Anneli Kanto

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Joko nyt on syksy?

Joko nyt on syksy? Ainahan sitä sanotaan, että elokuu on vielä kesää, mutta kyllä alkaa tuntua syksyltä silloin, kun lapset menevät kouluun.

Mitä olen tehnyt, kun en ole päivittänyt blogiani?

Kesäkuussa vietin nuorimmaisen kanssa viikon Kirjailijaliiton kesämökillä Hämeenkyrössä. Paikkaan ei saanut tuoda lemmikkieläimiä, joten Karvaturre sai jäädä kotiin töitä tekevän puolison ja ponitouhuissa kiinni olleen esikoisen kanssa. Me nuorimmaisen kanssa nukuimme hyvin ja luimme ihania kirjoja. Minä tein kesätöinä lasten ratsatuskirjan käännöstä ja nuorimmainen onki laiturilta särkiä.

Heinäkuun lopussa olimme koko perhe viikon Ahvenanmaalla. Sekin oli rentouttavaa. En vieläkään kirjoiuttanut, viimeistelin edellä mainittua käännöstä ja luin. Ainoa asia, joka teki surulliseksi, oli sameavetinen ja levien valtaama Itämeri.

Nyt kirjoitan. Kirjoitan muiden muassa uutta juttua, josta en halua vielä kertoa, mutta josta olen aika innoissani ja joka on tietyllä tavalla saanut innoituksensa tästä upeasta tv-elokuvien sarjasta.

Muita töitä ovat muiden muassa

Venlan viitososan, Venlan ratsastusleirin, kirjoittaminen.

Venlan hoitoponin korjaukset.

Lasten ratsastuskirjan (sen nimeksi tulee muistaakseni Näin opitaan ratsastamaan) taittoversioiden pitäisi pullahtaa postilaatikkoon ensi viikolla.

Keikkaakin pukkaa.

31.8. olen Hämeenlinnassa Kirjojen yössä Kirjakaupan lavalla klo 19.15–19.45, tilaisuuden otsikkona on ”Totta ja tarua nuorille”. Tosikoita itseni lisäksi ovat Anneli Kanto (Pusu ja pokaali), Kalle Veirto (Leiri) sekä Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa). Silkkaa tarua taas ovat suoltaneet Anu Holopainen (Matkalaiset), Terhi Rannela (Korkea puoliso), Hanna van der Steen (Kirous) ja Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa). Meillehän on siis varattu peräti 5,625 minuuttia puheaikaa per kirjailija, edellyttäen, että seuraava aloittaa saman tien, kun edellinen sulkee suunsa eikä haastattelijaa ole.

30.9. olen Lempäälä-opistolla  hienolla nimikkeellä ”kuukauden kirjailija”. Minua haastatellaan aiheesta ”Faktaa ja fiktiota hevosista kaikenikäisille, Päivi Lukkarila kertoo tuotannostaan.”

5.10. olen Turun kirjamessuilla klo 11 puhumassa Venlan kesäponista ja Tesemppiä, Venlasta. Seuranani ovat jälleen Kalle Veirto, Anu Holopainen ja Anneli Kanto. Meitä haastattelee   ihanainen Taija Tuominen.

ja 26.10. Helsingin kirjamessuilla, Topelius-lavalla ihan yksin (tai ainakin ainoana haastateltavana) klo 14–14.30.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, en purnaa joukkohaastatteluja. Niissä on todellakin yleensä paljon hauskempaa, sillä mitä useampi kirjailija, sitä merkillisemmät ajatukset pulpahtelevat ilmoille. Mutta onhan tuo aika paljon tuo kahdeksan kirjailijaa kolmeen varttiin aika tiukkaan pakattu.

