Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempienkustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättävät, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

 

Edit: Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Jaakko Lyytikäinen vastasi seuraavaa (lisää keskustelua aiheesta esim. Grafomaniassa ja Kirjailijan häiriöklinikalla):

Kiitos avoimesta kirjeestänne.

 

Kevään lasten- ja nuortenkirjoja esitelleessä Helsingin Sanomien listauksessa ei väitetty, että kyse olisi kattavasta listasta. Listamme otsikko oli ”Kevään lasten- ja nuortenkirjoissavirkataan, veneillään ja jahdataan museorosvoja”, ei ”Kevään lasten- ja nuortenkirjat”, kuten kirjeessänne virheellisesti väititte. Myöskään verkon osalta emme ole luvanneet kattavaa listausta.

 

Tiedostamme vastuumme uutisoinnissa ja pyrimme palvelemaan lukijoitamme mahdollisimman hyvin. Helsingin Sanomien tehtävänä ei kuitenkaan ole julkaista kattavia luetteloita kirjoista tai muistakaan teoksista. Meille tärkeintä on lukijoidemme palveleminen, ei kirjailijoiden tai kustantajien tiedotus- tai markkinointikanavana toimiminen. Teemme kirjalistojen suhteen valintoja, aivan kuten arvioiden, uutisten, haastatteluiden ja kaiken muun sisällön osalta.

 

Samat valinnat koskevat kirjojen (ja kaiken muun taiteen ja kulttuurin) sisällön jaottelemisessa tavalla, joka mielestämme palvelee lukijaa parhaiten.

 

Julkaisemme vuosittain kymmeniä lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsitteleviä arvioita ja artikkeleita. Niitä on vähemmän kuin aikuisten kirjallisuutta, mutta kulttuurisivujamme lukevat pääasiassa aikuiset, joten tämäkin valinta on mielestämme hyvin perusteltu.

 

Mitä tulee Alma-palkintoon, sen saajaksi on ehdolla 184 tekijää tai tahoa 66 maasta. Suomesta on joka vuosi ollut useita ehdokkaita. Voittaja on ollut tapana uutisoida HS:ssa.


Ystävällisin terveisin,

Jaakko Lyytinen

kulttuuritoimituksen esimies

Helsingin Sanomat

Mainokset

Kirjailijan paras ystävä ei ole hänen ystävänsä

Jopas nyt jotakin: Aamulehden välistä pullahti tänä aamuna Taide ja viihde -niminen ”kulttuuriliite”. Mahtaako AL yrittää paikkailla sitä, että lehdessä on yleensä kolme sivua urheilua ja vain puolikas sivu kulttuuriuutisia? Pikemminkin taitaa olla kyse siitä, että on synnytetty jälleen yksi teemalehti, johon myydä mainostilaa, tällä kertaa teattereille ja museoille.

Mutta lehdyskässä oli mielenkiintoinen artikkeli legendaarisesta kustannustoimittajasta Harri Haanpäästä, joka on toimittanut mm. Rosa Liksomin, Sofi Oksasen ja Juha Seppälän teoksia.

Artikkeli luonnostelee kuvan mielenkiintoisesta ja aika itsetietoisesta kustannustoimittajasta, joka ei epäröi ajaa läpi suuriakaan muutoksia editoitaviensa teksteihin. Jutun mukaan Haanpää esimerkiksi poisti puolet Rosa Liksomin Finlandia -palkitun Hytti nro 6:n käsikirjoituksesta, myös Liksomin esikoisteosta, Yhden yön pysäkkiä, hän kertoo kirjoittaneensa uusiksi. Saattaisiko tässä olla ladonta- tai peräti toimittajan virhe? Jotenkin uskottavammalta tuntuisi, että Haanpää olisi kirjoituttanut uusiksi osia novellikokoelmasta.

Haanpää oli laatinut viisikohtaisen sääntölistan kustannustoimittajalle. Ensimmäinen kohta kuuluu: ”Kustannustoimittaja ei voi kirjoittaa kaunokirjallisuutta.”. Tämän voin oikeastaan allekirjoittaa, on varmasti järkevämpää keskittää osaamisensa joko oman tekstin tuottamiseen tai sitten toisten tekstien hiomiseen. Hain joskus kustannustoimittajan paikkaa Karistolta ja olin todella kummastunut, kun minua ei pyydetty edes haastatteluun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että minun olisi vaikeaa keskittyä näkymättömään työhän kustannustoimittajana, kun korkeimmat tavoitteeni liittyvät kuitenkin omien tekstien synnyttämiseen.

