Joko nyt on syksy?

Joko nyt on syksy? Ainahan sitä sanotaan, että elokuu on vielä kesää, mutta kyllä alkaa tuntua syksyltä silloin, kun lapset menevät kouluun.

Mitä olen tehnyt, kun en ole päivittänyt blogiani?

Kesäkuussa vietin nuorimmaisen kanssa viikon Kirjailijaliiton kesämökillä Hämeenkyrössä. Paikkaan ei saanut tuoda lemmikkieläimiä, joten Karvaturre sai jäädä kotiin töitä tekevän puolison ja ponitouhuissa kiinni olleen esikoisen kanssa. Me nuorimmaisen kanssa nukuimme hyvin ja luimme ihania kirjoja. Minä tein kesätöinä lasten ratsatuskirjan käännöstä ja nuorimmainen onki laiturilta särkiä.

Heinäkuun lopussa olimme koko perhe viikon Ahvenanmaalla. Sekin oli rentouttavaa. En vieläkään kirjoiuttanut, viimeistelin edellä mainittua käännöstä ja luin. Ainoa asia, joka teki surulliseksi, oli sameavetinen ja levien valtaama Itämeri.

Nyt kirjoitan. Kirjoitan muiden muassa uutta juttua, josta en halua vielä kertoa, mutta josta olen aika innoissani ja joka on tietyllä tavalla saanut innoituksensa tästä upeasta tv-elokuvien sarjasta.

Muita töitä ovat muiden muassa

Venlan viitososan, Venlan ratsastusleirin, kirjoittaminen.

Venlan hoitoponin korjaukset.

Lasten ratsastuskirjan (sen nimeksi tulee muistaakseni Näin opitaan ratsastamaan) taittoversioiden pitäisi pullahtaa postilaatikkoon ensi viikolla.

Keikkaakin pukkaa.

31.8. olen Hämeenlinnassa Kirjojen yössä Kirjakaupan lavalla klo 19.15–19.45, tilaisuuden otsikkona on ”Totta ja tarua nuorille”. Tosikoita itseni lisäksi ovat Anneli Kanto (Pusu ja pokaali), Kalle Veirto (Leiri) sekä Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa). Silkkaa tarua taas ovat suoltaneet Anu Holopainen (Matkalaiset), Terhi Rannela (Korkea puoliso), Hanna van der Steen (Kirous) ja Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa). Meillehän on siis varattu peräti 5,625 minuuttia puheaikaa per kirjailija, edellyttäen, että seuraava aloittaa saman tien, kun edellinen sulkee suunsa eikä haastattelijaa ole.

30.9. olen Lempäälä-opistolla  hienolla nimikkeellä ”kuukauden kirjailija”. Minua haastatellaan aiheesta ”Faktaa ja fiktiota hevosista kaikenikäisille, Päivi Lukkarila kertoo tuotannostaan.”

5.10. olen Turun kirjamessuilla klo 11 puhumassa Venlan kesäponista ja Tesemppiä, Venlasta. Seuranani ovat jälleen Kalle Veirto, Anu Holopainen ja Anneli Kanto. Meitä haastattelee   ihanainen Taija Tuominen.

ja 26.10. Helsingin kirjamessuilla, Topelius-lavalla ihan yksin (tai ainakin ainoana haastateltavana) klo 14–14.30.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, en purnaa joukkohaastatteluja. Niissä on todellakin yleensä paljon hauskempaa, sillä mitä useampi kirjailija, sitä merkillisemmät ajatukset pulpahtelevat ilmoille. Mutta onhan tuo aika paljon tuo kahdeksan kirjailijaa kolmeen varttiin aika tiukkaan pakattu.

Rouva Huukin kirjoitti venloista katsauksen Lastenkirjahyllyynsä tässä taannoin. Olin ajatellut tehdä Venla-sarjasta viisiosaisen, ja tuo viides osa on nyt tekeillä.  Realistiselle, pienille lukijoille suunatulle ja kotimaiselle hevoskirjasarjalle on ilmeisesti kysyntää, koskapa minua on pyydetty harkitsemaan, josko Venla kuitenkin jatkaisi vielä seikkailujaan. Tätä täytyy miettiä tarkkaan. Tykkään Venlan hahmosta, joten hänestä on ollut mukava kirjoittaa, mutta sarjan venyessä on aina toki vaarana, että sitä alkaa toistaa itseään. Vaihteeksi olis myös kiva kirjoittaa vaikka vähän isommista hevostytöistä. Tai jostakin, joka ei liity millään lailla hevosiin. niin kuin se, josta en halua vielä kertoa mitään. 🙂

Tässä vielä tosi kiva Kirjastokaistan kirjavinkkaus Kolmen ajan maasta.

