelevä nuori nainen. Taulussa oli teksti: ”Joisitko vähemmän alkoholia, jos tämä mainos kiellettäisiin? Moni päättäjä on sitä mieltä, että joisit.” Sitten kehotettiin kertomaan oma, siis implisiittisesti eri kuin tuo pahalta kalskahtavien päättäjien mielipide somessa, tietenkin Facebookissa.

Tämän sylttytehtaan takana ovat luonnollisestikin alkoholimyynnin tukku- ja vähittäismyyntiala (käsittääkseni Altia poislukien) ja markkinointi, siis mainostoimistot, joiden tuloista melkoinen osa syntyy alkoholin mielikuvamarkkinointia suunnittelemalla ja toteuttamalla.

Onpas näppärästi laadittu kampanja. Jokaisen aikuisen, itseään kunnioittavan mieleen tulee tietenkin sanoa: ”En tietenkään joisi. Mainonnalla ei ole minuun tai ostopäätöksiini mitään vaikutusta, olen siihen liian fiksu”. Näin sanomme, vaikka tutkimusten mukaan mainonnalla lisätään myyntiä. Miksi ihmeessä tuotteita muuten markkinoitaisiinkaan?

Itse uskallan kyllä sanoa, että varmaankin joisin vähemmän, jollei alkoholia saisi markkinoida. Tämä ei tarkoita sitä, että markkinoinnin lopettamisella juomisenikin loppuisi kokonaan, mutta monasti olen kyllä päätynyt ostamaan jotakin katumainoksessa vinkeältä vaikuttanutta viiniä tai poiminut ostoskärryyn saunakaljan, kun on tehnyt mieli testata, maistuuko se yhtä raikkaalta kuin mainos antaa ymmärtää.

Ja kuten kenelläkään somessa, minullakaan ei ole ongelmia juomisen kanssa. Näin sanovat poikkeuksetta kaikki, myös he, jolla niitä ongelmia totta vieköön on.

Lähipiirissänikin olen saanut todistaa monta, surullista tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun kuningas alkoholi ottaa ihmisestä niskalenkin. Erään läheisen viina vei hautaan saakka. Superlahjakas, luova ja herkkä ihminen muuttui ensin itsekkään pakkomielteiseksi maanikoksi, jonka ajatukset risteilivät vain seuraavassa paukussa. Sitten meni parisuhde jos toinenkin, omaisuus ja ystävät. Menestyvästä uraraketista tuli säälittävä ja tutiseva puistomiesten kanssa kaveeraava deeku. Lopulta hän kuoli, kouristellen ja sappea oksentaen. Häntä ei alkoholimainonta ainakaan auttanut.

Alkoholin myynissä pyörivät suuret rahat, ja niin pyörivät sen markkinoinnissakin. Mainostoimistot olisivat varmaan suurin häviäjä, jos alkoholin markkinointia kiristettäsiin, ja siksi isot mainostoimistot ovat mukana lobbauksessa. Olen itsekin työskennellyt copyna. Kerran meidän täytyi keksiä mukavalta kuulostava nimi ja vetoavanhauska logo valtavalle kalkkunalihottamolle, siis eräänlaiselle kalkkunoiden keskitysleirille. Sinä päivänä olin huono työntekijä: en yksinkertaisesti kyennyt ideoimaan hyvää sellaisesta, mikä tuntui väärältä. Työt mainostoimistossa loppuivat – eivät varmaankaan tuosta kyseisestä työtehtävästä johtuen – vaan yleiseen laskukauteen. Enkä haluaisikaan tänään olla kirjoittamassa alkoholin mainontaa puolustavia iskulauseita. Myisitkö sinä sielusi, jos saisit siitä paljon rahaa?

Alkoholiahan markkinoidaan ensi sijassa nuorille, vaikka yritykset ja mainostoimistot väittäisivät mitä tahansa muuta. Iso osa mainostettavista juomista on limuviinoja ja äklömakeita siidereitä tai lonkeroita, joihin aikuinen ihminen ei koskisi pitkällä tikullakaan. Myös mainosten kuvasto, värit, musiikki ja jopa kieli ovat suoraan nuorten elämästä. Käykääpä vaikka kurkkaamassa sitä kampanjan tyttöstä, pitsihansikkaineen hän on täydellinen replika seppälä-pissiksestä. Ja kukas muu nuoria apinoi ja ihailee kuin lapset, huomispäivän nuoriso.