Toinen ”sääntö” on sekin aika tiukka: ”kustannustoimittaja ei voi olla kirjailijan ystävä”, joskin ymmärrän säännön pontin. Jos kirjailija ja editori (en muuten yhtään pidä tästä nimityksestä) ovat liian läheisiä, se voi vaikuttaa työn laatuun, kun kustannustoimittaja alkaa ajatella kirjailijan tunteita enemmän kuin tekstin parasta.

”Kustannustoimittajan tulee aina käyttää kynää, ei kumia, ja hänen on oltava kirjailijalle suora ja rehellinen.” Kyllä, hyvä kustannustoimittaja kertoo viat kiertelemättä ja perustelee muutosehdotukset.

”Kustannustoimittajan on tunnettava jo kirjoitettu kirjallisuus.” No todellakin! Eihän voi arvioida tekstin kirjallista arvoa tai tunnistaa intertekstuaalisuutta, jollei tunne laajasti kirjallisuutta. Toisaalta tämä vaatimus kirjaimellisesti otettuna on täysin mahdoton, ei kai voida olettaa, että yksittäinen ihminen ennättäisi lukea edes kaikkea suomeksi julkaistavaa kaunokirjallisuutta. Mutta joka tapauksessa kustannustoimittajan yleisen kirjallisuuden tuntemuksen on oltava kyllä erittäin hyvä.

Viides sääntö kuuluu: ”Kustannustoimittajan on vaikea olla absolutisti, raitis kustannustoimittajan on kirjailijan mielessä poliisi” on minusta puhdasta höpölöpöä, puolustelua omalle juomiselle. Tai ehkä siihen sisältyy vähän romantisoitu kuva rappiokirjailijasta, joka vastaanottaa palautteen pikkutuiterissa, punaviinilasi edessään. Tai sitten olen itse aivän tylsä kirjailija, kun en tarvitse käynnistysryyppyä enkä ikipäivänä osaisi kuvitella itseäni juopottelemassa kustannustoimittajani kanssa.

Itse en osaisi toivoa parempaa kustannustoimittajaa kuin mitä minulla on. Toivon, ettei hän pahastu tästä kirjoituksesta, koska tiedän, että hän ei kaipaa julkisuutta tai sosiaalisen median näkyvyyttä. SIksi jätän hänen nimensäkin mainitsematta, vaikka monet tätä lukevat hänet tuntevatkin (ja työskentelevät hänen kanssaan).

Hän ei kai ole ystäväni, mutta meillä on kyllä käsittääkseni oikein hyvät välit. Häntä on aina yhtä mukava tavata, ja jokakeväinen lounastapaamisemme on kyllä yksi kirjailijavuoden huippuhetkiä. Silloin syömme hyvin ja keskustelemme kaiken tarpeellisen tekeillä olevista ja tulevista kirjoista. Ja paljon muustakin.

Valtavan lukenut hän on, ja hänen kielen tajunsa on pistämätön. Uskoisin kyllä, että hän voisi kirjoittaa erinomaista kaunokirjallisuutta, mutta käyttää osaamisensa ja ”vainunsa” meidän kirjailijoittensa hyödyksi. Olen todella onnellinen, ettei hän ole Haanpään kaltainen toimittaja, joka tekee ”omia, aika rankkoja ehdotuksiaan” kirjojen sisällöstä tai rakenteesta. Ei sillä, etteikö kustannustoimittajani tekisi korjausehdotuksia, mutta ne ovat yleensä vain hentoisia aaltoviivoja käsikirjoituksessa tai muutamia sanoja sähköpostissa, mikä jättää itselleni tilaa miettiä asia uusiksi ja tarjota toisenlainen vaihtoehto. Joskus olen torpannuktin hänen ehdotuksiaan, ja kun olen selkeästi perustellut haluttomuuteni muutoksiin, kustannustoimittaja on antanut olla. En tiedä, onko tämä loppukädessä tehnyt hyvää kirjoilleni vai ei, mutta minusta on tärkeää seistä omien intuitioidensa takana. You don´t have to kill all your darlings.

