Hinkkaa ja jynssää

Ei, en todellakaan tee joulusiivousta. Viimeistelen Venlan kolmososaa kustannustoimittajalle lähetettävään kuntoon. Nyt on Venlan kanssa se vaihe, että yksikään lause ei tunnu sujuvalta, rytmikkäältä tai ylipäänsä luontevalta. Pientä sisällöllistä muokkaustakin haluaisin tekstin loppuosaan tehdä. Ja nyt kadotin velä wordin sivunäkymästä sen pallukan, jolla voi liikkua ylös alas tekstissä. Damn! Muokkauksen siirry-toiminto on niin vaivalloinen.

Tekeillä olevaa tieteellistä artikkeliakin pitäisi hioa, tapaan huomenna työni ohjaajan, eikä sinne ole kiva mennä huonosti valmistautuneena. Yksi työhakemus pitäisi myös laittaa menemään. Uusi vuosi olisi paljon kivempi, jos olisi säännöllisiä tuloja.

Sitten pitäisi vielä lähteä liukastelemaan postiin joulukortit. Joillekin niiden askartelu ja tervehdysten kirjoittaminen on varmaan mukavaa jouluodotuspuhdetta, minulle se on vähän pakkopullaa. On siis toki mukava ajatella, että rakas ystävä saa korttini postilaatikkoonsa, mutta silti! Arvostakaa joulukorttejanne te, jotka ne saatte, ne on tänä vuonna vielä rustattu kipeällä olkapäällä! 🙂

Ellilän boksissa on käynnissä Lydecken-kilpailuvoittajan arvaaminen. Kirstin Eksyneet näkevät unia johtaa kirkkaasti, Kolmen ajan maa on sentään kolmantena (nomen est omen?). Todellinen raati taitaa julkistaa vain voittajan, ei muita sijoja? Se on hyvä, olisi tylsää kuulla sijoittuneensa viidenneksi eli jumboksi. Nythän sitä voi uskotella itselleen, että hiukkasen niukasti hävisi voittajalle. 🙂

Ei auta, takaisin sorvin ääreen. Ei se käsikirjoitus itsellänsä hioudu. Adios amigos!

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Keväällä 1986 Mimi tulee Mariia Ovaskaiseen tietoisuuteen kuin ydinräjähdys: Ensin on valoa valoa valoa, sitten säteily, joka ei ehkä näy ainakaan ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta jonka aiheuttamat muutokset ovat peruuttamattomia. Kaikki on tosin Tsernobylin ja Mimin kevään jälkeen.

On turvallisessa ydinperheessä kasvanut tyttö, jonka maailma on näennäisesti kohdillaan, mutta joka ei halua alistua kirjaimellisestikin hiljaiseen hyssyttelyn kulttuuriin kotonaan. Ja on tyttö, joka on kokenut elämässään liikaa muutoksia. Mimin äiti on kuollut, mutta tämän muisto elää Mimisissä ihan eri tavalla kuin mitä ”muistoissa eläminen” tarkoittaa hautajaispuheissa. Mariian äiti taas elää, mutta on jo kuollut tai ainakin elää kuolemaa sitä tehdessään.

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä hakevat toisistaan salaista siskoa, he ovat toistensa rakastajia ja rakastettuja. Näytellystä ystävyydestä tulee jotain ennalta-arvaamattoman suurta. Näytteleminen ja näyttelemisen luonteen pohtiminen onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.

Vilja-Tuulia Huotarisen kieli on runollisen metaforista ja tehokkaan ekonomista. Lyhyillä, yksi- tai kaksivirkkeisillä kappaleilla syntyvä maailma on yllättävän tarkka. Vaikka kuvailua on vähän, mielikuvani kerrotusta olivat voimakkaita ja selkeitä. Näin lukiessani uimakopin sotketut seinät, tunsin, miltä Mariian märät prinsessakiharat tuntuivat, kuulin lastendiskosta lähtevien lasten verryttelytakkien vetoketjut ja haistoin valkoisen talon ullakon.  Voi vai ihailla (ja yrittää ottaa oppia) kuinka sanomatta sanottu voi kertoa enemmän kuin pitkät kuvailut. Kirjan minäkertoja, Mariia, lainaa Tsehovin kehotusta repiä kirjan alun maisemakuvaukset ja korostaa lukijan tehtävää kertomuksen täydentäjänä jopa  antamalla tälle virkkeitä täydennettäväksi. Pääosin Huotarisen kieli ilahdutti ja elähdytti, jotkut metaforat, kuten ”iho on auki” tai ”kehon ääriviivojen piirtäminen” tuntuivat jotenkin kliseisiltä, häpyäminen häpeämisen vastakohtana suorastaan kikkailulta. Ehkä se oli tarkoituskin. Jossain vaiheessa kirjan loppupuolella myös yhden ja kahden virkkeen kappaleiden meri alkoi tuntua vähän puuduttavalta ja tekstin aluksi kiehtonut rytmi muuttua junan jyskeeksi, vaikka Huotarinen katkoikin sitä tehokkaasti kerronnallisin keinoin, kuten lisäämällä tekstiin välimerkittömyyttä, alkusointuisuutta, katkelmia päiväkirjoista ja kuolinilmoituksenkin. Melkein aloin jo miettiä, onko eri tyylikokeiluja liikaakin, mutten sitten kuitenkaan. Kokonaisuus on ehdottoman onnistunut.

