Kirsi Haapamäki

Paula Moilanen: Keinuhevonen

Useinhan sitä eläytyy kirjojen henkilöihin ja tapahtumiin, mutta joskus voi käydä näin ihmeellisesti, että kirjan henkilöt ja tapahtumapaikatkin ovat itselle läheisiä.

Paula Moilasen kirjoittamassa ja Kirsi Haapamäen kuvittamassa Keinuhevonen-kirjassa (Lasten Keskus 2011) kerrotaan Vauhti-nimisen keinuhevosen tarinan kautta kolmen sukupolven lasten elämästä.

Kirjan luvu ovat lyhykäisiä ja impressionistisen kuvailevia. Niissä esitetään herkästi eri aikakautten lasten elämää ja samalla sitä, kuinka samanlaisia lapset ovat, oli vuosikymmen mikä tahansa. Erityisen kauniisti kirjassa kuvataan lasten ja isovanhempien välistä suhdetta. Tuora tai ukki ymmärtää lasta, joka ei aina jaksa käyttäytyä ihan parhaalla mahdollisella tavalla, ja isoisällä ja lapsenlapsella on aina myös ”yhteiset juttunsa”, jotka eivät muille aukene.

Erityisen elähdyttävän kirjasta tekee se, että iso osa sen henkilöistä on minulle tuttuja. Kirjan aloittavat joulun 1920 tapahtumat sijoittuvat Niemelän taloon, jonka Aune-tyttö on rakas Mimi-tätini. Hän oli paitsi armoitettu jutunkertoja, myös uuttera pränttäri eli kirjoittaja ja eläytyvä harrastajanäyttelijä. Mimi päätyi kampaajan ammattiin vaikka taisikin siitä nayttelijän urasta aina haaveilla. Vauhti-hevosen taas veistää nikkarituvassaan Jaako-tuora, joka on minun isoisän isäni. Vauhtin ensimmäinen omistaja on Paavo-poika, enoni, jonka tytär, kirjailija Paula Moilanen, esiintyy itse kirjan Maijana. Kolmatta lapsisukupolvea edustavat kirjailijan lapsenlapset.

Paitsi henkilöitä, kirjassa on paljon muutakin minulle tuttua ja rakasta. Jaako-tuora kertoo Paavolle tarinan jättiläisistä, jotka viskoivat kiviä. Osa kivistä putosi Lohtajan Jäneskarille, jossa vietin lapsuuteni kesäviikonloput, ja näillä jättiläisten viskomilla  kivillä kiipeillessäni elin oman lapsuuteni parhaat leikit. Maija-tyttö taas katselee äidin piirongin päälle sijoitettua kuvaa nuoresta sotilaasta, isästään. Muistan itse pienenä tyttönä katselleeni samaista kuvaa Paavo-enosta, jota en siis koskaan tavannut, ja miettineeni, miten kauhea asia sota on ja kuinka hirveältä omasta äidistäni oli täytynyt tuntua, kun hän pikkutyttönä sai suruviestin veljen kaatumisesta.

Tarinan keveyden alla kulkeekin surullinen pohjavire. Kun aloitin lukemaan tarinaa, en voinut olla ajattelematta, että kirjan alkupuolella joulua ja pukin tuloa innolla odottava Paavo-poika tulee myöhemmin kuolemaan sodassa. Moilanen kuvaa aivan erityisellä herkkyydellä paitsi isänsä jo ennen syntymäänsä menettäneen lapsen kaipuuta, myös sotalesken kätkettyä surua. Maijan äiti on vaikeassa paikassa, kun hänen on selitettävä tyttärelleen lapsen käsityshorisontista käsin, miksi sotia on.

Keskipohojjammaaksi on kirjoitettu jonkin verran, mutta laajempaan julkaisuun tekstejä on päässyt harvakseltaan, mikä on harmi, onhan ruotsin kielestä paljon vaikutteita ja lainoja saanut murre aivan oma kielensä, joka poikkeaa melkoisesti sekä eteläpohojalaasesta että pohjojoispohojammaan murtehesta. Moilanen on joutunut tässä tekemään pieniä kompromissejä, jos kirjan henkilöt puhuisivat ”puhujasta” (suom. ”puhdasta”) murretta, olisi nykylukijan, etenkin lapsen, varmasti vaikea ymmärtää lukemaansa. Onneksi Moilanen on kuitenkin ottanut mukaan (ja myös nykysuomeksi selventänyt) melkoisen määrän keskipohojalaisia sanoja. Tiesitkö esimerkiksi, että Lohtajan seudulla isoisä ja isoäiti ovat tuora ja tummu? Minusta oli ihanaa, että kertomuksessa esiintyivät niin nisuäijät (pullaukot), vanttuhut (lapaset) kuin ryijytkin (paidat).

Vauhti-keinuhevonen on kirjan mukaan mykyisin sijoitettuna museoon, enkä tiedä sitä ikinä nähneeni. Mutta minulla onkin tallessa toinen Jaako-tuoran käsistä syntynyt aarre, kehto, jossa on nukkunut jo ainakin isoisäni Akseli, tämän lapset äitini mukaanlukien, minä ja sisarukseni ja myös omat lapseni. Toivottavasti samaisessa kehdossa saa nukkua vielä monta sukupolvea Niemelän sukukuntaa. Paula Moilasen sanoin:

Minusta kaikkein parhaimpia ovat tällaiset itse tehdyt. Usein oikeita taideteoksia! Kun joku tekee toiselle lahjaa omin käsin, hän ajattelee lahjan saajaa lämpimasti koko tekemisen ajan.

Mainokset