Kustannustoimittajani on rehellinen, mutta kertoo asiat kiltisti, töksäyttämättä. Se on minusta erittäin tärkeää. Kirjoittaminen on kuitenkin hyvin henkilökohtainen prosessi, ja kun tekstejä arvostellaan, se on melkein kuin omia lapsia kritisoitaisiin. Rehellisyys edellyttää kustannustoimittajaa joskus tekemään päätöksiä, jotka ovat kirjailijasta erittäin raskaita ja vaikeita hyväksyä. Ne ovat kuitenkin välttämätön osa työtä; aivan, kuten Harri Haanpää asian ilmaisee: pahinta kirjailijan kannalta on julkaista epäonnistunut teos. Kustnnustoimittaja on usein myös kustannusliikeen viestinviejä kirjailijan suuntaan, eivätkä nämäkään viestit aina ole niitä ilolla vastaanotettavia. Yhtä kaikki ne ovat tärkeitä.

Olen kyllä erittäin kiitollinen kustannustoimittajastani, sillä olen kuullut myös hyvin toisenlaisista: ylimielisistä töksäyttelijöistä ja suoranaisista tekstien pilkkaajista. Kaikki kustannustoimittajat eivät voi olla yhtä ihania kuin omani, eikä tarvitsekaan, mutta ihmetyttää, mitä asiaa puoltaa kirjailijan tekstin, edes keskenreisen sellaisen, väheksyminen tai pilkka.

 

 

Paula Moilanen: Keinuhevonen

Useinhan sitä eläytyy kirjojen henkilöihin ja tapahtumiin, mutta joskus voi käydä näin ihmeellisesti, että kirjan henkilöt ja tapahtumapaikatkin ovat itselle läheisiä.

Paula Moilasen kirjoittamassa ja Kirsi Haapamäen kuvittamassa Keinuhevonen-kirjassa (Lasten Keskus 2011) kerrotaan Vauhti-nimisen keinuhevosen tarinan kautta kolmen sukupolven lasten elämästä.

Kirjan luvu ovat lyhykäisiä ja impressionistisen kuvailevia. Niissä esitetään herkästi eri aikakautten lasten elämää ja samalla sitä, kuinka samanlaisia lapset ovat, oli vuosikymmen mikä tahansa. Erityisen kauniisti kirjassa kuvataan lasten ja isovanhempien välistä suhdetta. Tuora tai ukki ymmärtää lasta, joka ei aina jaksa käyttäytyä ihan parhaalla mahdollisella tavalla, ja isoisällä ja lapsenlapsella on aina myös ”yhteiset juttunsa”, jotka eivät muille aukene.

Erityisen elähdyttävän kirjasta tekee se, että iso osa sen henkilöistä on minulle tuttuja. Kirjan aloittavat joulun 1920 tapahtumat sijoittuvat Niemelän taloon, jonka Aune-tyttö on rakas Mimi-tätini. Hän oli paitsi armoitettu jutunkertoja, myös uuttera pränttäri eli kirjoittaja ja eläytyvä harrastajanäyttelijä. Mimi päätyi kampaajan ammattiin vaikka taisikin siitä nayttelijän urasta aina haaveilla. Vauhti-hevosen taas veistää nikkarituvassaan Jaako-tuora, joka on minun isoisän isäni. Vauhtin ensimmäinen omistaja on Paavo-poika, enoni, jonka tytär, kirjailija Paula Moilanen, esiintyy itse kirjan Maijana. Kolmatta lapsisukupolvea edustavat kirjailijan lapsenlapset.