En tiedä, pidinkö kauheasti lukuohjeita ja tarinan AVAIMIA (sic) tarjoilevasta ja luovan kirjoittamisen ohjeistoon taajaan viittaavasta minäkertojasta. Hän on oletettavasti Mariia aikuisena, meidän ajassamme, koska kuvailee nuorelle nykylukijalle 1980-luvun asioita, kuten lankapuhelimia, menneen maailman ihmeinä. Itse asiassa tässä lieneekin AVAIN yhteen minua hieman kiusanneeseen asiaan kirjassa.

Tytöt olivat nelitoistavuotiaiksi mielestäni paikoitellen kovin kypsiä ja itsevarmoja. En millään muotoa sano, että ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksiaan hakevan lapsen tai nuoren tulisi kokea tuntemuksistaan häpeää, mutta hämmästelen silti Mariian ja Mimin kykyä kohdata mullistavat, sensuaaliset tuntemukset ja kehojensa reaktiot niin ehdottoman luonnollisesti. Kun Mariia oli masturboinut kahdeksanvuotiaana koulun varastossa, sitä kuvaillaan: ”Minulla oli ote valosta eikä häpeällä ollut enää sijaa”.  Tyttöjen rakastelusta taas sanotaan, että ”Mitään kiellettyjä hedelmiä ei ollut. Me söimme ne heti. Mitään ajattelematta”.  Onko AVAIN tähän se, että tarinan kertoo aikuinen Mariia, kun tapahtumista on mennyt ainakin parikymmentä vuotta? Onko aika kullannut muistot vai valehteleeko Mariia lukijoille, kuvailee teini-iän ihmemaata jo aikuisen silmin? Vastauksen tähän voi päättää jokainen lukija itse. Muussa kuin eroottisessa elämässään tytöt ovat paikoinkin hyvinkin ”teinimäisiä”. He polttavat tupakkaa, mutta ostavat bussissa lastenlipun. Mariia jättää omalla päätöksellään kertomatta vanhemmilleen tyttöjen suhteen luonteen ja kohtelee sairasta äitiään tylysti, kykenemättä ymmärtämään tätä ja tämän sairautta.

Huotarisen kirja on herättänyt paljon keskustelua luokituksestaan  nuortenkirjaksi. Itse en näe mitään syytä siirtää sitä lastenosastoilta aikuisten puolelle. Seksiä tai Mimin itsemurhaa kuvaillaan niin viitteellisesti ja poeettisesti sekä kerronnallisesti haastavaan tapaan, etten usko sellaisen lapsen, joka ei jo voisi näistä asioista lukea, edes tarttuvan kirjaan.

Kyseessä on hieno, koskettava, puhutteleva teos, joka on ehdottomasti Junior Finlandiansa ansainnut. Suosittelen niin nuorten kuin aikuistenkin luettavaksi, Valoa valoa valoa on upea kirja.

Epäolennainen saivartelulisäys

Vilja-Tuulia Huotarinen oli vuonna 1986 9-vuotias, itse olin tuon vuoden abiturientti. Muistan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta seuranneet päivät aika hyvin, kävelin seuraavana päivänä vesisateessa ilman varjoa ja mietin, olisinko nyt loppuelämäni ydinsäteilyn saastuttama.

Painotan voimakkaasti: kirjailijalla on oikeus tehdä fiktiivisestä maailmastaan millainen tahansa, Pariisi voi olla siinä Brasilian pääkaupunki ja lehmät vihreitä matelijoita, ja maailma on silti aito ja oikea. JOS nyt kuitenkin sallitaan, että vertaan ihan vain muistoihin upottuani Valoa valoa valoa –kirjan maailmaa omaan kokemusmaailmaani vuodelta 1986, niin huomautan, että omassa ajassani Tsernobylin ydinlaskeuman todellisia seurauksia piiloteltiin ja vähäteltiin huomattavasti pidempään  kuin kirjan todellisuudessa, Muodin osalta bodyt ja tiukat trikoohousut tulivat mielestäni yleiseen käyttöön vasta 1990-luvun vaihteen tienoilla. Olisin myös voinut vannoa, ettei Jumalan kämmenellä ollut tuolloin vielä virsikirjassa, mutta itse asiassa se otettiin mukaan juurikin vuoden 1986 virsikirjauusituksessa. Näin se muisti pätkii.