Mainokset

En todellakaan tiedä, kuinka otsikoida tämä

Koko (netti-)maailma tuntuu olevan täynnä Minttu Vettenterää ja Enkeli-Elisaa, ja mitä pidemmälle mennään, sitä karmeammaksi käytävä keskustelu käy. Nyt huudetaan apuun jo kuluttaja-asiamiestä ja vihjataan epämääräisiin, todentamattomiin nettiviitteisiin pohjaten Vettenterän olevan lapsilleen vaarallinen skitsofreenikko.

En tunne Minttistä henkilökohtaisesti, mutta hän on seurannut blogiani ja minäkin olen toisinaan vieraillut hänen blogissaan. Sitä kautta tiesin Enkeli-Elisasta ja tämän vanhempien ja Minttiksen välisestä yhteistyöstä. Kuulin, että Minttis vieraili televisiossakin puhumassa koulukiusaamisesta, mitä pidin tietenkin hyvänä asiana.

Siksi HS:n Kuukausiliitteen juttu ensin hämmästytti ja suututtikin. Pidin sitä puolueellisena ja tarkoitushakuisena. Asiantuntijoitahan löytyy pönkittämään ihan mitä oletettua ominaisuutta tahansa, kun vain etsitään passeli asiantuntija. Kuukausiliitteen jutussa puhuttiin amerikkalaisen psykologin suulla mm. Münchhausenin oireyhtymästä aivan kuin se olisi ennen kaikkea kirjallisiin nettimaailmaan huijaustaipumuksiin liittyvä ominaisuus. Pohjimmiltaanhan on kyse kuitenkin henkilöstä (tai tämän huoltajasta, kuten äidistä), joka kiertää lääkäriltä toiselle saadakseen myötätuntoa keksittyjen tai itse aiheutettujen vaivojen vuoksi, ja siitähän ei tässä yhteydessä tosiaankaan ollut kysymys. Samoin oli etsitty käsiin ruotsalainen psykologi, joka pelotteli nuorten itsemurha-aallon mahdollisuudella, kun Enkeli-Elisan FB-sivuilla on annettu itsemurhan tehneestä niin särötön ja ylistävä kuva. Jos ei ole löytynyt todisteita Elisan tai tämän vanhempien olemassaolosta, niin eipä (suureksi onneksi) myöskään käynnissä olevasta nuorten itsemurha-aallostakaan! Tapaus Enkeli-Elisa – mikäli Vettenterä ei sitä pikaisesti pysty todeksi osoittamaan – aiheuttanee lähinnä moraalista krapulaa meille ilmeisesti huijatuksi tulleille, hyväuskoisille ihmisille.

Kuukausiliitteen asiantuntijoista eniten painoarvoa minusta oli Kotuksen tutkijan Ulla Tiililän arviolla, joskin on oletettavaa, että kun toimittajat antavat tekstianalyysiin useita samaan aihepiiriin liittyviä, mutta eri kirjoittajilta tulleita tekstejä, tutkijakin arvannee, että ollaan todennäköisimmin selvittämässä, voisiko niiden takana olla yksi ja sama kirjoittaja, eikä tämä voi olla ohjaamatta huomioiden tekemistä.

Joka tapauksessa se, että kaikissa Elisan, tämän vanhempien kuin Minttiksenkin teksteissä esiintyi sama kirjoitusvirhe (eteenkin/-kään, po. etenkin/-kään) viittaisi kyllä minustakin erikoislaatuisuudessaan vahvasti siihen, että tekstit olisivat saman kirjoittajan tuotoksia. Toisaalta Tiililä nosti esimerkiksi sen, kuinka kaikki neljä kirjoittajaa suosivat virkkeenalkuista vaan-sanan käyttämistä. Väitettä perusteltiin useilla tekstiesimerkeillä, huomaamatta kuitenkaan sitä, että yhdessä esimerkkilauseessa virkkeen aloittanut ”vaan” olikin puhekielinen muoto taipumattomasta, rajoitusta ilmaisevasta vain-sanasta.  Tätä kirjoittaessa minulla ei ole Kuukausiliitettä käsillä, joten en muista, oliko tuo esimerkki Tiililän vai Silverbergin ja Nikkasen poiminta.

