Kolmen ajan maa

Sunnuntaiaamun narinaa

Okei, tunnustan pikkumaisuuteni, mutta minua vähän kiusaa se, ettei kotikaupunkini pää-äänenenkannattaja Aamulehti ole koskaan välittänyt kirjoittaa minusta kirjailijakuvaa tai edes pienenpientä juttua. Olen toki ollut osallisena, kun Nina Lehtinen teki jutun pirkanmaalaisista lanu-kirjalijoista koostuvasta Haarakonttorista, mutta edes silloin, kun sijoituin Kariston tyttökirjakilpailussa vuonna 2006 tai kun Kolmen ajan maa oli sekä Lydecken-palkinto- että Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana 2012, AL ei maininnut minua tai kirjojani kuin sanalla tai parilla tiedotteen pohjalta kirjoitetuissa lyhyissä uutisissa.

Tämän aamun Aamulehdesä oli juttu käsikirjoittaja-kirjailija Tiina Tanskasesta ja hänen uudesta, Hevostyttö Iitu -sarjastaan, jonka aloitusosa Talttumaton Talismaani ilmestyi heinäkuussa Otavan kustantamana. Hyvä että oli, minusta on yksinomaan hienoa, että hevoskirjailijasta julkaistaan kolmen sivun juttu kuvilla. Ja mainitaanhan jutun yhteydessä minut ja Venla-sarjakin, yhdssä virkkeessä. Mutta muuten jutussa, kun puhutaan suomalaisista hevoskirjoista, puhutaan lähnnä Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjasta, joka monikymmenosaisena toki muodostaakin hevostyttökirjahistoriamme kivijalan, lukeehan näitä kirjoja jo kolmas tyttösukupolvi. Mutta kun Merjan ohella mainitaan vain Marvi Jalo ja allekirjoittaneen Venlat, sivuutetaan melkoinen määrä käypää suomalaista hevostyttökirjallisuutta. Kuluvana vuonnakin on ilmestynyt ainakin paljon kiitetty Satu Heimosen Sonjan hevoskesä ja Arja Puikkosen huikean hieno Vastalaukkaa, joka on jatkoa Sydän saappaanvarressa -teokselle. Ymmärrän toki, että yhteen juttuun ei voi ympätä kaikkia ilmestyviä kirjoja, mutta joskus toivoisi, että ne, joista harvoin mitään kuulee, nostettaisiin myös valokeilaan.

Tiedä sitten, miten juttujen kohteet valitaan. Aamulehden Nina Lehtinen on kyllä ihan säännöllisesti kirjoittanut juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, jonka voimaseutua Pirkanmaa tunnetusti on, mutta valikoituvatko juttujen aiheet lähinnä toimittajan omien mieltymysten kautta vai löytyvätkö ne kustantamojen innokkaiden markkinoijien avustuksella tai peräti niin, että ponteva kirjailija itse ottaa yhteyttä toimittajaan ja ehdottaa juttua? Kertokaa, kokeneemmat!

Toinen asia, mikä nousi mieleeni, kun luin AL:n juttua, on se, että kun Tanskasen kirja on nyt ilmestynyt, ja sulle tulee ensi vuoden alussa jatkoa, puhutaan jo sarjasta. Tämä on tietysti kustannuspuolen toiveiden mukaista, siellä oletetaan/tiedetään, että sarjaa on helpompi myydä kuin yksittäisiä teoksia. Minultakin tulee ensi keväänä vaihteeksi vähän isommille hevostytöille suunnattu kirja, josta kustantaja toivoo sarjaa. Mutta samaan aikaan kirjailijana joudun markkinoinnin ja apurahatoiveiden ristipaineeseen, onhan Valtion kirjallisuustoimikuntakin ilmaissut, että sarjakirjojen kirjoittamista ei tule suosia, kun kirjojen kirjoittaminen sarjoiksi saattaa johtaa kiireeseen ja heikkolaatuisiin kirjoihin! Pelkillä myyntipalkkioilla ja lainauskorvauksilla en kuitenkaan elä, enkä varsinkaan kirjoita. Jotta voin kirjoittaa, minun on oltava muusta ansiotyöstä vapaana, ja siihen tarvitaan apurahoitusta. Kirjoittaako siis sarjan aloitusosa vai yksittäinen kirja, siinäpä vasta pulma!

Tapasin torstaina Tampereen seudun työväenopiston opettajien tapaamisessa Niina Hakalahden, jonka kanssa keskustellessa todella tunsin voimaantuvani. Niinaa on aina mahtavaa tavata, hän on paitsi mainiota keskusteluseuraa, myös ihanan kannustava ja rohkaisi minua taas hakemaan paria apurahaa. Kirjailijaliitollekin lähti nyt sitten hakemus, vaikka enpä taida sieltä mitään saada, tuotantoni kun on ollut pääosiltaan juuri sarjakirjoja, vieläpä hevostytöille suunnattua. Ei kuulosta sellaiselta kirjallisuudelta, jota Kirjailijaliitto pitäisi prioriteetti ykkösen tuettavana, eihän?