Hanna van der Steen: Ennustus

Kadoksissa ollut kaksoissisar on kirjallisuudessa hyvin käytetty aihe. Erich Kestnerin Lisen ja Lotten salaisuus –kirjan parissa ovat viihtyneet itseni lisäksi 1920-luvun lopulla syntynyt äitini ja 1990-luvun lopulla syntynyt tyttäreni. Oma suosikkini salasisarkertomuksista lienee kuitenkin Astrid Lindgrenin Kultasiskoni, surullisen kaunis tarina, jossa on Hans Amoldin lumoavan kaunis kuvitus. Mikä kadonnut kaksonen –teemassa sitten kiehtoo? Pohjaako se useimpia jossain vaiheessa vaivaavaan erilaisuuden tunteeseen? Kaipaako jokainen ystävää, joka olisi juuri itsen kaltainen ja ymmärtäisi siksi paremmin kuin kukaan muu?  (Ehkäpä juuri tämän vuoksi Vilja-Tuulia Huotarisen Junior Finlandia –palkitussa Valoa valoa valoa –teoksessakin puhutaan tämän tästä salaisesta siskosta?)

Myös Ennustuksessa pääosassa ovat kaksostytöt, Armada ja Elena, jotka syntyivät Tähtilinnan kuninkaan ja kuningattaren esikoistyttärinä.  Vanhan ennustuksen mukaan kuninkaalle syntyvät kaksostyttäret, jos saavat olla yhdessä 13-vuotissyntymäpäivänänsä, voivat saattaa koko valtakunnan tuhoon. Tämän vuoksi kuningaspariskunta antaa noita Orvokille tärkeän tehtävän muuttaa Elenan kanssa Suomeen, Pernaisten pikkupaikkakunnalle, kunnes tuo kohtalokas päivämäärä olisi turvallisesti ohitettu.

Lähes kolmetoista vuotta myöhemmin Armada saa kuitenkin tietää kaksossisarestaan, ja kun kuningaspariskunta lähtee selvittelemään kurppapeikkojen kapinaa, Armada tuottaa Elenan välittömästi luokseen. Armada on älykäs, mutta kovin hemmoteltu ja impulsiivinen ja pitää ennustusta pelkkänä taikauskona. Tottelemattomuudella on tietysti arvaamattomat seuraukset.

Ennustuksessa on peräti 405 sivua. Ihailen ja suorastaan kadehdin kirjailijoita, jotka kykenevät kirjoittamaan monisatasivuisia teoksia. Itse olen niin hidas kirjoittaja, että jo seitsenkymmenliuskaisen (kirjana sellaiset 130–160 sivua) käsikirjoituksen tuottaminen on työn ja tuskan takana. Ehkä taustani teatterikirjallisuuden parissa aiheuttaa sen, että tiivistän ja tiivistän ajatuksella, että kaikki, mikä voidaan jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä, tulee jättää pois. Ennustus taas on yltäkylläinen fantasian runsaudensarvi, mikä ei kuitenkaan tee siitä raskasta tai hankalaa luettavaa, päinvastoin. Minusta Ennustusta oli erityisen hauskaa lukea silloin, kun olin jotenkin alamaissa ja elämä tuntui pelkältä vastoinkäymisten kavalkadilta. Silloin oli ihanaa uppoutua Tähtilinnan valtakunnan ihmeellisyyksiin, kuten vuodenaikaseutuihin tai puuhasaliin mekaanisine poneineen ja kaikki mielikuvat toteuttavine löllölellyineen. Ennustus sisältääkin juuri sen elementin, mikä mielestäni löytyy kaikista parhaista lastenkirjoista, siinä toteutuvat lasten unelmat.

Unelmien toteutumia esitellään lukijalle etenkin kirjan alkupuolella, samoin kuin fantasiamaan runsasta asujaimistoa, kuten minijättiläisiä, karvamahakkaita ja yksisarvisia lehmiä. Apropos, yksi Ennustuksen sisarteoksia ovat myös Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli –kirjat. Aivan samalla tavoin niissä käytetään runsaasti sivuja siihen, että kuvaillaan sellaista, mistä jokainen pieni tyttö (tai poika) haluaisi päästä osalliseksi.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja lyhenevät entisestään kirjan loppupuolella. Pahaenteiseen ennustukseen liittyvä toiminta tiivistyy sen viimeiseen kolmannekseen, joka on myös kirjan kertomuksellisesti mielenkiintoisin osa. Kun Elena pohtii, miksi on tullut ensin vanhempiensa ja sitten Orvokin hylkäämäksi ja Armada joutuu kantamaan vastuun valehtelustaan ja itsekkäistä päätöksistään, kirja saa syvyyttä ja lukija kykenee samaistumaan henkilöhahmoihin.

Ennustukselle on tulossa jatko-osa, Kirous. Jään innolla odottamaan sitä. Ennustuksen lopussa annetaan vinkki siitä, mitä Kirous todennäköisesti käsittelee, mutten paljasta sitä tässä, jotten vie keneltäkään lukemisen riemua juonipaljastuksillani.

Ehdokaslistat on julkistettu

Eilen sain Kariston kustannusjohtajalta mieluisen puhelun, Kolmen ajan maa on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana. Tuntuu hienolta, vaikka joku kyynikko voisi sanoa, että noita kilpailujahan on yhtä mittaa, kaikki pääsevät ehdolle joskus. Kirsti Elliläkin väitti Naamakirjassa lounaissuomalaisen lakonisesti, että arpaonni kävi nyt meidän kohdallamme.