Paitsi henkilöitä, kirjassa on paljon muutakin minulle tuttua ja rakasta. Jaako-tuora kertoo Paavolle tarinan jättiläisistä, jotka viskoivat kiviä. Osa kivistä putosi Lohtajan Jäneskarille, jossa vietin lapsuuteni kesäviikonloput, ja näillä jättiläisten viskomilla  kivillä kiipeillessäni elin oman lapsuuteni parhaat leikit. Maija-tyttö taas katselee äidin piirongin päälle sijoitettua kuvaa nuoresta sotilaasta, isästään. Muistan itse pienenä tyttönä katselleeni samaista kuvaa Paavo-enosta, jota en siis koskaan tavannut, ja miettineeni, miten kauhea asia sota on ja kuinka hirveältä omasta äidistäni oli täytynyt tuntua, kun hän pikkutyttönä sai suruviestin veljen kaatumisesta.

Tarinan keveyden alla kulkeekin surullinen pohjavire. Kun aloitin lukemaan tarinaa, en voinut olla ajattelematta, että kirjan alkupuolella joulua ja pukin tuloa innolla odottava Paavo-poika tulee myöhemmin kuolemaan sodassa. Moilanen kuvaa aivan erityisellä herkkyydellä paitsi isänsä jo ennen syntymäänsä menettäneen lapsen kaipuuta, myös sotalesken kätkettyä surua. Maijan äiti on vaikeassa paikassa, kun hänen on selitettävä tyttärelleen lapsen käsityshorisontista käsin, miksi sotia on.

Keskipohojjammaaksi on kirjoitettu jonkin verran, mutta laajempaan julkaisuun tekstejä on päässyt harvakseltaan, mikä on harmi, onhan ruotsin kielestä paljon vaikutteita ja lainoja saanut murre aivan oma kielensä, joka poikkeaa melkoisesti sekä eteläpohojalaasesta että pohjojoispohojammaan murtehesta. Moilanen on joutunut tässä tekemään pieniä kompromissejä, jos kirjan henkilöt puhuisivat ”puhujasta” (suom. ”puhdasta”) murretta, olisi nykylukijan, etenkin lapsen, varmasti vaikea ymmärtää lukemaansa. Onneksi Moilanen on kuitenkin ottanut mukaan (ja myös nykysuomeksi selventänyt) melkoisen määrän keskipohojalaisia sanoja. Tiesitkö esimerkiksi, että Lohtajan seudulla isoisä ja isoäiti ovat tuora ja tummu? Minusta oli ihanaa, että kertomuksessa esiintyivät niin nisuäijät (pullaukot), vanttuhut (lapaset) kuin ryijytkin (paidat).

Vauhti-keinuhevonen on kirjan mukaan mykyisin sijoitettuna museoon, enkä tiedä sitä ikinä nähneeni. Mutta minulla onkin tallessa toinen Jaako-tuoran käsistä syntynyt aarre, kehto, jossa on nukkunut jo ainakin isoisäni Akseli, tämän lapset äitini mukaanlukien, minä ja sisarukseni ja myös omat lapseni. Toivottavasti samaisessa kehdossa saa nukkua vielä monta sukupolvea Niemelän sukukuntaa. Paula Moilasen sanoin:

Minusta kaikkein parhaimpia ovat tällaiset itse tehdyt. Usein oikeita taideteoksia! Kun joku tekee toiselle lahjaa omin käsin, hän ajattelee lahjan saajaa lämpimasti koko tekemisen ajan.

Kirjailijantyön plussat ja miinukset

Kirjailijaliiton graafinen ilme on uudistunut ja logossa on kirmaa nyt runoratsu Pegasos. Hevosihmisenä huomaan, että logo varsin onnistuneesti kuvaa symboloimaansa järjestöä: Pegasos on logossa eloisan ja vireän näköinen ja on ratsastustermiä käyttääkseni koonnut itsensä eli käyttää voimaansa parhaalla mahdollisella tavalla ja itseään turhaan rasittamatta. Logon runoratsua, etenkin sen päätä ja kaulaa, katsoessa näkee, ettei se kuitenkaan liiku peräänannossa eli se ei ole alistunut kenenkään ulkopuolisen hallintaan. Hyvä!

Eilen oli Kirjailijaliiton uusien kirjailijoiden päivässä Villa Kivessä. Mielenkiintoista ja hyödyllistä, tuli tunne että liitto on jäseniään varten eikä päinvastoin. Lisäksi oli hauskaa tutustua muihin uusiin kirjailijoihin, joista kukaan ei ollut ennestään ihan tuttu. Osa oli kyllä hyvinkin tuttuja teostensa tai muiden yhteyksien kautta, osasta olin kuullut jotain ja osa oli täysin uusia tuttavuuksia. Voisi sanoa, että toisinaan kirjat ovat kirjoittajiensa näköisiä, toisinaan kirjailijan ulkoinen olemus ei anna minkäänlaista viitettä siihen, mistä hän kirjoittaa, hyvä niin.

