Kirsti Ellilä

Ain ko mennä Turkusse…

Olin kaiketi kolmatta tai neljättä kertaa esiintymässä Turun kirjamessuilla. Matkalla sinne mietin parin kollegan kanssa sitä, kuinka kirjamessuilla haastateltavana oleminen oli ennen kirjailijaksi tulemista iso haave, ja nyt se on aika lailla normihommaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ole mitenkään leipiintynyt messuesiintymisiin ja olen erittäin kiitollinen kustantajalle, joka on pitänyt minua ja kirjojani todella hyvin tapetilla. Lisäksi minusta on hauskaa esiintyä, vaikkei suustani taida aina mitään kultajyviä kuuntelijoille putoillakaan.

Joskus sitä kuitenkin miettii, antavatko kirjamessut ja muut kirjamarkkinointitilaisuudet (kuten vaikkapa kirja- ja kirjastoalan ammattilaisille  suunnatut Näin on kirjat -kiertueet) myynnillisesti niin hyvän vasteen, että niillä tosiaan kannattaa käydä. Tällä kertaa Fiore-lavan katsomossa oli aika paljon yleisöä, jopa nuorta väkeä, mutta joinakin toisina kertoina olen esiintynyt kouralliselle ihmisiä tai on tuntunut siltä, että kustantamon väkeä on ollut yleisössä enemmän kuin ns. siviilejä. Yleisömäärä riippuu tietenkin paljon haastattelun ajankohdasta, jos väki ei ole muutenkaan vielä löytänyt paikalle (tai jos tarjolla on samanaikaisesti paljon muutakin kuultavaa) ei ole ihme, jos tuoleja jää tyhjiksi.

Nyt jututtajanani oli Taija Tuominen, joka on aina yhtä ihana haastattelija. Moni kirjailijahaastatteluja tekevä saisi ottaa mallia Taijasta, joka paitsi on aina lukenut kirjat, joista haastattelee, myös löytää niistä aina jotain hyvää ja huomionarvoista sanottavaa. Hyvä Taija!

Turun messuilla olen aina myös kirjoittanut omistuskirjoituksia myytävänä olleisiin kirjoihini. Kuulostaa hienolta, paitsi että halukkaita omistuskirjoituksen pyytäjiä on ollut näiden vuosien aikana ehkä kaksi tai kolme. Parina vuonna olen istunut kirjakauppaliikkeen pöydässä hölmön näköisenä kynä kädessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että kukaan on tullut häiritsemään. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ennen kuin minusta tuli kirjailija. 🙂

Turun messut ovat silti kiva tapahtuma. Ne ovat inhimillisen kokoinen juttu verrattuna Helsingin messuhelkuttiin, ja Turussa on aina ihanan hullunkurisia näytteelleasettajia, joiden pilttuita sitä käy ihmettelemässä ihan siitä ilosta, ettei ole aiemmin kuullut heistä mitään. (Vai oletteko itse tutustuneet jo aiemmin esim. yhdistyksiin nimeltä Venäjä 1812 tai Volter Kilpi Kustavissa?)

Turun messujen aktikvarinen puoli on ihan yliveto! Tällä kertaa mukaani tarttui mm. Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon viitosella!

Ja tietysti Turussa on aina Suomen nuorisokirjailijoiden boksi, siellä vierailin tälläkin kertaa Terhi Rannelan haastateltavana kertomassa minuun nuorena suuren vaikutuksen tehneestä Nan Ingerin Piglet-sarjasta. Nuorisokirjailijoiden ständillä näki tietysti ihania kirjailijatuttuja, kuten Soila Ojasen pitkästä aikaa, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän, Tuija Lehtisen ja Kirsti Kurosen. Minusta ja viimeksi mainitusta on muuten ihan hauska kuva tuolla Terhi Rannelan

Meitsi ja Holopaisen Anu hehkeinä teostemme takana. Kuvasta kiitos Turun kansallisen kirjakaupan Paula Palmrothille.

blogissa.