Oli miten oli, iloitsen ehdokkuudesta. Kolmen ajan maa on muihin, keittiörealismia rutiseviin kirjoihini verrattuna kovin ainukertainen teos. Siis omassa tuotannossani. Ensi vuonna minulta julkaistaan osa Venla-sarjaa, hyvässä lykyssä kaksi. Varmasti Venlat tulevat tarpeeseen, käsittääkseni ne ovat ensimmäinen ihan pienille hevoshulluille suunattu suomalainen kirjasarja. Tai siis tietysti on Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen ihastuttava Tikkumäen talli, mutta se on kai kuitenkin enemmän kuvakirja, kun Venloissa on aika tavalla enemmän luettavaa. Mutta Venlat eivät ole sellaisia kirjoja, joilla pääsisi ehdokkaaksi kirjallisuuspalkintokilpailuihin. Niissä ei ole ole suurta sanomaa, runollista kieltä, metkoja kerronnallisia kikkoja tai edes mukaansatempaavia seikkailujuonia. (En kyllä tiedä, onko Kolmen ajan maassakaan sen puoleen) mutta Venlat ovat eräänlaista käyttökirjallisuutta.

Aika iso osa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on itse asiassa käyttökirjallisuutta. Sellaistakin tarvitaan, ja sen merkitys on ehkä enemmän lukemaan innostamisessa ja samaistumismallien antamisessa kuin huikeassa kaunokirjallisessa taituruudessa. Ehkä meillä pitäisi olla yksi lasten- ja nuorten käyttökirjallisuuspalkintokin? Itse asiassa Plättä-palkinnon voisi tietysti ajatella olevan tällainen, koska valinnan tekevät Pirkanmaan kirjastojen lapsilukijat. Väliin valinta on osunut kriitikkojenkin suosikkeihin, väliin palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka tuottavat paljon ja joita luetaan vielä enemmän, mutta joiden nimiä on aika tavalla turha etsiä muiden kirjallisten kilpailujen ehdokaslistoilta.

Mutta irti käyttökirjallisuudesta ja takaisin päivän aiheeseen! Kolmen ajan maan ohella Arvid Lydecken -palkintoehdokkaina ovat Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY), Laila Kohosen Kumisevan kiven arvoitus (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos). Korkeatasoiselle nuortenkirjalle myönnettävää Topelius-palkintoa tavoittelevat tasen Maria Aution Ajatustenlukija (Karisto), Annika Lutherin De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki (Söderströms/Teos), Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti (WSOY), Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) ja Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö (Tammi). Onnea kaikille tasapuolisesti kilpailuun, olen ylpeä kun saan olla mukana näin hienossa seurassa.

Kuinka ihmeessä raatilaiset Katariina Ahtiainen, Marja Welin, Marja Rikaniemi ja  Emma Saure kykenevät nostamaan yhden muiden yläpuolelle? Onko heillä jonkinlainen Hesarin vaalikonetta muistuttava ohjelma? Millaisia kysymyksiä se pitää sisällään? Ehkä tällaisia:

”Mikä on Arvid Lydecken -palkinnon tärkein tehtävä?”

1. Nostaa tietoisuuteen uusia, hyviä lastenkirjoja?

2. Tarjota toinen mahdollisuus niille, joiden kirjat eivät (taaskaan) yltäneet Finlandia Junior -kisaan?

3. Tarjota jollekulle 1600 euroa pikavippien poismaksamiseen?

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen.

Mitä Arvid Lydecken -palkittavan kirjan keskeisin ominaisuus?

1. Mukaansatempaava juoni.

2. Hellyttävät päähenkilöt.

3. Yhteiskuntakritiikki.

4. Retrohenkinen kuvitus.

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen. Jne.”

Tässä yhteydessä haluan vielä ketraalleen onnitella Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Junior palkinnosta. Valoa valoa valoa -kirja on uskomattoman hieno, kaunis ja mieleenpainuva kirja.

Onnittelut myös Anneli Kannolle, jonka kertakaikkisen mainion Futistytöt-sarjan neljäs osa, Huippuvalmentaja, palkittiin tänään Anni Polva-tunnustuspalkinnolla.

Kumpainenkin yllä mainittu on ”tallitovereitani”, kuten Maria Autio ja Kirsti Elliläkin. Karistolla tehty kauaskantoinen työ uuden, laadukkaan, kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden esilletuomisessa kantaa todella hyvää hedelmää. Goo-o Karisto!

Edit: Lisää onnitteluja! Ihana, kannustava ja taitava  kirjailija Taija Tuominen sai tänään Hämeen taidetoimikunnan taidepalkinnon! Grattis, Taija!

Arvioita

Yhdeksäsluokkalainen tyttö lähestyi sähköpostitse. Hän oli valinnut minut kirjailijaesitelmänsä aiheeksi ja pyysi lisätietoja sitä varten. Viestissään hän kirjoitti muun muassa:

Ihailen kovasti kirjoitustyyliäsi. Olen lukenut siskodisko-sarjaa. Rakastuin tyttöystävätesti-kirjaasi. Se on aivan ihana. Siihen tarinaan pystyy eläytymään täysillä. Ihan kuin olisin itse siinä tarinassa.