Niina nosti keskustellessamme kuitenkin esiin mielenkiintoisen pointin: eräät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ovat sarjakirjallisuutta, esimerkkeinä hän mainitsi Tove Janssonin Muumit ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Niitä ei taideta kuitenkaan pitää nopeasti suollettuina tai taiteelliselta merkitykseltään vähäisinä! Itse voisin lisätä tuohon kauhistuttavat sarjakirjat -joukkoon oman ikisuosikkini, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jonka eräänlaisena jatko- tai rinnakkaisosana voidaan pitää tietysti myös Tuntematonta sotilasta.

 

Mainokset

Näkymättömän naisen uudet seikkailut

Kiireinen lauantai! Samalle päivälle sattui Pirkkalaiskirjailijoitten päivä Tampereen kaupunginkirjastossa ja Tieteis- ja fantasiakirjoittajien toimittamiskurssi. Eli käytännössä vein ensin  kirjojani myytäväksi Metson myyntipisteeseen, ajoin sitten bussilla Sammonkadulle kuuntelemaan Kanerva Eskolan esityksen kustannustoimittajan työstä, palasin puoli kahdeksi Metsoon lukemaan lastenosastolla Kolmen ajan maata vain huristaakseni sitten taas Sammonkadulle seuraamaan, kun Liisa Rantalaiho kertoi antologioiden ja tieteellisten artikkeleiden toimittamisesta ja Anne Leinonen Usvan ja Kosmoskynän toimittamisesta. Illalla olisi vielä ollut Osuuskumman steampunk-julkaisun Koneita ja Korsetteja julkkarit Tulenkantajien tiloissa, mutta sinne en enää kehdannut mennä, kun puolisolla oli ollut koko päivän täysi hoitovastuu lapsista, lemmikeistä ja taloudesta.

Nolot tilanteeni näkymättömänä kirjailijajana jatkuivat edelleen. Kun asetuin Metson lastenosaston keinuvaan nojatuoliin lukemaan KAMia, lähettyvillä oli yksi aikuinen ja neljä lasta. Aikuinen ”kuulijani” häipyi pian aloittamiseni jälkeen ja vähän tuntui siltä, että lapsetkin olivat keskittyneet ihan johonkin muuhun kuin kertomukseeni. Itse asiassa mietin, tiesikö kukaan, kuka olin ja miksi luin ääneen. Luuliko joku ehkä, että olin jonkinnäköinen kylähullu, joka oli napannut lastenkirjan hyllystä ja asettunut lukemaan sitä ääneen sen sijaan että olisi vain jupissut itsekseen? Muutenkin tuntui hullulta lukea kuuluvalla äänellä kirjastossa. Melkein pelkäsin, että minua tullaan  kieltämään.

Näkymättömyyteni ulottui Pirkkalaisten myyntipisteessä lojuneisiin kirjoihinikin, yksikään ei mennyt kaupan! No pääsivätpä vähän kaupungille tuulettumaan nekin. Ja toivat sitten mukanaan uuden kaverin. Ostin itselleni Katja Kaukosen Odelman, jonka olen halunnut jo kauan lukea.

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Joskus on niin ihanaa, että alkaa melkein pelottaa

Kolmen ajan maa on Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaana! Ehdokkaat julkistettiin eilen, itse sain tiedon muutamaa päivää aiemmin, ja hiemanko oli vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi tehnyt mieli huutaa jippiitä ja kertoa kaikille, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Uskomatonta, että kirjoittamani kirja saa kaksi kirjallisuuspalkintoehdokkuutta ihan peräperää!

Kilpailun taso on kova, on hienoa olla mukana moisessa joukossa. Arvostan muutenkin Lasten LukuVarkaus -palkintoa erittäin paljon, jopa enemmän kuin muita lastenkirjallisuuspalkintoja, koska viime kädessä voittajan valitsevat nyt 9–12-vuotiaat lapset itse.

Torstaina 23.2. järjestettiin Tampereen kaupunginkirjastossa Aslakin päivän kirjakutsut, jossa kirjastoväki esitteli valtaisan määrän lanu-kirjallisuutta. Itsekin sain kutsun tilaisuuteen Naamakirjoitse, mutta erinäisten kohtalon iskujen, kuten auton kiireellisen korjaustarpeen, vuoksi en sinne sitten loppujen lopuksi mennyt. Ja vähänkö harmittaa, etten mennyt! Useista luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Kirjaston antitäti Reetta Saine kehui siellä Venlan alkeiskurssia ja Matti Karjalainen Kolmen ajan maata, todistusaineistoa ainakin täällä ja täällä. Aiemmin Reetta on kirjoittanut suopeasti Venlasta myös täällä. Hauskaa, että kirja tuntuu vastanneen tarpeeseen ja löytäneen lukijansa, painoskin myytiin loppuun suht nopsaan.