Mainokset

Ehdokaslistat on julkistettu

Eilen sain Kariston kustannusjohtajalta mieluisen puhelun, Kolmen ajan maa on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana. Tuntuu hienolta, vaikka joku kyynikko voisi sanoa, että noita kilpailujahan on yhtä mittaa, kaikki pääsevät ehdolle joskus. Kirsti Elliläkin väitti Naamakirjassa lounaissuomalaisen lakonisesti, että arpaonni kävi nyt meidän kohdallamme.

Oli miten oli, iloitsen ehdokkuudesta. Kolmen ajan maa on muihin, keittiörealismia rutiseviin kirjoihini verrattuna kovin ainukertainen teos. Siis omassa tuotannossani. Ensi vuonna minulta julkaistaan osa Venla-sarjaa, hyvässä lykyssä kaksi. Varmasti Venlat tulevat tarpeeseen, käsittääkseni ne ovat ensimmäinen ihan pienille hevoshulluille suunattu suomalainen kirjasarja. Tai siis tietysti on Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen ihastuttava Tikkumäen talli, mutta se on kai kuitenkin enemmän kuvakirja, kun Venloissa on aika tavalla enemmän luettavaa. Mutta Venlat eivät ole sellaisia kirjoja, joilla pääsisi ehdokkaaksi kirjallisuuspalkintokilpailuihin. Niissä ei ole ole suurta sanomaa, runollista kieltä, metkoja kerronnallisia kikkoja tai edes mukaansatempaavia seikkailujuonia. (En kyllä tiedä, onko Kolmen ajan maassakaan sen puoleen) mutta Venlat ovat eräänlaista käyttökirjallisuutta.

Aika iso osa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on itse asiassa käyttökirjallisuutta. Sellaistakin tarvitaan, ja sen merkitys on ehkä enemmän lukemaan innostamisessa ja samaistumismallien antamisessa kuin huikeassa kaunokirjallisessa taituruudessa. Ehkä meillä pitäisi olla yksi lasten- ja nuorten käyttökirjallisuuspalkintokin? Itse asiassa Plättä-palkinnon voisi tietysti ajatella olevan tällainen, koska valinnan tekevät Pirkanmaan kirjastojen lapsilukijat. Väliin valinta on osunut kriitikkojenkin suosikkeihin, väliin palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka tuottavat paljon ja joita luetaan vielä enemmän, mutta joiden nimiä on aika tavalla turha etsiä muiden kirjallisten kilpailujen ehdokaslistoilta.

Mutta irti käyttökirjallisuudesta ja takaisin päivän aiheeseen! Kolmen ajan maan ohella Arvid Lydecken -palkintoehdokkaina ovat Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY), Laila Kohosen Kumisevan kiven arvoitus (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos). Korkeatasoiselle nuortenkirjalle myönnettävää Topelius-palkintoa tavoittelevat tasen Maria Aution Ajatustenlukija (Karisto), Annika Lutherin De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki (Söderströms/Teos), Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti (WSOY), Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) ja Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö (Tammi). Onnea kaikille tasapuolisesti kilpailuun, olen ylpeä kun saan olla mukana näin hienossa seurassa.

Kuinka ihmeessä raatilaiset Katariina Ahtiainen, Marja Welin, Marja Rikaniemi ja  Emma Saure kykenevät nostamaan yhden muiden yläpuolelle? Onko heillä jonkinlainen Hesarin vaalikonetta muistuttava ohjelma? Millaisia kysymyksiä se pitää sisällään? Ehkä tällaisia:

”Mikä on Arvid Lydecken -palkinnon tärkein tehtävä?”

1. Nostaa tietoisuuteen uusia, hyviä lastenkirjoja?

2. Tarjota toinen mahdollisuus niille, joiden kirjat eivät (taaskaan) yltäneet Finlandia Junior -kisaan?

3. Tarjota jollekulle 1600 euroa pikavippien poismaksamiseen?

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen.

Mitä Arvid Lydecken -palkittavan kirjan keskeisin ominaisuus?

1. Mukaansatempaava juoni.

2. Hellyttävät päähenkilöt.

3. Yhteiskuntakritiikki.

4. Retrohenkinen kuvitus.

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen. Jne.”

Tässä yhteydessä haluan vielä ketraalleen onnitella Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Junior palkinnosta. Valoa valoa valoa -kirja on uskomattoman hieno, kaunis ja mieleenpainuva kirja.