Voiko kirjoittaja saada kannustavampaa palautetta? Tällaista lukiessaan kokee onnistuneensa pyrkimyksessään luoda fiktiivinen maailma, joka kuitenkin sisältää myös jotain todellista. Niin tärkeitä, kuin ammattikriitikkojen kirjoittamat arviot ovatkin, pidän kuitenkin lukijakunnan huomiota tärkeämpinä. Myös silloin, kun ne eivät ole yhtä myönteisiä kuin tässä puheena oleva.

Ammattikriitikot arvioivat Tyttöystävätestin muistaakseni neljään otteeseen. Ilkassa Ismo Loivamaa kiitti kirjan myönteisyyttä ja Nannan tervettä järkeä, mutta moitti puhekielisyyksiä. Salla Brunoun arvio Etelä-Saimaassa oli oikein myönteinen. Hänestä

Lukkarila tasapainoilee puhekielisyyden ja kirjakielen välimaastossa, välittäen mielestäni varsin onnistuneesti nuoren ihmisen vapaan kielenkäytön.

Brunou oli myös löytänyt kirjasta siihen sisällyttämäni ”piilo-opetussuunnitelman”:

Nannan pohdintojen kautta käsitellään muun muassa sitä, minkälaisiin seksuaalisiin kokemuksiin 14-vuotias mahtaa olla valmis ja mihin ei, sekä hienovaraisesti, mutta ei saarnaavasti muistutetaan tytön ja naisen itsekunnioituksesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Opettaja-lehden yhteisarviossa Terhi Laitinen kiittää Koitetaan kestää Nannaa ja sanoo, ettei Tyttöystävätesti ole otteeltaan aivan yhtä raikas:

… toiselle romaanille tyypillistä latteutta on (Tyttöystävätestissä) havaittavissa. Niin ikään kieli ja ajatukset eivät aina tunnu teinille ominaisilta.

Olen ollut vähän pettynyt, ettei kotikuntani pää-äänenkannattaja Aamulehti ole juurikaan noteerannut kirjallisia töitäni. Koiteaan kestää Nannaa ei aamulehdessä koskaan arvioitu, Aikuisratsastajan päiväkirja kuitenkin sai osakseen ihan myönteisen kritiikin. Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Tyttöystävätestistä oli kyllä aikamoinen lyttäys. Heikkilä-Halttusen mukaan Nanna asettuu ”lähes flegmaattisesti Juhon heittopussiksi”.

Inhoan sitä, kun kirjailija alkaa syyttää kriitikoita siitä, että nämä ovat ymmärtäneet hänen kirjansa väärin. Sama kyllä kävi itsellä mielessä, kun tuo Aamulehden kritiikki kammottavalla otsikolla ”Lempeä ja hevostelua” ilmestyi kesäkuussa 2008. Ehkä hirveimmältä tuntui arvion loppulause:

Se (Tyttöystävätesti) ei jätä syvää muistijälkeä, mutta näillekin kirjoille on tärkeä paikkansa esimurrosikäisillä.

H-H näki, että Juho oli ”vapaa nuori”, joka vedättää Nannaa kuusi nolla. No, se on yksi mahdollinen (aikuis-)lukijan näkemys asiasta. Itse kirjoitin kyllä nuoren, ensi kertaa seurustelevan tytön epävarmuudesta kumpuavista väärinkäsityksistä. Halusin (osittain suomalaisesta tyttökirjaperinteestä poiketen) kirjoittaa päähenkilön, joka ei ole kauhean sanavalmis ja ponteva.

Siksi lämmin kiitos yllä siteeratulle ysiluokkalaiselle. Jos hän kertoo, että luomaani tarinaan pystyy eläytymään täysillä, tunnen, että olen loppujen lopuksi tehnyt jotakin aivan oikein.

ps. Minut on hyväksytty Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneksi!

Tunnustan!

Kiitos Anulle tunnustuksesta. Tässä täytyisi ilmeisesti kertoa kahdeksan asiaa itsestään ja laittaa sitten haastetta eteenpäin kahdeksalle.

1. Inhoan kaikenlaisia ketjujuttuja. En ikinä laita eteenpäin esim. ketjusähköposteja tai -kännyviestejä, en edes niitä, joissa pyydetään kertomaan kaverille kuinka ihana ihminen hän on. Eniten inhoan niitä, joissa lupaillaan onnea tai epäonnea sen mukaan, jatkaako ketjua. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa niitä, olen tälläkin hetkellä käsi kantositeessä ja seuraava työkeikka on vasta maaliskuussa. Olen ihan oikeasti otettu tunnustuksesta ja kerron mielelläni itsestäni kahdeksan asiaa, sen verran paljon itsensäpaljastaa minussakin on ;), mutta en pistä haastetta eteenpäin, vaikka kivoja bloggarikohteita kyllä löytyisi. Mutta miettikää nyt: jos jokainen laittaa haasteen kahdeksalle, on kolmen kierroksen myötä haastettu (edellyttäen, ettei ole päällekkäisyyttä) jo 584 bloggaria.

2. Olen kauhean hidas lukija. En voi lukea hyvääkään kirjaa vauhdilla, vaan minun täytyy hahmottaa ja ymmärtää koko virke, ennen kuin voin siirtä eteenpäin. En todellakaan ole näitä kirja illassa -ihmisiä.

