Ismo Loivamaa

Arvioita

Yhdeksäsluokkalainen tyttö lähestyi sähköpostitse. Hän oli valinnut minut kirjailijaesitelmänsä aiheeksi ja pyysi lisätietoja sitä varten. Viestissään hän kirjoitti muun muassa:

Ihailen kovasti kirjoitustyyliäsi. Olen lukenut siskodisko-sarjaa. Rakastuin tyttöystävätesti-kirjaasi. Se on aivan ihana. Siihen tarinaan pystyy eläytymään täysillä. Ihan kuin olisin itse siinä tarinassa.

Voiko kirjoittaja saada kannustavampaa palautetta? Tällaista lukiessaan kokee onnistuneensa pyrkimyksessään luoda fiktiivinen maailma, joka kuitenkin sisältää myös jotain todellista. Niin tärkeitä, kuin ammattikriitikkojen kirjoittamat arviot ovatkin, pidän kuitenkin lukijakunnan huomiota tärkeämpinä. Myös silloin, kun ne eivät ole yhtä myönteisiä kuin tässä puheena oleva.

Ammattikriitikot arvioivat Tyttöystävätestin muistaakseni neljään otteeseen. Ilkassa Ismo Loivamaa kiitti kirjan myönteisyyttä ja Nannan tervettä järkeä, mutta moitti puhekielisyyksiä. Salla Brunoun arvio Etelä-Saimaassa oli oikein myönteinen. Hänestä

Lukkarila tasapainoilee puhekielisyyden ja kirjakielen välimaastossa, välittäen mielestäni varsin onnistuneesti nuoren ihmisen vapaan kielenkäytön.

Brunou oli myös löytänyt kirjasta siihen sisällyttämäni ”piilo-opetussuunnitelman”:

Nannan pohdintojen kautta käsitellään muun muassa sitä, minkälaisiin seksuaalisiin kokemuksiin 14-vuotias mahtaa olla valmis ja mihin ei, sekä hienovaraisesti, mutta ei saarnaavasti muistutetaan tytön ja naisen itsekunnioituksesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Opettaja-lehden yhteisarviossa Terhi Laitinen kiittää Koitetaan kestää Nannaa ja sanoo, ettei Tyttöystävätesti ole otteeltaan aivan yhtä raikas:

… toiselle romaanille tyypillistä latteutta on (Tyttöystävätestissä) havaittavissa. Niin ikään kieli ja ajatukset eivät aina tunnu teinille ominaisilta.

Olen ollut vähän pettynyt, ettei kotikuntani pää-äänenkannattaja Aamulehti ole juurikaan noteerannut kirjallisia töitäni. Koiteaan kestää Nannaa ei aamulehdessä koskaan arvioitu, Aikuisratsastajan päiväkirja kuitenkin sai osakseen ihan myönteisen kritiikin. Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Tyttöystävätestistä oli kyllä aikamoinen lyttäys. Heikkilä-Halttusen mukaan Nanna asettuu ”lähes flegmaattisesti Juhon heittopussiksi”.

Inhoan sitä, kun kirjailija alkaa syyttää kriitikoita siitä, että nämä ovat ymmärtäneet hänen kirjansa väärin. Sama kyllä kävi itsellä mielessä, kun tuo Aamulehden kritiikki kammottavalla otsikolla ”Lempeä ja hevostelua” ilmestyi kesäkuussa 2008. Ehkä hirveimmältä tuntui arvion loppulause:

Se (Tyttöystävätesti) ei jätä syvää muistijälkeä, mutta näillekin kirjoille on tärkeä paikkansa esimurrosikäisillä.

H-H näki, että Juho oli ”vapaa nuori”, joka vedättää Nannaa kuusi nolla. No, se on yksi mahdollinen (aikuis-)lukijan näkemys asiasta. Itse kirjoitin kyllä nuoren, ensi kertaa seurustelevan tytön epävarmuudesta kumpuavista väärinkäsityksistä. Halusin (osittain suomalaisesta tyttökirjaperinteestä poiketen) kirjoittaa päähenkilön, joka ei ole kauhean sanavalmis ja ponteva.

Siksi lämmin kiitos yllä siteeratulle ysiluokkalaiselle. Jos hän kertoo, että luomaani tarinaan pystyy eläytymään täysillä, tunnen, että olen loppujen lopuksi tehnyt jotakin aivan oikein.

ps. Minut on hyväksytty Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneksi!

Mainokset

Writers of Finland, unite?