Rouva Huukin kirjoitti venloista katsauksen Lastenkirjahyllyynsä tässä taannoin. Olin ajatellut tehdä Venla-sarjasta viisiosaisen, ja tuo viides osa on nyt tekeillä.  Realistiselle, pienille lukijoille suunatulle ja kotimaiselle hevoskirjasarjalle on ilmeisesti kysyntää, koskapa minua on pyydetty harkitsemaan, josko Venla kuitenkin jatkaisi vielä seikkailujaan. Tätä täytyy miettiä tarkkaan. Tykkään Venlan hahmosta, joten hänestä on ollut mukava kirjoittaa, mutta sarjan venyessä on aina toki vaarana, että sitä alkaa toistaa itseään. Vaihteeksi olis myös kiva kirjoittaa vaikka vähän isommista hevostytöistä. Tai jostakin, joka ei liity millään lailla hevosiin. niin kuin se, josta en halua vielä kertoa mitään. 🙂

Tässä vielä tosi kiva Kirjastokaistan kirjavinkkaus Kolmen ajan maasta.

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Ehdokaslistat on julkistettu

Eilen sain Kariston kustannusjohtajalta mieluisen puhelun, Kolmen ajan maa on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana. Tuntuu hienolta, vaikka joku kyynikko voisi sanoa, että noita kilpailujahan on yhtä mittaa, kaikki pääsevät ehdolle joskus. Kirsti Elliläkin väitti Naamakirjassa lounaissuomalaisen lakonisesti, että arpaonni kävi nyt meidän kohdallamme.

Oli miten oli, iloitsen ehdokkuudesta. Kolmen ajan maa on muihin, keittiörealismia rutiseviin kirjoihini verrattuna kovin ainukertainen teos. Siis omassa tuotannossani. Ensi vuonna minulta julkaistaan osa Venla-sarjaa, hyvässä lykyssä kaksi. Varmasti Venlat tulevat tarpeeseen, käsittääkseni ne ovat ensimmäinen ihan pienille hevoshulluille suunattu suomalainen kirjasarja. Tai siis tietysti on Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen ihastuttava Tikkumäen talli, mutta se on kai kuitenkin enemmän kuvakirja, kun Venloissa on aika tavalla enemmän luettavaa. Mutta Venlat eivät ole sellaisia kirjoja, joilla pääsisi ehdokkaaksi kirjallisuuspalkintokilpailuihin. Niissä ei ole ole suurta sanomaa, runollista kieltä, metkoja kerronnallisia kikkoja tai edes mukaansatempaavia seikkailujuonia. (En kyllä tiedä, onko Kolmen ajan maassakaan sen puoleen) mutta Venlat ovat eräänlaista käyttökirjallisuutta.

Aika iso osa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on itse asiassa käyttökirjallisuutta. Sellaistakin tarvitaan, ja sen merkitys on ehkä enemmän lukemaan innostamisessa ja samaistumismallien antamisessa kuin huikeassa kaunokirjallisessa taituruudessa. Ehkä meillä pitäisi olla yksi lasten- ja nuorten käyttökirjallisuuspalkintokin? Itse asiassa Plättä-palkinnon voisi tietysti ajatella olevan tällainen, koska valinnan tekevät Pirkanmaan kirjastojen lapsilukijat. Väliin valinta on osunut kriitikkojenkin suosikkeihin, väliin palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka tuottavat paljon ja joita luetaan vielä enemmän, mutta joiden nimiä on aika tavalla turha etsiä muiden kirjallisten kilpailujen ehdokaslistoilta.

Mutta irti käyttökirjallisuudesta ja takaisin päivän aiheeseen! Kolmen ajan maan ohella Arvid Lydecken -palkintoehdokkaina ovat Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY), Laila Kohosen Kumisevan kiven arvoitus (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos). Korkeatasoiselle nuortenkirjalle myönnettävää Topelius-palkintoa tavoittelevat tasen Maria Aution Ajatustenlukija (Karisto), Annika Lutherin De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki (Söderströms/Teos), Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti (WSOY), Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) ja Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö (Tammi). Onnea kaikille tasapuolisesti kilpailuun, olen ylpeä kun saan olla mukana näin hienossa seurassa.