3. Salakuuntelen keskustelevia ja puhelimessa puhuvia ihmisiä bussissa ja junassa. Se on hauskaa ja halpaa hupia.

4. Syön kasvis- tai kalaruokaa aina, kun sitä on tarjolla, mutta jos minulle tarjotaan kylässä (ai kotona) liharuokaa, en kehtaa kieltäytyäkään.

5. Pidän karppausta idioottimaisena, epäterveellisenä ja ennen kaikkea epäeettisenä ruokavaliona. Rakastan hyvää leipää ja pastaa.

6. En pidä fanaattisuudesta missään sen muodoissa. Paras tapa saada minut häipymään paikalta on selittää, kuinka Alexander-tekniikka, zen-buddhalaisuus, prosessikirjoittaminen, valkoisen sokerin välttäminen kaikissa sen muodoissa tai mikä muu tahansa asia ratkaisee kaikki ongelmani.

7. Diggaan 1980-luvun discomusiikkia.

8. En ole lukenut (vieläkään) Volter Kilven Alastalon salissa.

There. Kaikki halukkaat saavat toki kopsia tuon merkin minun nimissäni, jos haluavat paljastella jotain itsestään.

Varoitus kaikelle kansalle

Helsingissä (ihan Tapiolaa myöten), Turussa, Tampereella ja Oulussakin on havaittu, että maailmasta on juurikin tavara loppumassa. Kaikki ihmiset ovat kerääntyneet jonottamaan villapaitoja, äänilevyjä, järjestelmäkameroita, oliiviöljyä ja Brunbergin suukkoja. Monet lintsaavat tätä varten töistä tai koulusta. Samassa kamalassa jamassa ovat nyt edustusrouva ja duunari, mummo ja teinari, kantasuomalainen ja maahanmuuttaja. Taivas meitä varjelkoon!

Tavaran ollessa maiilmasta ihan minä hetkenä tahansa loppumassa, on syytä penkoa kaikki esille asetettu tavara, sulloa omat löydöt tiukasti kainaloon ja sittenkin vielä tarkistaa, olisiko jotakin todella tärkeää, jota ilman ei voi kertakaikkiaan tulla toimeen.

Ja mikäli niin kauheasti sattuu käymään, ettei millään työstä, sairaudesta tai levosta johtuen pääsekään mukaan taistelemaan materiaalisen maailman viimeisistä jaossa olevista hyödykkeistä, ei kaikki ole vielä menetetty.

Tavara kun on maailmasta loppumassa taas sitten puolen vuoden kuluttua.

Hankala yhtälö

Hesarin kuukausiliitteen artikkeli kirjastoapurahoista pisti todella miettimään syntyjä syviä. Tässä taannoin lanu-kirjailijaystävä tokaisi, että niitähän saa joka vuosi, ainakin vähän. Itse en ole saanut joka vuosi, ainoastaan kahdesti on tullut huhti-toukokuussa ilouutinen. Hakenut kyllä olen joka vuosi ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen ilmestyttyä, siis tammikuusta 2008.  Ensimmäisen hylsyn otin hyvin tyynesti, olin juuri saanut suhteellisen ison apurahan tieteelliseen työskentelyyni (väitöskirja), enkä sen vuoksi olisi tuona vuonna kyennyt mitenkään paljoa kirjoittamaankaan. Reilu peli: ei tuotosta – ei avustusta, onhan kyseessä työskentelyapuraha, ei palkkio tehdystä työstä.

Mutta jotkut ovat saaneet joka vuosi, vuosikausia ja ilman, että julkaisuja on putkahdellut mitenkään taajaan. Jotkut ovat nauttineet kirjastoapuraa oman, hyväpalkkaisen toimen ohessa.  Kuukausiliitteen jutun toimittaja Ilkka Karisto ei ole kuitenkaan selvittänyt, ovatko nämä ihmiset olleet virkavapaalla tai muuten vapautettuina tehtävistään apurahaa nauttiessaan.

Ja ihmiset ovat saaneet huimia summia, jotkut 2000-luvun aikana yhteensä yli 100 000 euroa. Viidenkymmenen eniten netonneen joukkoon mahtuu niin valtaviin myyntilukuihin yltäviä bestsellertehtailijoita kuin aika tavalla never heard-tyyppejäkin. Millä perusteella rahat sitten oikein jaetaan?

Kuukausiliitteen jutun mukaan lautakunnan iäkkäät myöntäjät jakavat iäkkäille hakijoille. Mutta eikö Arto Paasilinnaa, Jari Tervoa, Mauri Kunnasta tai kansanedustajan eläkettäkin kaiketi nauttivaa Claes Anderssonia NOLOTA hakea kirjastoapurahaa? Heille myönnettyhän on totisesti pois joltakulta toiselta, apua varmastikin enemmän tarvitsevalta.