Onnittelut myös Anneli Kannolle, jonka kertakaikkisen mainion Futistytöt-sarjan neljäs osa, Huippuvalmentaja, palkittiin tänään Anni Polva-tunnustuspalkinnolla.

Kumpainenkin yllä mainittu on ”tallitovereitani”, kuten Maria Autio ja Kirsti Elliläkin. Karistolla tehty kauaskantoinen työ uuden, laadukkaan, kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden esilletuomisessa kantaa todella hyvää hedelmää. Goo-o Karisto!

Edit: Lisää onnitteluja! Ihana, kannustava ja taitava  kirjailija Taija Tuominen sai tänään Hämeen taidetoimikunnan taidepalkinnon! Grattis, Taija!

Matkustan ympäri Pirkanmaan

… laukussa lukiopetuksen kirjoja vaan. Tarkoituksenani olisi syksyn ja kevään aikana tenttiä loput suomen kielen aineopintojen tentit, niin saisin äidinkielen opettajan pätevyyden. Tuskin kukaan tällaista vahaa akkaa enää vakihommaan ottaa, mutta jos tekisin sijaisuuksia. Aika hurjaa on ollut oppia, että mittaustavasta riippuen 10–23 %:lla koululaisista on luetun ymmärtämiseen liittyviä vaikeuksia. Ei ihme, että niin moni opiskelee mieluummin käytännön tekemistä painottavissa kouluissa kuin pänttää kirjaviisautta.

Viime torstaina poikkesin taas Hämeenlinnassa, tällä kertaa Karistolla. Minulle myönnettiin Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen, Terttu Autereen sekä tietokirjailija Sirkka-Liisa Rannan ohella Kariston stipendi. Stipendin saaminen tuntuu todella hyvältä. Lisäksi se helpottaa vähän syksyn tiukkaa taloustilannetta.

Sunnuntai meni esikoisen ratsastuskilpailuissa Hämeenkyrössä. Sää suosi, kisajärjestelyt kulkivat kuin kello ja lisäksi tytär ja poni sijoittuivat luokassaan kolmansiksi. Kouluratsastus on kyllä mielenkiintoinen laji. Missä muussa urheilussa kuin ratsastuksessa naiset ja miehet, seniorit ja lapset, isot hevoset ja pikkuponit kisaavat samoissa luokissa, samoin ehdoin?

Tänään esiinnyn Kirjavälityksen Näin on kirjat -tapahtumassa ravintola Ziberiassa, Finlaysonin alueella, täällä koti-Tampereella siis. Mukana karistolaisista ovat Kirsti Kuronen, Katariina Romppainen ja Anneli Kanto (joka edustaa itsensä ohella myös Tähystäjäneidon toista kirjoittajaa, Terhi Rannelaa, matkoilla). Tervetuloa katsomaan, kirjasto- ja kirjakauppa-alan ihmiset. Minua haastatellaan Venlan alkeiskurssi -kirjasta.

 

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Täällä taas pitkästä aikaa. Tuntui jotenkin tarpeelliselta pitää myös bloggauslomaa muun kesätaukoilun ohella. Tiedän, että kesää pitäisi olla ainakin elokuun loppuun, mutta jotenkin aamuisin tuntuu syksyltä, kun pihalla käy vilpoinen tuuli ja lapset ovat palanneet kouluun.

Kaikki hokevat, että kesä meni äkkiä, mutta minusta alkukesästä on jo pitkä aika. Silloin, perheen lomamatkan aikana, luimme tyttären kanssa kumpikin Kirsti Ellilän kirjan Eksyneet näkevät unia.

On vähän hassua, että me kaksi, suhteellisen keittiörealistisia lasten- ja nuortenkirjoja väsännyttä, innostuimme melkein samaan aikaan kokeilemaan fantasian kirjoittamista. Tai no, Kirstihän jo ennätti kirjoittamaan saturomaanin Reetta ja linnan vangit, mutta kuitenkin. Minulta tuli keväällä Kolmen ajan maa, jossa lapset löytävät tien salaiseen maahan kellarin lämmitysuunista ja Kirstiltä tämä, Malatininmeren ja salaperäisen Orientian maille sijoittuva seikkailu. Molemmissa tarinoissa taistellaan pahan voimia ja itsekkäitä vangitsijoita vastaan, mutta Kirstin kirja lienee enemmän nuortenkirja, omani lapsille suunnattu.