jos Minttis kuitenkin on toiminut niin, että hän on kirjoittanut vanhempien pyynnöstä tekstejä näiden nimissä esimerkiksi puhelinkeskusteluissa annettujen aihioiden pohjalta tai hän on muokannut vanhempien tekstejä kielellisesti luettavammiksi (kaikkihan eivät todellakaan osaa ilmaista itseään kirjallisesti, vaikka painavaa sanottavaa löytyisi kuinka), samojen kirjoitusvirheiden ja maneerien joutuminen kaikkiin teksteihin olisi mahdollista. Tekstien editoiminen selittäisi myös samankaltaiset virheet pilkutuksessa.

Mutta nähtäväksi jää, ilmaantuvatko Elisan vanhemmat puolustamaan Minttistä, niin kuin heidän olettaisi ystävälleen ja äänitorvelleen tekevän. Jos todisteita Elisan ja tämän vanhempien olemassaolosta ei löydy, on sille todennäköisin syy se, ettei heitä koskaan ole ollutkaan.

Nettimaailmaa myllänneessä Elisa-episodissa on kaksi asiaa, joista en todellakaan pidä. Yksi on tuossa yllä jo mainitun nettikeskustelun saamat muodot. Enkeli-Elisan tarinaan uskoneet ihmiset tuntevat itseään nyt huijatun, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta ymmärrettävää ei ole nimittely, uhkailu eikä väärän tai loukkaavan tiedon levittäminen kenestäkään asianosaisesta. Ehkä olisi myös asiallista odottaa asian lopullista selviämistä, ennen kuin syyllistetään ketään.

Toinen minua kummastuttanut ja kauhistuttanut asia on se, että on käynyt ilmi, että Enkeli-Elisan FB-sivuston ohella on perustettu jonkinlainen yhdistys, joka on kerännyt jäsenmaksujakin. Jos, Minttis, luet tämän, ole hyvä ja palauta ihmisiltä kerätyt rahat heille tai ohjaa ne pikaisesti yleisesti tunnustetulle lastensuojeluyhdistykselle, vaikkapa Mannerheimin lastensuojeluyhdistykselle. Ole tarkkana, minne rahat osoitat, sillä näyttäisi, ettei kaikilla muillakaan koulukiusaamisen vastaiseen työhön keskittyvillä yhdistyksillä ole aina ollut puhtaita jauhoja pussissaan, ks. vaikka Ylioppilaslehden juttu vuodelta 2006.

Toivoisin, että Minttis kykenisi esittämään Kuukausiliitteen syytökset kumoavat todisteet elokuussa tai vaikka jo sitä ennen, jotta tälle kaikelle saataisiin piste. Jos sellainen ei ole mahdollista, olen onnellinen, ettei Elisan kamala tarina olekaan totta – ainakaan tässä tapauksessa. Jos Minttiksen on myönnettävä keksineensä koko tarina, toivon, että nettiyhteisö osaisi antaa anteeksi inhimillisen typeryyden. Meillä tarinankehittäjillä kun on taipumuksena keksiä kaikenlaista, joka voisi olla totta vaikkei sitä olekaan. Muheva vale on kiinnostavampi kuin tylsä tosiasia, mikä ei tietenkään oikeuta valehtelemista tai fiktion esittämistä tosiasioina.

Luin muuten tässä erinomaisen kirjan koulukiusaamisesta ja sen karmaisevista seurauksista, ja suosittelenkin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin –kirjaa kaikille. Se ei väitä olevansa totta, mutta voisi niin hyvin olla sitä.

Myisitkö sielusi jos…

Hei, en ole lopettanut bloggaamista, olen vain yrittänyt vaihteeksi tehdä myös ns. oikeita töitä. Olen opettanut näillä näkymin viimeiset opetukseni Tampereen yliopistossa, tehnyt kirjailijavierailun Ylä-Savoon ja saattanut tieteellisen artikkelin julkaisukuntoon (jei!) muutamia mainitakseni.