En haluasi kyllä olla lautakunnassa jakamassakaan näitä rahoja. On tietyllä tapaa inhimillistä, että tutulle on helpompi antaa kuin tuntemattomalle, etenkin, jos tietää, että hakijalla on juuri pesukone hajonnut tai puoliso sairastunut. Mutta kuinka järjestelmästä on tullut jonkinlainen toimeentulotuki tai sosiaaliavustus aika pienelle porukalle, kun työskentelevälle ja julkaisevalle kirjailijalle voidaan tarjota vain lämmintä kättä ”riittämättömien määrärahojen vuoksi”? Kolmisen miljoonaa ei ole kauhean vähän, kun hakijoita on kuitenkin vuosittain yleensä alle tuhat. Olisiko tasajako mitään: kaikille 3000? Sekin olisi enemmän kuin olen joinakin vuosina saanut.

En toisaalta osaa nimetä ketään, joka ei rahaansa olisi ansainnut. Ehkä sellaisia on, mutta pelkät myönnetyt rahamäärät ja nimiluettelot eivät kerro mitään. Kuukausiliitteen jutussa Jorma Kairimo nostetaan esimerkiksi hakijasta, joka on saanut 2000-luvulla melkein sata tonnia, muttei julkaissut kuin pari juttua. Mutta Jorma ei olekaan kaunokirjailija vaan dramaturgi, joka kyllä kirjoittaa aivan jatkuvasti freelancer-pohjalta ja jonka tuotanto julkaistaan ja esitetään näytelminä. Vuonna 2011 suurimmat kirjastoapurahat saaneiden joukkoon mahtuu Jorman lisäksi ainakin kuusi ystävääni tai puolituttua, enkä kyllä usko, että heistä yksikään on saanut kirjastokorvauksiaan mitenkään vastineetta tai väärin perustein.

Silti toivoisin, että kirjastoapurahojen jakoperusteita selkeytettäisiin ja tehtäisiin läpinäkyvimmäksi. Kannatan lämpimästi myös Paavo Arhinmäen aloitetta, jolla tämän apurahan hakijoille määrättäisiin enimmäistuloraja.

Sen sijaan en ole samoilla linjoilla muuten kovasti kunnioittamani Jukka Kemppisen kanssa, joka ehdottaa koko kirjastoapurahan lakkauttamista. Outoa, että Kemppinen, joka myöntää oleensa luomassa ja myös hyödyntämässä tätä järjestelmää, ole tarkastellut asiaa lainkaan oman erityisosaamisalueensa, tekijänoikeuksien, kannalta. Alunperinhän kirjastoapurahalla oli tarkoitus kompensoida kirjailijoiden tulonmenetyksiä, kun heidän teoksiaan lainataan ilmaiseksi valtion kirjastoissa.

Hatunnosto myös Riikka Pulkkiselle, joka on hakenut kyseistä apurahaa ainoastaan silloin, kun on kokenut sitä todellakin tarvitsevansa. Hän ei ole myöskään hakenut kirjastoapurahaa silloin, kun ei ole julkaissut teosta. Teen tässä itsekin jalon vakuutuksen, että heti, kun elän kirjoistani saamillani tuloilla, jätän kirjastoapurahan sitä tarvitseville.

Elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa

Kävin eilen pitkästä aikaa teatterissa. Ihana näyttelijäystävä Piia Soikkeli oli kutsunut ystäviään Teatteri Telakalle katsomaan Tanjalotta Räikän 30-vuotistaiteilijajuhlanäytelmää Myyräntyötä ja mielenosoituksia.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia on Eettisyys -trilogian ensimmäinen osa, ja vastaa ainakin omaan huutooni sillä, että ensi kertaa näin teatterissä käsiteltävän nyky-Suomea piinaavaa sulkeutumista ja muukalaisvihamielisyyttä. Telakka uskaltaa ottaa esille aiheen, samalla kun Tampereen suuret teatterit tyytyvät tekemään kevyenhauskoja komedioita tai männävuosien muusikoilla ryyditettyjä musikaaliversioita puhkikalutuista klassikoista. Tai noh, olihan Leea Klemolan New Karlebyssä muutama maahanmuuttajahahmo, mutta ne olivat lähinnä karnevalistisia hauskuttajia ja itse asiassa vielä eläimiä, täplähyeenoita.

Tanjalotta Räikkä on esityksen ainoa näyttelijä, ja hän tekee koko rivin huimia hahmoja itseään säästämättä. Telakan intiimissä, joskus voisi sanoa, että turhankin pienessä, tilassa hiki haisee ja lentää ja näyttelijä tulee iholle, mikä ei kuitenkaan haittaa, kun esitykseen osallistumisen pakkoa ei ole. Räikkä työskentelee ihailtavan aidosti ja paineettomasti, näyttelijänmaneereita nähdään ainoastaan tarkoituksellisesti kohtauksessa, jossa riemukkaalla tavalla pilkataan näyttelijättäriä ja näiden taiteilijajuhlamuisteloita. Plyymihahttupäinen diiva kertoo, kuinka on näytellyt kaikkialla maailmassa, suoraan ja sivuuun, jopa unissaan ja yleisönkin unissa. Vakuutuin myös siitä, että Räikän liikuttuminen näytelmän loppupuolella, Georg Otsin laulaessa ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan”, oli aitoa.

