Kirjoittamisesta

Vartti valokeilassa

Andy Warholhan se joskus keksi, että jokaisin ihmisen täytyisi saada olla 15 minuuttia kuuluisa. Uskon, että minulle tuo vartti riittäisi reilusti. Tai sanotaan näin: esiinnyn mielelläni ja kerron kirjoistani, mutta olen todella tyytyväinen, että kirjailija Päivi Lukkarilan elämä ja teot eivät kiinnosta suurta yleisöä. En todellakaan haluaisi jakaa lehdessä ihmissuhdeohjeita tai kertoa henkilökohtaisista vaikeuksistani. Jos kihahtaa yli, minulle riittää tämä varoventtiili. On kai tämäkin jonkinlaista julkisuutta, mutta ihan omasta aloitteesta ja ilman velvotteita.

Kirjamessuilla olen ollut kymmenkunta kertaa esiintymässä, ja normaali puoli tuntia lauteilla on minulle erittäin passeli määrä julkisuutta. Oma esiintymisvuoroni on ollut yleensä aamupäivällä, eikä katsomo ole ollut mitenkään tiukuvan täysi. Kuulin juuri, että kustantajat ”taistelevat” messuhaastattelupaikoista ja -ajoista. Hassua. Mahtaakohan se olla sen arvoista, noin markkinointimielessä?

Ainakin Helsingissä niitä lavoja on niin tolkuttomasti, että tuntuu, että kaikki markkinameinikin vain sotkeutuu yhdeksi melumereksi, ja ihmiset ramppaavat paikasta toiseen sen kummemmin keskittymättä.

Aamulehdessä oli 10.6. juttu otsikolla ”Onko kirjailija julkinen pelle?”. Siinä Päivi Alasalmi sanoi, että hänen sopimuksessaan lukee, että pitää olla messuilla ja lehdissä ja markkinoida itseään. Kauheaa. Onneksi olen saanut lähteä messuille ihan omasta, vapaasta tahdosta. Lehtijuttuja minusta on tehty muistaakseni kolmesti, ja kaikkiin aloite on tullut lehden toimittajalta, ei koskaan kustantajalta. Jutuissa on käsitelty kirjojani ja jonkin verran hevosharrastusta. Hyvä näin.

Kirjan elämänkaaresta

Kun sitä käy kirjakaupassa, lähinnä masentuu. Maailma on täynnä hyviä kirjoja, jotka saavat vain vähän tai ei lainkaan huomiota. Tämän vuoden uutuus löytyy ensi vuonna alekorista.

Kun lukee Hesarista kevään ja syksyn uutuuskirjojen esittelyt, masentuu vielä enemmän. Miten kaikkien muiden kirjat kuulostavat niin mielenkiintoislta, kuinka toiset saavat näin hyviä ideoita?

Hanna kirjoitti blogissaan erinomaisesta esikoiskirjastaan:

Ennustus kaipaa vähän enemmän näkyvyyttä, tai sitten olen vain kärsimätön, kun julkaisusta on mennyt vasta kaksi kuukautta… 😉 Pelkään vain, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä nopeammin kirja unohtuu uusien kirjojen alle.

En tiedä, onko tuo pelko Ennustuksen kohdalla ollenkaan aiheellinen, mutta jotenkin tuntuu, että vauhti kirjamarkkinoilla on kiihtynyt. Luonnollisesti se on liiketoiminnan edellytys, uusista kirjoista saatavilla tuloilla maksetaan seuraavien tekijänpalkkioita. Silti tuntuu kurjalta nähdä ”omansa” kannessa räikeänpunainen alehintalappu. Tässäkö tämä oli?

Toisaalta ostan itsekin paljon alekirjoja. Kirjan ”myyntirenessanssi” voi koittaa alevaiheessa, joskin täytyy toivoa, ettei tällöin ole kyse ns.  jäännöserästä, josta ei enää makseta tekijänpalkkiota.

Vaikka kirjan aika kirjakaupan hyllyssä voi jäädä lyhyeksi, uskon, että hyvä kirja jää eloon. Tämän mahdollisuuden sille tarjoaa ainakin kirjastolaitos. Myös elektroninen kirja voi parantaa kirjan ”eloonjäämistä”, kun kyse ei ole enää rajallisesta hyllytilasta taistelemisesta.

Todella hyvät kirjat elävät vuosikymmeniä, jopa -satoja. En usko, että Tove Janssonkaan pyrki kirjoittamaan mitään myyntihittiä, kun hän kirjoitti Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan vuonna 1945. Silti teoksesta ja valtaosasta Janssonin muutakin tuotantoa otetaan jatkuvasti uusintapainoksia. Toisaalta Tovekin esikoinen, vuonna 1933 julkaistu Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat, on kai jo painunut pääosin unholaan.