Olen sen verran vanhanaikaisesti kasvatettu ja taikauskoinen, että pelkään itkun seuraavan ”pitkästä” ilosta. Minusta ensi kesänä ja syksynä ilmestyvät Venlan kesäponi ja Tsemppiä, Venla! ovat huomattavasti hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin Venlan alkeiskurssi, joka kaikessa opettavaisuudessaan ja realistisuuden tavoittelussaan voi kyllä olla lukijalleen pitkäveteinenkin. Mutta jos olenkin tässä väärässä? Jos olen kirjoittanut hyvän sarjan aloituskirjan ja ammun kaiken alas hölmöllä kakkososalla ja turhan pateettisella kolmososalla? Tuleeko nyt tekeillä oleva nelososa, jonka työnimenä on Venlan hoitoponi, bumerangina takaisin mukanaan kustannustoimittajan saatekirje, jossa sanotaan, että valitettavasti sarjan tyystin tyrehtyneen myynnin ja nihkeiden kritiikkien (tai kritiikkien täydellisen puuttumisen!) vuoksi sarjan julkaiseminen on päätetty lopettaa? Jääkö Lasten LukuVarkaus 2012 viimeiseksi ehokkuudekseni ikinä, sellaiseksi, jota muistelen mummoikäisenäkin, lastenlasten pyöritellessä tuskastuneena silmiään?

Noh, ehdokkuuksista en tiedä, mutta kyllä minä uskon Venlan jatko-osiin. Ehkei niistä tule ykkösosan vertaisia, mutta ihan kelpo kirjoja pienille hevoshulluille kuitenkin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, ettei tule tikku kieleen. Ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Ehdokaslistat on julkistettu

Eilen sain Kariston kustannusjohtajalta mieluisen puhelun, Kolmen ajan maa on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana. Tuntuu hienolta, vaikka joku kyynikko voisi sanoa, että noita kilpailujahan on yhtä mittaa, kaikki pääsevät ehdolle joskus. Kirsti Elliläkin väitti Naamakirjassa lounaissuomalaisen lakonisesti, että arpaonni kävi nyt meidän kohdallamme.

Oli miten oli, iloitsen ehdokkuudesta. Kolmen ajan maa on muihin, keittiörealismia rutiseviin kirjoihini verrattuna kovin ainukertainen teos. Siis omassa tuotannossani. Ensi vuonna minulta julkaistaan osa Venla-sarjaa, hyvässä lykyssä kaksi. Varmasti Venlat tulevat tarpeeseen, käsittääkseni ne ovat ensimmäinen ihan pienille hevoshulluille suunattu suomalainen kirjasarja. Tai siis tietysti on Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen ihastuttava Tikkumäen talli, mutta se on kai kuitenkin enemmän kuvakirja, kun Venloissa on aika tavalla enemmän luettavaa. Mutta Venlat eivät ole sellaisia kirjoja, joilla pääsisi ehdokkaaksi kirjallisuuspalkintokilpailuihin. Niissä ei ole ole suurta sanomaa, runollista kieltä, metkoja kerronnallisia kikkoja tai edes mukaansatempaavia seikkailujuonia. (En kyllä tiedä, onko Kolmen ajan maassakaan sen puoleen) mutta Venlat ovat eräänlaista käyttökirjallisuutta.

Aika iso osa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on itse asiassa käyttökirjallisuutta. Sellaistakin tarvitaan, ja sen merkitys on ehkä enemmän lukemaan innostamisessa ja samaistumismallien antamisessa kuin huikeassa kaunokirjallisessa taituruudessa. Ehkä meillä pitäisi olla yksi lasten- ja nuorten käyttökirjallisuuspalkintokin? Itse asiassa Plättä-palkinnon voisi tietysti ajatella olevan tällainen, koska valinnan tekevät Pirkanmaan kirjastojen lapsilukijat. Väliin valinta on osunut kriitikkojenkin suosikkeihin, väliin palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka tuottavat paljon ja joita luetaan vielä enemmän, mutta joiden nimiä on aika tavalla turha etsiä muiden kirjallisten kilpailujen ehdokaslistoilta.