Tässä aamuna muutamana minua tuijotti bussipysäkin mainostaulusta kuulaankaunis samppanjapulloa pitelevä nuori nainen. Taulussa oli teksti: ”Joisitko vähemmän alkoholia, jos tämä mainos kiellettäisiin? Moni päättäjä on sitä mieltä, että joisit.” Sitten kehotettiin kertomaan oma, siis implisiittisesti eri kuin tuo pahalta kalskahtavien päättäjien mielipide somessa, tietenkin Facebookissa.

Tämän sylttytehtaan takana ovat luonnollisestikin alkoholimyynnin tukku- ja vähittäismyyntiala (käsittääkseni Altia poislukien) ja markkinointi, siis mainostoimistot, joiden tuloista melkoinen osa syntyy alkoholin mielikuvamarkkinointia suunnittelemalla ja toteuttamalla.

Onpas näppärästi laadittu kampanja. Jokaisen aikuisen, itseään kunnioittavan mieleen tulee tietenkin sanoa: ”En tietenkään joisi. Mainonnalla ei ole minuun tai ostopäätöksiini mitään vaikutusta, olen siihen liian fiksu”. Näin sanomme, vaikka tutkimusten mukaan mainonnalla lisätään myyntiä. Miksi ihmeessä tuotteita muuten markkinoitaisiinkaan?

Itse uskallan kyllä sanoa, että varmaankin joisin vähemmän, jollei alkoholia saisi markkinoida. Tämä ei tarkoita sitä, että markkinoinnin lopettamisella juomisenikin loppuisi kokonaan, mutta monasti olen kyllä päätynyt ostamaan jotakin katumainoksessa vinkeältä vaikuttanutta viiniä tai poiminut ostoskärryyn saunakaljan, kun on tehnyt mieli testata, maistuuko se yhtä raikkaalta kuin mainos antaa ymmärtää.

Ja kuten kenelläkään somessa, minullakaan ei ole ongelmia juomisen kanssa. Näin sanovat poikkeuksetta kaikki, myös he, jolla niitä ongelmia totta vieköön on.

Lähipiirissänikin olen saanut todistaa monta, surullista tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun kuningas alkoholi ottaa ihmisestä niskalenkin. Erään läheisen viina vei hautaan saakka. Superlahjakas, luova ja herkkä ihminen muuttui ensin itsekkään pakkomielteiseksi maanikoksi, jonka ajatukset risteilivät vain seuraavassa paukussa. Sitten meni parisuhde jos toinenkin, omaisuus ja ystävät. Menestyvästä uraraketista tuli säälittävä ja tutiseva puistomiesten kanssa kaveeraava deeku. Lopulta hän kuoli, kouristellen ja sappea oksentaen. Häntä ei alkoholimainonta ainakaan auttanut.

Alkoholin myynissä pyörivät suuret rahat, ja niin pyörivät sen markkinoinnissakin. Mainostoimistot olisivat varmaan suurin häviäjä, jos alkoholin markkinointia kiristettäsiin, ja siksi isot mainostoimistot ovat mukana lobbauksessa. Olen itsekin työskennellyt copyna. Kerran meidän täytyi keksiä mukavalta kuulostava nimi ja vetoavanhauska logo valtavalle kalkkunalihottamolle, siis eräänlaiselle kalkkunoiden keskitysleirille. Sinä päivänä olin huono työntekijä: en yksinkertaisesti kyennyt ideoimaan hyvää sellaisesta, mikä tuntui väärältä. Työt mainostoimistossa loppuivat – eivät varmaankaan tuosta kyseisestä työtehtävästä johtuen – vaan yleiseen laskukauteen. Enkä haluaisikaan tänään olla kirjoittamassa alkoholin mainontaa puolustavia iskulauseita. Myisitkö sinä sielusi, jos saisit siitä paljon rahaa?

Alkoholiahan markkinoidaan ensi sijassa nuorille, vaikka yritykset ja mainostoimistot väittäisivät mitä tahansa muuta. Iso osa mainostettavista juomista on limuviinoja ja äklömakeita siidereitä tai lonkeroita, joihin aikuinen ihminen ei koskisi pitkällä tikullakaan. Myös mainosten kuvasto, värit, musiikki ja jopa kieli ovat suoraan nuorten elämästä. Käykääpä vaikka kurkkaamassa sitä kampanjan tyttöstä, pitsihansikkaineen hän on täydellinen replika seppälä-pissiksestä. Ja kukas muu nuoria apinoi ja ihailee kuin lapset, huomispäivän nuoriso.