Tilaisuudessa puhuttiin paljon kirjailijan työstä ja sosiaaliturvasta, joka on tunnetusti kehnoakin kehnompi. Miksi kirjailijoiksi haluavia kuitenkin on niin paljon? Kirjaan tähän tämänhetkisen näkemykseni kirjailijan työn hyvistä ja huonoista puolista. Kohdat eivät ole merkittävyysjärjestyksessä. Kommentoikaa!

PLUSSAT

1. Työn vapaus ja itseohjautuvuus

2. Ei kiinteitä työtunteja

3. Ei tarvitse hankkia työvaatteita vaan voi oleilla aamutakissa ainakin siihen asti, että koira on vietävä ulos

4. Status: ei-kirjailijoista kirjailijan työ on mielenkiintoista ja ihailtavaakin

5. Saa luoda omia maailmoitaan, jossa kirjailijan valta päättää tapahtumien suunta on rajaton. Ainakin siihen saakka, kun käsis palaa kustannustoimittajan merkinnöin

6. Kaiken luppoilun ja netissä hengailun voi laittaa ideoimisen ja taustatyön piikkiin

7. Faniposti

8. Kirjailija saa julkisuutta, mutta harvemmin niin paljon, että se tuntuisi kiusalliselta

9. Kustantajan tarjoamat lounaat messujen yhteydessä

10. Ei työkavereita eikä pomoa

MIINUKSET

1. Riittämättömyyden tunne ja ajoittain saapuva epäily oman työn merkityksellisyyden suhteen

2. Ei kuukausipalkkaa

3. Kotona tai residenssissä kökkiminen, jolloin satunnaiset yhteydet ulkomaailmaan latautuvat arvaamattoman suurin odotuksin

4. Kuolee todennäköisesti köyhänä

5. Kehityskeskustelujen sijaan  hylsykirjeitä

6. Ei voi syyttää toisia, jos työ ei etene

7. Ei työkavereita

 

Jei, saldohan jäi kolmen verran plussalle!

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Mä oon niin inessä enkä sittenkään

Hyvää uutta vuotta, lukijani!

Juuri ennen loppiaista Kirjailijaliitosta saapui virallinen vahvistus jäsenyydelle. Nyt olen sitten ihan aikuisten oikeasti kirjailija. 😉

Urheilukilpailukysymys: Miltä nyt tuntuu?

Epäspontaani vastaus: Tunteeni ovat sekalaiset. Tietenkin tätä on odottanut, mutta olen varmaan aika pikkumainen ja takakirjeä, kun en voi olla ajattelematta pari vuotta sitten saamaani hylsykirjettä. Koutetaan kestää, Nannan ja Tyttöystävätestin perusteella minua ei liittoon vielä huolittu, vaan jäätiin odottamaan ”kaunokirjallisen tuotantoni kehittymistä” tms. Kirjat ovat kirjailijan lapsia, ei todellakaan tuntunut mukavalta, että lapsillani ei ollut riittävää kirjallista arvoa. Nyt sitten Talliterapian, Kolmen ajan maan ja Venlan alkeiskurssin myötä olen sitten vakuuttanut Liiton taidoistani. Vai riittääkö se, että on riittävän tuottoisa? Määrä kompensoi laadun? Vai vaikuttivat ulkopuoliset huomionosoitukset: Kariston stipendi, Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinto (joka minulle jyllä myönnettiin jo esikoisesta) ja useampi apuraha?

Ihan sama. Nyt olen Unioinissa eikä minua saada sieltä pois, heh heh. Paitsi jos jätän maksut maksamatta, vuosimaksun suuruus yllätti, 160 euroa on aikamoinen määrä verrattuna esim. Nuorisokirjailijoiden jäsenmaksuun, joka on muistaakseni pari kymppiä vuodessa.