Mutta irti käyttökirjallisuudesta ja takaisin päivän aiheeseen! Kolmen ajan maan ohella Arvid Lydecken -palkintoehdokkaina ovat Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY), Laila Kohosen Kumisevan kiven arvoitus (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos). Korkeatasoiselle nuortenkirjalle myönnettävää Topelius-palkintoa tavoittelevat tasen Maria Aution Ajatustenlukija (Karisto), Annika Lutherin De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki (Söderströms/Teos), Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti (WSOY), Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) ja Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö (Tammi). Onnea kaikille tasapuolisesti kilpailuun, olen ylpeä kun saan olla mukana näin hienossa seurassa.

Kuinka ihmeessä raatilaiset Katariina Ahtiainen, Marja Welin, Marja Rikaniemi ja  Emma Saure kykenevät nostamaan yhden muiden yläpuolelle? Onko heillä jonkinlainen Hesarin vaalikonetta muistuttava ohjelma? Millaisia kysymyksiä se pitää sisällään? Ehkä tällaisia:

”Mikä on Arvid Lydecken -palkinnon tärkein tehtävä?”

1. Nostaa tietoisuuteen uusia, hyviä lastenkirjoja?

2. Tarjota toinen mahdollisuus niille, joiden kirjat eivät (taaskaan) yltäneet Finlandia Junior -kisaan?

3. Tarjota jollekulle 1600 euroa pikavippien poismaksamiseen?

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen.

Mitä Arvid Lydecken -palkittavan kirjan keskeisin ominaisuus?

1. Mukaansatempaava juoni.

2. Hellyttävät päähenkilöt.

3. Yhteiskuntakritiikki.

4. Retrohenkinen kuvitus.

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen. Jne.”

Tässä yhteydessä haluan vielä ketraalleen onnitella Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Junior palkinnosta. Valoa valoa valoa -kirja on uskomattoman hieno, kaunis ja mieleenpainuva kirja.

Onnittelut myös Anneli Kannolle, jonka kertakaikkisen mainion Futistytöt-sarjan neljäs osa, Huippuvalmentaja, palkittiin tänään Anni Polva-tunnustuspalkinnolla.

Kumpainenkin yllä mainittu on ”tallitovereitani”, kuten Maria Autio ja Kirsti Elliläkin. Karistolla tehty kauaskantoinen työ uuden, laadukkaan, kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden esilletuomisessa kantaa todella hyvää hedelmää. Goo-o Karisto!

Edit: Lisää onnitteluja! Ihana, kannustava ja taitava  kirjailija Taija Tuominen sai tänään Hämeen taidetoimikunnan taidepalkinnon! Grattis, Taija!

Kävin kirjakaupassa

Vierailin tänään kirjakaupassa. Siellä myytiin kermakaramellejä kauniissa peltirasioissa, silkkipaperiin käärittyjä suklaakonvehteja, Jamie Oliverin kuvalla koristettuja paistinpannuja, vesiliukoisia öljyvärejä (miten se muka on mahdollista?), leimasimia ja askarteluvälineitä. Löytyisiköhän samalla logiikalla karkkikaupasta tai keittiötarvikeliikkeestä kirjoja?

Kesti tosi kauan, että löysin paikkaansa vaihtaneen lasten- ja nuortenkirjaosaston. KAMta oli yksi kappale, Talliterapiaa jokunen (ennen samaisessa putiikissa Nannoja oli aina pitkät rivit) ja uutteralla etsiskelyllä löytyi lopulta yksittäinen Venlan Alkeiskurssikin. Toivon, että sen yksinäisyys johtuisi  siitä, että painos olisi todellakin loppumassa, kuten Kariston aina niin mukava myyntimies Markku minulle Näin on kirjat -tapahtumassa uskotteli.

Lähes kaikki kirjat tuossa kyseisessä kirjakaupassa olivat muuten ”alessa”. Näiden  alekirjakasojen ohella liikeessä oli vielä löytöpiste. Siellä teinkin todellisen löydon: Xenofonin (n. 430–354 eKr.) Hevostaito tarttui mukaani kahdeksalla eurolla. Kun kirjaa lukee, miettii, miksi on ollut edes tarpeen kirjoittaa sen jälkeen tuhansia muita ratsastusoppaita. Hevostaidossa kun on oikeastaan jo kaikki oleellinen, kuten:

Jos ratsastaja saa houkuteltua hevosen kulkemaan tällä tavalla kuin se itse esiintyy halutessaan olla kaunis, hänellä on hevonen, joka nauttii ratsastuksesta ja on samalla ylväs, hurja ja näyttävä.

tai:

Jos hevonen pitkän ratsastuksen jälkeen hikoilee paljon ja kantaa itsensä kauniisti ja ratsastaja tällöin nopeasti laskeutuu ratsailta ja ottaa suitset pois, voi olla varma siitä, että hevonen vastaisuudessa kantaa itsensä vapaaehtoisesti.

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.