Alkoholijuomamainosten viesti nuorisolle on selvä: kun juot, olet ”nosteessa”, kaunis ja haluttu, on hyvä fiilis ja arki muuttuu värivaloissa kylpeväksi kimallemaailmaksi. Kun juotava loppuu, loppuu hauskuuskin.

Ja kun alkoholin mainonnasta on tullut täysin jokapäiväistä ja viinaa  (anteeksi kauheasti – tarkoitin mietoja alkoholijuomia ja viinejä) mainostetaan bussipysäkeillä, suosituimpien tv-sarjojen mainostaukojen alussa ja lopussa, jopa tuotesijoitteluna koko perheen kilpailuohjelmissa ja urheilukisoissa, annetaan lapsille ja nuorille selkeä viesti: alkoholijuomat kuuluvat jokaiseen päivään ja ne ovat normaali, kaikille tarpeellinen kulutustuote, kuten vaikka vessapaperi.

Ehkä surkein peruste, jolla olen kuullut alkoholin mainostusta perusteltavan, oli se, että nykyään urheilun sponsorointituloista niin suuri osa on kytköksissä alkoholin mainostukseen kisapaikoilla, että alkoholin markkinointikielto tarkoittaisi kuoliniskua uheilulle.

Hassua, mutta vielä 1990-luvulla, jolloin alkoholin mainostaminen ei ollut sallitua nykyisessä laajuudessaan, urheiltiin ihan yhtä lailla, jollei enemmänkin, kuin tänään. En ole myöskään kuullut, että viinamarkkinoinnin myötä urheilijoiden varakkuus tai menestyminen isoissa koitoksissa olisi jotenkin merkittävästi kasvanut tai urheilumahdollisuudet parantuneet. Sama kitinä siitä, että rahaa urheilulle on liian vähän, jatkuu vuosikymmenestä toiseen.

Ei alkoholia tarvitse markkinoida nykyisessa laajuudessaan, eivätkä alkoholia myyvät yritykset siihen kaadu, jos säännöstöä taas vaihteeksi kiristetään. Kiristämisen hyödyt  ovat suuremmat kuin haitat: alkoholi tappaa Suomessa enemmän työikäisiä kuin muut sairaudet yhteensä, ja myös suuri osa onnettomuuksista on kytköksissä alkoholin käyttöön. Ei myöskään tule jättää huomiotta kaikkea sitä surua, pelkoa ja huolta, jota alkoholia turhan paljon käyttävät (ja heitä on paljon) aiheuttavat läheisilleen.

Me kaikki maksamme veroilla alkoholia kuluttavien sairaanhoidon, putkareissut ja juopottelun jälkien siivoamisen ympäristöstä. Itse en ainakaan halua tukea millään tavoin alkoholin markkinointia vaan kannatan kukkahatuksi leimaantumisenkin riskillä sen kieltämistä julkisilla paikoilla, televisiossa ja radiossa. Olen puhunut.

Kuinka jouduin Terttu Autereen vuoksi noloon tilanteeseen

Kävin tänään (taas) kaupunginkirjasto Metsossa. Tarkoituksenani oli etsiä materiaalia työkeikkaa varten, mutta kirjaston tietojärjestelmät olivat sekaisin eikä etsimisestä tullut oikein mitään.

Kirjastossa parveili japanilaisia nuoria. Luulin, että olivat matkalla Muumilaaksoon, mutta heille esiteltiinkin kirjastoa. Metson lempparikirjastohenkilöni Mervi (kyllä te kaikki muutkin olette aivan ihania, mutta meillä on Mervin kanssa yhteinen harrastus ja samanlainen huumorintaju) kertoi ja tulkki käänsi kerronnan japaniksi.

Olin tehnyt löytöni, pari johtamistaidon kirjaa, Marja-Leena Mäkelän toimittaman Sanaista taidetta -kirjan sekä Terttu Autereen Sinisen hatturasian äänikirjana ja suuntasin lainausautomaateille. Kaksi ensimmäistä oli varattuja, ja koska olen kovasti kärsimätön henkilö, painelin sille kolmannelle, joka paljastuikin lasten lainausautomaatiksi.