Minulta on julkaistu nyt viisi lasten- ja nuortenromaania, kaksi tietokirjaa ja kaksi näytelmää kokoelmajulkaisuissa. Kun toinen nuortenromaani oli julkaistu, minua pyydettiin Suomen Nuorisokirjailijoihin, joihin ilomielin liityinkin. Lisäksi hain Suomen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Vanhan viidakon sanonnan mukaan jäseneksi oli mahdollista päästä, kun oli julkaissut kaksi kaunokirjallista teosta ”ihan oikean kustantamon kustannusohjelmassa” (so. ei omakustanne).

Joitakin viikkoja tai kuukausia (en tarkkaan muista tuota järkyttävää tapahtumaa) myöhemmin sain liitolta Tuula-Liina Variksen allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin, ettei minua voitu teosteni kaunokirjallisen tason perusteella hyväksyä liiton jäseneksi. Liitto jäisi kuulemma odottamaan tuotantoni kehittymistä tms.

Eipä tuntunut kivalta. En sano, että Koitetaan kestää, Nanna ja Tyttöystävätesti olisivat Suomessa julkaistujen nuortenkirjojen parhaimmistoa, mutta minusta ne ovat ihan oikeita kirjoja, joissa käsitellään nuoren tytön elämää, sen iloja ja ongelmia realistisesti. Ne eivät siis ole sabloonalla tuotettuja tusinasarjakirjoja tai ajatuksetonta vaaleanpunaista hömppää. Koitetaan kestää arvioitiin todella myönteisesti Hesarissa ja molemmat edellä mainitut varsin suotuisasti mm. Pohjalaisessa, johon kritiikit kirjoitti lasten- ja nuortenkirjallisuutta laajasti tunteva Ismo Loivamaa. Koitetaan kestää palkittiin Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinnollakin.

Mutta joku oli kirjani Liitossa lukenut ja kaunokirjalliselta arvoltaan riittämättömiksi todennut. Niin täytyy olla, ei kai siellä kukaan voisi olla niin välinpitämätön, että olisi tehnyt arvionsa esimerkiksi kansien tai sisällön pikaisen silmäilyn perusteella? Molempien kirjojen kannet ovat nuorekkaan värikkäät, itse pidän erityisesti Koitetaan kestää, Nanna -kirjan omaperäisestä postimerkkikannesta, mutta luonnollisestikin nuortenkirjoja (joista julkaistaan todella vähän kirjallisuuskritiikkejä) myydään ennen kaikkea kansilla. Kansien täytyy olla huomiotaherättävät ja ostajakuntaan vetoavat. Siskodisko-sarjan, jossa kumpainenkin em. kirja on julkaistu, kirjojen takakannessa kuvattujen helminauhojen ja korvakorujen keskellä lukee mm. ”Joka päivä huippuviihdettä Suomesta ja maailmalta! Tarjolla värikästä ja kuplivaa (ei mitään laimeaa), pientä pureskeltavaa, suolaista ja makeaa, hernettä ja hattaraa…”

Itse asiassa sarjan sisältämä pureskeltava voi olla muutakin kuin pientä. Sanna Eevan erinomainen esikoisteos On luvattu leudompaa kertoo esimerkiksi elämästä alkoholistiperheessa, Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta Australiassa asuvasta muslimitytöstä, jonka elämä muuttuu, kun hän päättää ryhtyä käyttämään hijab-huivia. Omissa Nannoissani käsitellään muun elämänmenon ohella mm. koulukiusaamista, lesbolaisuutta ja seksuaalista ahdistelua, mutta kaipa näiden aiheiden kaunokirjallinen ilmaisu ei sitten liene kaksista.

Tänä keväänä, kun kustannuspäätös viidennestä kaunokirjallisesta teoksestani tuli, pyysin uudestaan Liiton hakulomakkeet. Ne pölyttyivät pitkään kirjoituspöydällä, ennen kuin sain kerättyä rohkeuteni ja lähetettyä ne. En tiedä, ehtivätkö ne toukokuun kokoukseen vai käsitelläänkö anomukseni vasta joulukuussa. Tuleeko taas hylsy vai saanko armon liittyä noin kuudensadan valitun joukkoon?

Mikä ylipäänsä on Kirjalijaliiton tehtävä? Eikö mikä tahansa liitto ole kuitenkin sitä vahvempi, mitä enemmän siinä on jäseniä?

Suuresti kirjailijana arvostamani Tuula-Liina Varis sanoi taannoin jossain haastattelussa jotain sellaista kuin että ”kuka sitä suomalaisen kirjallisuuden tasoa vaalii, jos ei Kirjailijaliitto?”. Niin no juu. Senhän voi toki nähdä Liiton tehtävänä. Itse luulin, että se olisi kirjailijoiden ja kustantamojen vastuulla. Suurin kirjallisuuskriitikko on kuitenkin loppujen lopuksi aika.

Olen muuten hakenut myös Pirkkalaiskirjailijoihin.