Roolihahmot vaihtuvat metsän ympärille thai-poimijoilta suojaavaa betonikuorta rakentavasta mielipuolesta koskettavaan, vanhaan kalaan, klowniin ja hulvattomaan, raumanmurteella yleisöä pehmittävään Kuolemaan, joka tarjoilee käsilaukustaan pillimehua: ”Oliko hyvää? Hyvä, ettei tullut paha trippi.”

Esityksen kompastuskivi on oikeastaan Saimi-hahmo, jonka suurissa saappaissa yhdistyy suomalainen kiivaus ja näennäistunteellisuudeksi naamioitu ennakkoluuloisuus ja muukalaisvihamielisyys. Saimi Suomalainen suomii niin sivareita kuin homojakin ja syö kaiken mitä annetaan, kerran kuutosetkin, mutta jättää katsojan silti vähän kylmäksi. Nyt ennakkoluulot on ulkoistettu makaaberiin ja epämiellyttävään hirviöön meidän katsojien ulkopuolelle. Me olemme hyviä ja turvassa, itsekkäät persu-suomalaiset ovat pahoja ja naurettavia. Kunpa Tanjalotta ja työryhmä olisivat uskaltaneet tehdä Saimistakin ihmisen, ei vain lihaksi tullutta konservatismia ja ennakkoluuloisuutta. Jos pahaa ei yritä ymmärtää, sitä ei voi myöskään muuttaa.

Onneksi esitys tekee tyylikkään korjausliikkeen kohtauksessa, jossa klownin vaivalla näyttämölle raahaamasta matkalaukusta löytyvät raskaat uutiset viime aikojen sanomalehdistä. Uutiset, jotka kertovat ulkomaalaisten huonosta kohtelusta Suomessa. Ja kun aletaan puhua maahanmuuttajamääristä, palautetaan mieleen se tosiasia, että Suomesta Ruotsiin muutti 1960–1970-luvuilla 470 000 suomalaista, siis monin verroin enenmmän ihmisiä kuin meille on tullut kaikista maista yhteensä. Me olimme yhtä lailla elintasopakolaisia, kohtauksen artistofilmissä Ruotsiin muuttanut suomalaisnainen kertoo silmät kiiluen uuden kotimaansa eduista, opintotuesta ja lapsilisistä.

Teos lainaa tekstejä Juha Varrolta, Rainer Maria Rilkeltä ja Imre Kertésziltä. Lainatut tekstit puhuttelevat, mutta väliin myös turhan jyrkästi erottuvat esityksen muusta kielestä.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia voi tiivistää romanialaisen filosofin ja esseistin Emil Coranin ajatukseen ”elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa”. Mitä meille (suomalaisille) tapahtui, miksi unohdimme oman menneisyyttemme ja aloimme rakentaa puomeja puolukkametsien ympärille? Eettisyys-trilogiaa tarvitaan kipeästi. Jään odottamaan sen muita osia.

Kävin kirjakaupassa

Vierailin tänään kirjakaupassa. Siellä myytiin kermakaramellejä kauniissa peltirasioissa, silkkipaperiin käärittyjä suklaakonvehteja, Jamie Oliverin kuvalla koristettuja paistinpannuja, vesiliukoisia öljyvärejä (miten se muka on mahdollista?), leimasimia ja askarteluvälineitä. Löytyisiköhän samalla logiikalla karkkikaupasta tai keittiötarvikeliikkeestä kirjoja?

Kesti tosi kauan, että löysin paikkaansa vaihtaneen lasten- ja nuortenkirjaosaston. KAMta oli yksi kappale, Talliterapiaa jokunen (ennen samaisessa putiikissa Nannoja oli aina pitkät rivit) ja uutteralla etsiskelyllä löytyi lopulta yksittäinen Venlan Alkeiskurssikin. Toivon, että sen yksinäisyys johtuisi  siitä, että painos olisi todellakin loppumassa, kuten Kariston aina niin mukava myyntimies Markku minulle Näin on kirjat -tapahtumassa uskotteli.

Lähes kaikki kirjat tuossa kyseisessä kirjakaupassa olivat muuten ”alessa”. Näiden  alekirjakasojen ohella liikeessä oli vielä löytöpiste. Siellä teinkin todellisen löydon: Xenofonin (n. 430–354 eKr.) Hevostaito tarttui mukaani kahdeksalla eurolla. Kun kirjaa lukee, miettii, miksi on ollut edes tarpeen kirjoittaa sen jälkeen tuhansia muita ratsastusoppaita. Hevostaidossa kun on oikeastaan jo kaikki oleellinen, kuten:

Jos ratsastaja saa houkuteltua hevosen kulkemaan tällä tavalla kuin se itse esiintyy halutessaan olla kaunis, hänellä on hevonen, joka nauttii ratsastuksesta ja on samalla ylväs, hurja ja näyttävä.

tai:

Jos hevonen pitkän ratsastuksen jälkeen hikoilee paljon ja kantaa itsensä kauniisti ja ratsastaja tällöin nopeasti laskeutuu ratsailta ja ottaa suitset pois, voi olla varma siitä, että hevonen vastaisuudessa kantaa itsensä vapaaehtoisesti.