Kun siinä yritin oivaltaa kuinka päin kirjastokortti tungetaan hahloon ja miten päin kirjat tulee vetää valonsäteen alitse, japanilaiset olivatkin yhtäkkiä siinä. Mervi esitteli minut heille eräänä lasten- ja nuortenkirjailinamme! Onneksi minulla ei ollut mitään ns. kyseenalaista lainattavaa tällä kertaa. Tarkoitan, etten koskaan lainaa mitään mitä ei voisi hyvällä omallatunnolla näyttää muillekin. En tietenkään.

Huvittavaksi tilanteen teki se, että olin kuitenkin siinä lapsille tarkoitetulla lainausautomaatilla, jonka tiski ylsi hädin tuskin puoleenväliin reittäni, joten pyllistelin siinä aika kummallisen näköisesti höyhentoppatakissa ja kaulan ympärille käärityssä villakaulahuivissa (sillä aamulla meillä päin oli vielä reilusti pakkasta!) ja automaatti naukaisi vienosti kissan äänellä jokaisen lainatun teoksen kohdalla.

Viimeinen nuorista japanilaisista ikuisti eleganssini kamerallaan ja kiitti vielä pokkaamalla kauniisti. Pokkasin takaisin. Edellisen kerran päädyin japanilaiseen kuva-albumiin hääpäivänäni, kun nousevan auringon maan turisti pyysi kainosti lupaa ikuistaa minut hääpuvussani. Taidapa olla Fuji-vuoren ja keväisten kirsikankukkien jälkeen ihan suosituimpia kuvauskohteita Nipponissa!

Kun sitten kiirehdin mahdollisimman nopeasti pois Metsosta, innostui ovihälytin piippaamaan vimmatusti. Varastaako kirjailija kirjoja? Eikö tullut apurahaa tänä vuonna?

Sininen hatturasia oli kaikessa hässäkässä jäänyt lukematta naukuvassa automaatissa.

Kotiin päästyäni kuulin, ettei työkeikkaa tulekaan, ainakaan lähiaikoina, liian vähän ilmoittautuneita tms. Pee reissu siis, mutta tulipa tehtyä!

Onneksi olkoon, Aira!

Aira Samulin on esikuvani. Nainen, joka on juuri niin näyttävä ja äänekäs kuin haluaa, nainen, joka tekee mitä hotsittaa. Hänen puuhakkuutensa ja luovuutensa ei ole keskittynyt vain oman karriäärin luomiseen, hän on myös uuttera vapaaehtoistyöntekijä. Hän on rohkea ja myönteinen, vaikkei elämä ole aina hymyillyt hänelle kauneinta hymyään.

Haluaisin olla yhtä iloinen, innovatiivinen, räiskyvä ja aikaansaava kuin Aira. Haluaisin myös yhtä upeat sääret kuin Airalla on. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta halausisin tavata hänet, jotta voisin sanoa yllä olevan hänelle kasvokkain.

Tänään järjestetään Helsingissä, Vanhalla ylioppilastalolla, Airan 85-vuotisdisko (kyllä!), jonne on vapaa pääsy. Kukkarahat AIra pyyttää osoittamaan vanhus- ja mielenterveystyöhön Aira Samulinin säätiön tilille 440500-1180514.

Joskus on niin ihanaa, että alkaa melkein pelottaa

Kolmen ajan maa on Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaana! Ehdokkaat julkistettiin eilen, itse sain tiedon muutamaa päivää aiemmin, ja hiemanko oli vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi tehnyt mieli huutaa jippiitä ja kertoa kaikille, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Uskomatonta, että kirjoittamani kirja saa kaksi kirjallisuuspalkintoehdokkuutta ihan peräperää!

Kilpailun taso on kova, on hienoa olla mukana moisessa joukossa. Arvostan muutenkin Lasten LukuVarkaus -palkintoa erittäin paljon, jopa enemmän kuin muita lastenkirjallisuuspalkintoja, koska viime kädessä voittajan valitsevat nyt 9–12-vuotiaat lapset itse.

Torstaina 23.2. järjestettiin Tampereen kaupunginkirjastossa Aslakin päivän kirjakutsut, jossa kirjastoväki esitteli valtaisan määrän lanu-kirjallisuutta. Itsekin sain kutsun tilaisuuteen Naamakirjoitse, mutta erinäisten kohtalon iskujen, kuten auton kiireellisen korjaustarpeen, vuoksi en sinne sitten loppujen lopuksi mennyt. Ja vähänkö harmittaa, etten mennyt! Useista luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Kirjaston antitäti Reetta Saine kehui siellä Venlan alkeiskurssia ja Matti Karjalainen Kolmen ajan maata, todistusaineistoa ainakin täällä ja täällä. Aiemmin Reetta on kirjoittanut suopeasti Venlasta myös täällä. Hauskaa, että kirja tuntuu vastanneen tarpeeseen ja löytäneen lukijansa, painoskin myytiin loppuun suht nopsaan.