Hanna mainitsi arvostelussaan, että häntä vähän harmitti Eksyneiden nopea tempo. Itse olen toista mieltä. Väliin on mukavaa lukea fantasiaa, joka ei ole tiiliskivimäinen, monisataasivuinen eepos, vaan pikemminkin lyhytromaani. Tällaiseen on helppo tarttua silloinkin, kun on  vain pienoinen hetki aikaa lukea. Olettaisin myös, että sellaisten, joiden kynnys ylipäänsä ryhtyä lukemaan muuta kuin akuankkaa, on systä tai toisesta noussut, on helpompaa innostua tällaisista teoksista. Maaria Roussun Pohjalaiseen kirjoittamassa arvostelussa (jota en nyt jostain syystä löydä netistä) muuten moitittiin Kolmen ajan maata liian nopeatemposeksi.

Viehätyin heti  Kirstin Eksyneiden sadunomaisesta, mutta kuitenkin vähän pelottavastakin tunnelmasta. Kirjan nuori sankaritar, jota Nimettömäksi kutsutaan, asuu maailmassa, josta ovat katoamassa niin värit kuin lämpökin. Nimetön asuu maahisten kanssa, mutta on tullut jostakin muualta, koska kykenee itkemään ja näkemään unia. Kansansatujen aihehan ovat metsään kadonneet tai maahisten viemät lapset, mutta tämän kirjan maahiset eivät ole ilkeitä tai pelottavia, vaan suojelevia. Maahinen Kirvat on aikoinaan pelastanut Nimettömän, joka voisi halutessaan siirtyä Varjojen kansaan ja saada itselleen uuden maahisnimen. Nimetön kuitenkin kaipaa jotain muuta, ehkäpä omiensa seuraa, vaikka toisen maahisten maille joutuneen ihmislapsen, Tamirin, kanssa on viriämässä jotakin, jota voisi kutsua orastavaksi romanssiksi.

Vieraus- ja erilaisuusteemat ovat nuortenkirjojen peruskauraa, mutta kuitenkin aina yhtä tarpeellisia käsitellä. Teini-iän portteja kolkuttelevaan tyttäreeni Nimettömän erilaisuus vetosi erityisen paljon, hän suorastaan upposi lukemaan kirjaa. Itseäni viehätti myös eläinten osallisuus fantasiassa, hirvi ja koira kuvattiin kauniisti ja herkästi, niistä tehtiin eläviä, melkein käsinkosketeltavia, mutta samalla myös aktiivisia toimijoita.

On vaikea sanoa, sijoittuuko Ellilän tarina todellisuudessa meidän maailmaamme, ja jos sijoittuu, tapahtuuko se jossakin tietyssä historiallisessa ajassa. Nimet ovat kiehtovia: Orientia, Tamir ja Soliman tuntuisivat viittaavan  Tuhannen ja yhden yön maailmoihin, kun taas sellaiset nimet kuin Jacob ja Emerentsia taas kristilliseen perinteeseen. Sitten on myös suomalaisempaa satunimistöä, tai toisaalta Astrid Lindgrenin satueepokset mieleen tuovia hahmoja, kuten maapulliaisia ja vaarallisia kultakorentoja. Kirjan pääkonna, Nepot on saattanut saada piirteitä itseensä nepotismista, vääränlaisesta sukulaisten suosimisesta.

Kirjan keskeinen hahmo on hirvi nimeltä Suojelus, jonka itse näin jonkinlaisena kristushahmona, itseään korostamattomana, turvallisena pelastajana. Vasta kun pahan voimat, eli itsekkyys ja ahneus on kukistettu, saattaa Suojelus palata Orientiaan.

Eksyneet näkevät unia on kaunis ja rohkaiseva tarina, jolle toivoisi myös jatkoa, niin onnistuneita sen hahmot ja maailmat ovat.