Nyt sitten jätän Kirjailija-lehden huolettomasti lojumaan sohvapöydälle, jotta muutkin näkevät, kenen kanssa oikein ovat tekemisissä. Tällä hetkellä uusin Kirjailija on kyllä vessassa. Olen yrittänyt sitä vähän lueskella. Kannessa lukee ”Millä kirjailija elää?”. Niinpä! Olettaisin, että leivällä ja perunoilla ja satunnaisella punaviinilasillisella (klisee), mutta vähäisethän meidän (ohoo, taidan olla integroitumassa) tulomme näin pienellä kielialueella ovat. Paitsi niiden muutman, jotka myyvät hirmu paljon tai tekevät hyväpalkkaisia sivutöitä. Sivutöitä taitavat tehdä kaikki silloin, kun eivät nauti pidempää apurahoitusta.

Oikeastaan enemmän kuin Kirjailijaliiton sisäänheittopaketti minua ilahdutti taannoinen menestymiseni työnhaussa. En ole muutamaan vuoteen hakenut ”oikeita vakitöitä”, mutta ennen joulua pistin anomuksen vetämään. Pääsin haastetteluun, ja olin yli viidestäkymmenestä hakijasta kolmen kärjessä. Viime metreillä voittoon kiri kolleega, jolla on huomattavasti enenmmän työkokemusta ko. alueelta kuin minulta. Vaikka ”hävisin”, tunnen olevani voittaja. Minulla on lahjoja ja taitoja moniin asioihin, enkä ole kirjailijuuden ja keikkatyöläisyyden myötä muuttunut työelämän persona non grataksi.

Mistä tuli mieleeni, etten tainnut saada Lydecken-palkintoa, mikä ei nyt ole mikään hirmuinen yllätys. Olettaisin, että voittaja on tähän mennessä saanut tiedon voitostaan, jotta tietää matkustaa palkintojenjakotilaisuuteen ensi lauantaina. Onnittelut voittajalle, kuka hän sitten onkaan. Minä taidan sitten mennäkin lapsen (ihmis- ei kirjalapsen!) kanssa aluevalmennusleirille.

Hinkkaa ja jynssää

Ei, en todellakaan tee joulusiivousta. Viimeistelen Venlan kolmososaa kustannustoimittajalle lähetettävään kuntoon. Nyt on Venlan kanssa se vaihe, että yksikään lause ei tunnu sujuvalta, rytmikkäältä tai ylipäänsä luontevalta. Pientä sisällöllistä muokkaustakin haluaisin tekstin loppuosaan tehdä. Ja nyt kadotin velä wordin sivunäkymästä sen pallukan, jolla voi liikkua ylös alas tekstissä. Damn! Muokkauksen siirry-toiminto on niin vaivalloinen.

Tekeillä olevaa tieteellistä artikkeliakin pitäisi hioa, tapaan huomenna työni ohjaajan, eikä sinne ole kiva mennä huonosti valmistautuneena. Yksi työhakemus pitäisi myös laittaa menemään. Uusi vuosi olisi paljon kivempi, jos olisi säännöllisiä tuloja.

Sitten pitäisi vielä lähteä liukastelemaan postiin joulukortit. Joillekin niiden askartelu ja tervehdysten kirjoittaminen on varmaan mukavaa jouluodotuspuhdetta, minulle se on vähän pakkopullaa. On siis toki mukava ajatella, että rakas ystävä saa korttini postilaatikkoonsa, mutta silti! Arvostakaa joulukorttejanne te, jotka ne saatte, ne on tänä vuonna vielä rustattu kipeällä olkapäällä! 🙂

Ellilän boksissa on käynnissä Lydecken-kilpailuvoittajan arvaaminen. Kirstin Eksyneet näkevät unia johtaa kirkkaasti, Kolmen ajan maa on sentään kolmantena (nomen est omen?). Todellinen raati taitaa julkistaa vain voittajan, ei muita sijoja? Se on hyvä, olisi tylsää kuulla sijoittuneensa viidenneksi eli jumboksi. Nythän sitä voi uskotella itselleen, että hiukkasen niukasti hävisi voittajalle. 🙂

Ei auta, takaisin sorvin ääreen. Ei se käsikirjoitus itsellänsä hioudu. Adios amigos!