Olen sen verran vanhanaikaisesti kasvatettu ja taikauskoinen, että pelkään itkun seuraavan ”pitkästä” ilosta. Minusta ensi kesänä ja syksynä ilmestyvät Venlan kesäponi ja Tsemppiä, Venla! ovat huomattavasti hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin Venlan alkeiskurssi, joka kaikessa opettavaisuudessaan ja realistisuuden tavoittelussaan voi kyllä olla lukijalleen pitkäveteinenkin. Mutta jos olenkin tässä väärässä? Jos olen kirjoittanut hyvän sarjan aloituskirjan ja ammun kaiken alas hölmöllä kakkososalla ja turhan pateettisella kolmososalla? Tuleeko nyt tekeillä oleva nelososa, jonka työnimenä on Venlan hoitoponi, bumerangina takaisin mukanaan kustannustoimittajan saatekirje, jossa sanotaan, että valitettavasti sarjan tyystin tyrehtyneen myynnin ja nihkeiden kritiikkien (tai kritiikkien täydellisen puuttumisen!) vuoksi sarjan julkaiseminen on päätetty lopettaa? Jääkö Lasten LukuVarkaus 2012 viimeiseksi ehokkuudekseni ikinä, sellaiseksi, jota muistelen mummoikäisenäkin, lastenlasten pyöritellessä tuskastuneena silmiään?

Noh, ehdokkuuksista en tiedä, mutta kyllä minä uskon Venlan jatko-osiin. Ehkei niistä tule ykkösosan vertaisia, mutta ihan kelpo kirjoja pienille hevoshulluille kuitenkin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, ettei tule tikku kieleen. Ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempienkustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättävät, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

 

Edit: Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Jaakko Lyytikäinen vastasi seuraavaa (lisää keskustelua aiheesta esim. Grafomaniassa ja Kirjailijan häiriöklinikalla):

Kiitos avoimesta kirjeestänne.

 

Kevään lasten- ja nuortenkirjoja esitelleessä Helsingin Sanomien listauksessa ei väitetty, että kyse olisi kattavasta listasta. Listamme otsikko oli ”Kevään lasten- ja nuortenkirjoissavirkataan, veneillään ja jahdataan museorosvoja”, ei ”Kevään lasten- ja nuortenkirjat”, kuten kirjeessänne virheellisesti väititte. Myöskään verkon osalta emme ole luvanneet kattavaa listausta.

 

Tiedostamme vastuumme uutisoinnissa ja pyrimme palvelemaan lukijoitamme mahdollisimman hyvin. Helsingin Sanomien tehtävänä ei kuitenkaan ole julkaista kattavia luetteloita kirjoista tai muistakaan teoksista. Meille tärkeintä on lukijoidemme palveleminen, ei kirjailijoiden tai kustantajien tiedotus- tai markkinointikanavana toimiminen. Teemme kirjalistojen suhteen valintoja, aivan kuten arvioiden, uutisten, haastatteluiden ja kaiken muun sisällön osalta.

 

Samat valinnat koskevat kirjojen (ja kaiken muun taiteen ja kulttuurin) sisällön jaottelemisessa tavalla, joka mielestämme palvelee lukijaa parhaiten.

 

Julkaisemme vuosittain kymmeniä lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsitteleviä arvioita ja artikkeleita. Niitä on vähemmän kuin aikuisten kirjallisuutta, mutta kulttuurisivujamme lukevat pääasiassa aikuiset, joten tämäkin valinta on mielestämme hyvin perusteltu.

 

Mitä tulee Alma-palkintoon, sen saajaksi on ehdolla 184 tekijää tai tahoa 66 maasta. Suomesta on joka vuosi ollut useita ehdokkaita. Voittaja on ollut tapana uutisoida HS:ssa.


Ystävällisin terveisin,

Jaakko Lyytinen

kulttuuritoimituksen esimies

Helsingin Sanomat