Alkoholijuomamainosten viesti nuorisolle on selvä: kun juot, olet ”nosteessa”, kaunis ja haluttu, on hyvä fiilis ja arki muuttuu värivaloissa kylpeväksi kimallemaailmaksi. Kun juotava loppuu, loppuu hauskuuskin.

Ja kun alkoholin mainonnasta on tullut täysin jokapäiväistä ja viinaa  (anteeksi kauheasti – tarkoitin mietoja alkoholijuomia ja viinejä) mainostetaan bussipysäkeillä, suosituimpien tv-sarjojen mainostaukojen alussa ja lopussa, jopa tuotesijoitteluna koko perheen kilpailuohjelmissa ja urheilukisoissa, annetaan lapsille ja nuorille selkeä viesti: alkoholijuomat kuuluvat jokaiseen päivään ja ne ovat normaali, kaikille tarpeellinen kulutustuote, kuten vaikka vessapaperi.

Ehkä surkein peruste, jolla olen kuullut alkoholin mainostusta perusteltavan, oli se, että nykyään urheilun sponsorointituloista niin suuri osa on kytköksissä alkoholin mainostukseen kisapaikoilla, että alkoholin markkinointikielto tarkoittaisi kuoliniskua uheilulle.

Hassua, mutta vielä 1990-luvulla, jolloin alkoholin mainostaminen ei ollut sallitua nykyisessä laajuudessaan, urheiltiin ihan yhtä lailla, jollei enemmänkin, kuin tänään. En ole myöskään kuullut, että viinamarkkinoinnin myötä urheilijoiden varakkuus tai menestyminen isoissa koitoksissa olisi jotenkin merkittävästi kasvanut tai urheilumahdollisuudet parantuneet. Sama kitinä siitä, että rahaa urheilulle on liian vähän, jatkuu vuosikymmenestä toiseen.

Ei alkoholia tarvitse markkinoida nykyisessa laajuudessaan, eivätkä alkoholia myyvät yritykset siihen kaadu, jos säännöstöä taas vaihteeksi kiristetään. Kiristämisen hyödyt  ovat suuremmat kuin haitat: alkoholi tappaa Suomessa enemmän työikäisiä kuin muut sairaudet yhteensä, ja myös suuri osa onnettomuuksista on kytköksissä alkoholin käyttöön. Ei myöskään tule jättää huomiotta kaikkea sitä surua, pelkoa ja huolta, jota alkoholia turhan paljon käyttävät (ja heitä on paljon) aiheuttavat läheisilleen.

Me kaikki maksamme veroilla alkoholia kuluttavien sairaanhoidon, putkareissut ja juopottelun jälkien siivoamisen ympäristöstä. Itse en ainakaan halua tukea millään tavoin alkoholin markkinointia vaan kannatan kukkahatuksi leimaantumisenkin riskillä sen kieltämistä julkisilla paikoilla, televisiossa ja radiossa. Olen puhunut.

Onneksi olkoon, Aira!

Aira Samulin on esikuvani. Nainen, joka on juuri niin näyttävä ja äänekäs kuin haluaa, nainen, joka tekee mitä hotsittaa. Hänen puuhakkuutensa ja luovuutensa ei ole keskittynyt vain oman karriäärin luomiseen, hän on myös uuttera vapaaehtoistyöntekijä. Hän on rohkea ja myönteinen, vaikkei elämä ole aina hymyillyt hänelle kauneinta hymyään.

Haluaisin olla yhtä iloinen, innovatiivinen, räiskyvä ja aikaansaava kuin Aira. Haluaisin myös yhtä upeat sääret kuin Airalla on. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta halausisin tavata hänet, jotta voisin sanoa yllä olevan hänelle kasvokkain.

Tänään järjestetään Helsingissä, Vanhalla ylioppilastalolla, Airan 85-vuotisdisko (kyllä!), jonne on vapaa pääsy. Kukkarahat AIra pyyttää osoittamaan vanhus- ja mielenterveystyöhön Aira Samulinin säätiön tilille 440500-1180514.

Elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa

Kävin eilen pitkästä aikaa teatterissa. Ihana näyttelijäystävä Piia Soikkeli oli kutsunut ystäviään Teatteri Telakalle katsomaan Tanjalotta Räikän 30-vuotistaiteilijajuhlanäytelmää Myyräntyötä ja mielenosoituksia.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia on Eettisyys -trilogian ensimmäinen osa, ja vastaa ainakin omaan huutooni sillä, että ensi kertaa näin teatterissä käsiteltävän nyky-Suomea piinaavaa sulkeutumista ja muukalaisvihamielisyyttä. Telakka uskaltaa ottaa esille aiheen, samalla kun Tampereen suuret teatterit tyytyvät tekemään kevyenhauskoja komedioita tai männävuosien muusikoilla ryyditettyjä musikaaliversioita puhkikalutuista klassikoista. Tai noh, olihan Leea Klemolan New Karlebyssä muutama maahanmuuttajahahmo, mutta ne olivat lähinnä karnevalistisia hauskuttajia ja itse asiassa vielä eläimiä, täplähyeenoita.

Tanjalotta Räikkä on esityksen ainoa näyttelijä, ja hän tekee koko rivin huimia hahmoja itseään säästämättä. Telakan intiimissä, joskus voisi sanoa, että turhankin pienessä, tilassa hiki haisee ja lentää ja näyttelijä tulee iholle, mikä ei kuitenkaan haittaa, kun esitykseen osallistumisen pakkoa ei ole. Räikkä työskentelee ihailtavan aidosti ja paineettomasti, näyttelijänmaneereita nähdään ainoastaan tarkoituksellisesti kohtauksessa, jossa riemukkaalla tavalla pilkataan näyttelijättäriä ja näiden taiteilijajuhlamuisteloita. Plyymihahttupäinen diiva kertoo, kuinka on näytellyt kaikkialla maailmassa, suoraan ja sivuuun, jopa unissaan ja yleisönkin unissa. Vakuutuin myös siitä, että Räikän liikuttuminen näytelmän loppupuolella, Georg Otsin laulaessa ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan”, oli aitoa.

Roolihahmot vaihtuvat metsän ympärille thai-poimijoilta suojaavaa betonikuorta rakentavasta mielipuolesta koskettavaan, vanhaan kalaan, klowniin ja hulvattomaan, raumanmurteella yleisöä pehmittävään Kuolemaan, joka tarjoilee käsilaukustaan pillimehua: ”Oliko hyvää? Hyvä, ettei tullut paha trippi.”

Esityksen kompastuskivi on oikeastaan Saimi-hahmo, jonka suurissa saappaissa yhdistyy suomalainen kiivaus ja näennäistunteellisuudeksi naamioitu ennakkoluuloisuus ja muukalaisvihamielisyys. Saimi Suomalainen suomii niin sivareita kuin homojakin ja syö kaiken mitä annetaan, kerran kuutosetkin, mutta jättää katsojan silti vähän kylmäksi. Nyt ennakkoluulot on ulkoistettu makaaberiin ja epämiellyttävään hirviöön meidän katsojien ulkopuolelle. Me olemme hyviä ja turvassa, itsekkäät persu-suomalaiset ovat pahoja ja naurettavia. Kunpa Tanjalotta ja työryhmä olisivat uskaltaneet tehdä Saimistakin ihmisen, ei vain lihaksi tullutta konservatismia ja ennakkoluuloisuutta. Jos pahaa ei yritä ymmärtää, sitä ei voi myöskään muuttaa.

Onneksi esitys tekee tyylikkään korjausliikkeen kohtauksessa, jossa klownin vaivalla näyttämölle raahaamasta matkalaukusta löytyvät raskaat uutiset viime aikojen sanomalehdistä. Uutiset, jotka kertovat ulkomaalaisten huonosta kohtelusta Suomessa. Ja kun aletaan puhua maahanmuuttajamääristä, palautetaan mieleen se tosiasia, että Suomesta Ruotsiin muutti 1960–1970-luvuilla 470 000 suomalaista, siis monin verroin enenmmän ihmisiä kuin meille on tullut kaikista maista yhteensä. Me olimme yhtä lailla elintasopakolaisia, kohtauksen artistofilmissä Ruotsiin muuttanut suomalaisnainen kertoo silmät kiiluen uuden kotimaansa eduista, opintotuesta ja lapsilisistä.

Teos lainaa tekstejä Juha Varrolta, Rainer Maria Rilkeltä ja Imre Kertésziltä. Lainatut tekstit puhuttelevat, mutta väliin myös turhan jyrkästi erottuvat esityksen muusta kielestä.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia voi tiivistää romanialaisen filosofin ja esseistin Emil Coranin ajatukseen ”elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa”. Mitä meille (suomalaisille) tapahtui, miksi unohdimme oman menneisyyttemme ja aloimme rakentaa puomeja puolukkametsien ympärille? Eettisyys-trilogiaa tarvitaan kipeästi. Jään odottamaan sen muita osia.