Kuinka ihmeessä raatilaiset Katariina Ahtiainen, Marja Welin, Marja Rikaniemi ja  Emma Saure kykenevät nostamaan yhden muiden yläpuolelle? Onko heillä jonkinlainen Hesarin vaalikonetta muistuttava ohjelma? Millaisia kysymyksiä se pitää sisällään? Ehkä tällaisia:

”Mikä on Arvid Lydecken -palkinnon tärkein tehtävä?”

1. Nostaa tietoisuuteen uusia, hyviä lastenkirjoja?

2. Tarjota toinen mahdollisuus niille, joiden kirjat eivät (taaskaan) yltäneet Finlandia Junior -kisaan?

3. Tarjota jollekulle 1600 euroa pikavippien poismaksamiseen?

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen.

Mitä Arvid Lydecken -palkittavan kirjan keskeisin ominaisuus?

1. Mukaansatempaava juoni.

2. Hellyttävät päähenkilöt.

3. Yhteiskuntakritiikki.

4. Retrohenkinen kuvitus.

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen. Jne.”

Tässä yhteydessä haluan vielä ketraalleen onnitella Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Junior palkinnosta. Valoa valoa valoa -kirja on uskomattoman hieno, kaunis ja mieleenpainuva kirja.

Onnittelut myös Anneli Kannolle, jonka kertakaikkisen mainion Futistytöt-sarjan neljäs osa, Huippuvalmentaja, palkittiin tänään Anni Polva-tunnustuspalkinnolla.

Kumpainenkin yllä mainittu on ”tallitovereitani”, kuten Maria Autio ja Kirsti Elliläkin. Karistolla tehty kauaskantoinen työ uuden, laadukkaan, kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden esilletuomisessa kantaa todella hyvää hedelmää. Goo-o Karisto!

Edit: Lisää onnitteluja! Ihana, kannustava ja taitava  kirjailija Taija Tuominen sai tänään Hämeen taidetoimikunnan taidepalkinnon! Grattis, Taija!

Matkustan ympäri Pirkanmaan

… laukussa lukiopetuksen kirjoja vaan. Tarkoituksenani olisi syksyn ja kevään aikana tenttiä loput suomen kielen aineopintojen tentit, niin saisin äidinkielen opettajan pätevyyden. Tuskin kukaan tällaista vahaa akkaa enää vakihommaan ottaa, mutta jos tekisin sijaisuuksia. Aika hurjaa on ollut oppia, että mittaustavasta riippuen 10–23 %:lla koululaisista on luetun ymmärtämiseen liittyviä vaikeuksia. Ei ihme, että niin moni opiskelee mieluummin käytännön tekemistä painottavissa kouluissa kuin pänttää kirjaviisautta.

Viime torstaina poikkesin taas Hämeenlinnassa, tällä kertaa Karistolla. Minulle myönnettiin Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen, Terttu Autereen sekä tietokirjailija Sirkka-Liisa Rannan ohella Kariston stipendi. Stipendin saaminen tuntuu todella hyvältä. Lisäksi se helpottaa vähän syksyn tiukkaa taloustilannetta.

Sunnuntai meni esikoisen ratsastuskilpailuissa Hämeenkyrössä. Sää suosi, kisajärjestelyt kulkivat kuin kello ja lisäksi tytär ja poni sijoittuivat luokassaan kolmansiksi. Kouluratsastus on kyllä mielenkiintoinen laji. Missä muussa urheilussa kuin ratsastuksessa naiset ja miehet, seniorit ja lapset, isot hevoset ja pikkuponit kisaavat samoissa luokissa, samoin ehdoin?

Tänään esiinnyn Kirjavälityksen Näin on kirjat -tapahtumassa ravintola Ziberiassa, Finlaysonin alueella, täällä koti-Tampereella siis. Mukana karistolaisista ovat Kirsti Kuronen, Katariina Romppainen ja Anneli Kanto (joka edustaa itsensä ohella myös Tähystäjäneidon toista kirjoittajaa, Terhi Rannelaa, matkoilla). Tervetuloa katsomaan, kirjasto- ja kirjakauppa-alan ihmiset. Minua haastatellaan Venlan alkeiskurssi -kirjasta.

 

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.