Kävin kirjakaupassa

Vierailin tänään kirjakaupassa. Siellä myytiin kermakaramellejä kauniissa peltirasioissa, silkkipaperiin käärittyjä suklaakonvehteja, Jamie Oliverin kuvalla koristettuja paistinpannuja, vesiliukoisia öljyvärejä (miten se muka on mahdollista?), leimasimia ja askarteluvälineitä. Löytyisiköhän samalla logiikalla karkkikaupasta tai keittiötarvikeliikkeestä kirjoja?

Kesti tosi kauan, että löysin paikkaansa vaihtaneen lasten- ja nuortenkirjaosaston. KAMta oli yksi kappale, Talliterapiaa jokunen (ennen samaisessa putiikissa Nannoja oli aina pitkät rivit) ja uutteralla etsiskelyllä löytyi lopulta yksittäinen Venlan Alkeiskurssikin. Toivon, että sen yksinäisyys johtuisi  siitä, että painos olisi todellakin loppumassa, kuten Kariston aina niin mukava myyntimies Markku minulle Näin on kirjat -tapahtumassa uskotteli.

Lähes kaikki kirjat tuossa kyseisessä kirjakaupassa olivat muuten ”alessa”. Näiden  alekirjakasojen ohella liikeessä oli vielä löytöpiste. Siellä teinkin todellisen löydon: Xenofonin (n. 430–354 eKr.) Hevostaito tarttui mukaani kahdeksalla eurolla. Kun kirjaa lukee, miettii, miksi on ollut edes tarpeen kirjoittaa sen jälkeen tuhansia muita ratsastusoppaita. Hevostaidossa kun on oikeastaan jo kaikki oleellinen, kuten:

Jos ratsastaja saa houkuteltua hevosen kulkemaan tällä tavalla kuin se itse esiintyy halutessaan olla kaunis, hänellä on hevonen, joka nauttii ratsastuksesta ja on samalla ylväs, hurja ja näyttävä.

tai:

Jos hevonen pitkän ratsastuksen jälkeen hikoilee paljon ja kantaa itsensä kauniisti ja ratsastaja tällöin nopeasti laskeutuu ratsailta ja ottaa suitset pois, voi olla varma siitä, että hevonen vastaisuudessa kantaa itsensä vapaaehtoisesti.

Syntisäkki tunnustelee

Anu pohti blogissaankirjailijoihin liitettäviä kliseitä ja haastoi muutkin synnintunnustukseen. No, huono kirjailijahan olisin, jos en keksisi päälle yhtä lisämäärettä. Ottakaa ja kommentoikaa omalta kohdin, hyvät kirjailijat ja kirjailijaksi haluavat.

1. Elitistisyys
Elitistiseksi kirjailijaksi minut voisi tehdä se, että minulla on ns. klassinen kirjailijakoulutus eli olen opiskellut yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Tiedättehän nuo synkeät ja ylimieliset kirjallisuusopiskelijat, joilla on näyttävät silmälasinkehykset ja liiasta sisällä istumisesta johtuen huono ryhti ja kalpea naama, ja jotka tipauttelevat keskusteluun sellaisia käsitteitä  kuin ekstradiegeettinen kertoja ja fokalisaatio.

Noh, minulla on lasit ja huono ryhti, mutta käsitedroppingia olen aina inhonnut. Yleisen kirjallisuustieteen sisällä suoritin teatteriin ja draamaan painottuvat opinnot, joten mustien vaatteiden ja maripaitojen sijaan pukeuduin yleensä viimeisiään veteleviin verkkareihin ja t-paitaan, jotka olivat teatteriopiskelijan univormu joskus 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

En pidä itseäni elitistinä. Pelkään, että jos menen juttelemaan etablisoituneen kirjailijan kanssa, häpäisen itseni osottautumalla tietämättömäksi ja typeräksi juntiksi.

2. Hankala luonne
Juu ei, olen todella mukava ja vaivaton luonne. Tapaan vain usein todella hankalia ja periksiantamattomia ihmisiä, joiden kanssa ei kertakaikkiaan voi tulla toimeen.

3. Päihteidenkäyttö

Nuorena tuli harrastettua tätäkin. Nykyään ei oikein jaksa lähteä rimpsallekaan, kun sitten aamulla väsyttää (lähinnä koska on mennyt myöhään nukkumaan) eikä väsyneenä saa kirjoitettua. Juon joskus oluen tai siiderin saunan jälkeen tai telkkarin ääressä, ja siitäkin jää yleensä puolet tölkin pohjalle.

Nuorena kokeilin joskus kännissä kirjoittamista (kai siihen aikaan, kun luin paljon Bukowskia), mutta oikeiden kirjoituskoneiden aikana noihin tekstiin tuli turhan paljon kirjoitusvirheitä. Muutenkin ne yritelmät olivat aika käsittämätöntä kieltä. Ilmeisesti ajatus oli lentänyt aika paljon nopeammin kuin sormet näppäimistöllä.

4. Boheemius
Minusta Anu määritteli boheemiuden (”tavis on laiska sottapytty, mutta taiteilija on “boheemi” ) niin osuvasti, että tähän minulla ei ole paljon lisäämistä. Minustakin on myös aivan yhtä lailla hämmentävää, että ”jotkut ihmiset petaavat sänkynsä joka päivä, imuroivat kerran viikossa ja silittävät paitansa…”.

Okei, vaikka minua ei koskaan valita Vuoden Martaksi, ennen vieraiden tuloa menen joskus siivouspaniikkiin. Pölyä, vaatemyttyjä ja paperikasoja siedän ympärilläni aika hyvin, mutta aina toisinaan ajan itseni ristiretkelle sotkuja vastaan. Olen vieraillut myös ”oikeissa” boheemikodeissa, joissa jääkaapit ovat olleet sisältä vihreitä homeesta ja koirankikkare on koristanut ties monettako päivää olohuoneen lattiaa. Sellaisessa boheemisuudessa en itse kuitenkaan viihtyisi.

5. Itsekeskeisyys
Pidän itseäni uhrautuvana ja toiset huomioon ottavana, mutta taidan kyllä olla pohjimmiltani vähän itsekeskeinen. Jos asiat eivät mene, niin kuin haluaisin niiden menevän, tulen pahalle päälle ja kiukuttelen kuin pikkulapsi. Lisäksi tästä perspektiivistä tuntuu, että KAIKKI MUUT KIRJAILIJAT saavat paljon enemmän huomiota ja palkintoja ja parempia apurahoja kuin minä, vaikka olenhan minäkin saanut osani mainetta ja apumammonaa.

En ole myöskään sellainen kirjailija, jonka kirjoittamisen mukaan kaikki muu toiminta taloudessa järjestetään. Perhe kyllä on oppinut aika hyvin antamaan kirjoitusrauhan, se myönnettäköön.

6. Erakkomaisuus
Noh, ks. kohta ”päihteidenkäyttö”; en jaksa enää lähteä juomisrientoihin kodin ullkopuolelle, ja joskus saattaa vierähtää parikin viikkoa, etten vieraile edes Tampereen keskustassa, mutta mikään yksineläjä en ole. Päivän pari viihdyn oikein hyvin yksikseni, jos siihen tulee mahdollisuus, mutta silloinkin kyllä täytyy soitella kaverin kanssa pari piiiitkää puhelua. Kirjailijantyön hyvä puoli on kuitenkin se, ettei ole työkavereita. 😉

7. Tunteellinen (yli)herkkyys
Olen aika kova luu. Kun kaverit kaivavat elokuvissa nessuja laukusta, minä keskityn silmä kuivana juonenkulkuun, eikä Bambin äidin kuolema vie jalkoja alta. Toisaalta olen kyllä empaattinen ja reagoin tosielämän vääryyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin toisinaan voimakkaastikin. Ja tässäkin kohden ikä on pehmentänyt: nykyään saatan liikuttua kyyneliin asti esimerkiksi kun tytär karauttaa kunniakierroksen ratsastuskilpailujen palkintojenjaossa ja hieno musiikki soi taustalla.

8. Elää parisuhteessa toisen taiteilijan kanssa

Ei, Herra minua siltä varjelkoon! Yksi taiteilija tai kirjailija per talous riittää. Jin-Yang -ajattelun mukaisesti tarvitsen puolison, jota eivät taidehörhötykset voisi vähempää kiinnostaa. Eikä hän pääse kirjoittamaan minusta sitten mitään räävitöntä muistelmateosta, kun olen kuollut!