Maaria Roussu

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Täällä taas pitkästä aikaa. Tuntui jotenkin tarpeelliselta pitää myös bloggauslomaa muun kesätaukoilun ohella. Tiedän, että kesää pitäisi olla ainakin elokuun loppuun, mutta jotenkin aamuisin tuntuu syksyltä, kun pihalla käy vilpoinen tuuli ja lapset ovat palanneet kouluun.

Kaikki hokevat, että kesä meni äkkiä, mutta minusta alkukesästä on jo pitkä aika. Silloin, perheen lomamatkan aikana, luimme tyttären kanssa kumpikin Kirsti Ellilän kirjan Eksyneet näkevät unia.

On vähän hassua, että me kaksi, suhteellisen keittiörealistisia lasten- ja nuortenkirjoja väsännyttä, innostuimme melkein samaan aikaan kokeilemaan fantasian kirjoittamista. Tai no, Kirstihän jo ennätti kirjoittamaan saturomaanin Reetta ja linnan vangit, mutta kuitenkin. Minulta tuli keväällä Kolmen ajan maa, jossa lapset löytävät tien salaiseen maahan kellarin lämmitysuunista ja Kirstiltä tämä, Malatininmeren ja salaperäisen Orientian maille sijoittuva seikkailu. Molemmissa tarinoissa taistellaan pahan voimia ja itsekkäitä vangitsijoita vastaan, mutta Kirstin kirja lienee enemmän nuortenkirja, omani lapsille suunnattu.

Hanna mainitsi arvostelussaan, että häntä vähän harmitti Eksyneiden nopea tempo. Itse olen toista mieltä. Väliin on mukavaa lukea fantasiaa, joka ei ole tiiliskivimäinen, monisataasivuinen eepos, vaan pikemminkin lyhytromaani. Tällaiseen on helppo tarttua silloinkin, kun on  vain pienoinen hetki aikaa lukea. Olettaisin myös, että sellaisten, joiden kynnys ylipäänsä ryhtyä lukemaan muuta kuin akuankkaa, on systä tai toisesta noussut, on helpompaa innostua tällaisista teoksista. Maaria Roussun Pohjalaiseen kirjoittamassa arvostelussa (jota en nyt jostain syystä löydä netistä) muuten moitittiin Kolmen ajan maata liian nopeatemposeksi.

Viehätyin heti  Kirstin Eksyneiden sadunomaisesta, mutta kuitenkin vähän pelottavastakin tunnelmasta. Kirjan nuori sankaritar, jota Nimettömäksi kutsutaan, asuu maailmassa, josta ovat katoamassa niin värit kuin lämpökin. Nimetön asuu maahisten kanssa, mutta on tullut jostakin muualta, koska kykenee itkemään ja näkemään unia. Kansansatujen aihehan ovat metsään kadonneet tai maahisten viemät lapset, mutta tämän kirjan maahiset eivät ole ilkeitä tai pelottavia, vaan suojelevia. Maahinen Kirvat on aikoinaan pelastanut Nimettömän, joka voisi halutessaan siirtyä Varjojen kansaan ja saada itselleen uuden maahisnimen. Nimetön kuitenkin kaipaa jotain muuta, ehkäpä omiensa seuraa, vaikka toisen maahisten maille joutuneen ihmislapsen, Tamirin, kanssa on viriämässä jotakin, jota voisi kutsua orastavaksi romanssiksi.

Vieraus- ja erilaisuusteemat ovat nuortenkirjojen peruskauraa, mutta kuitenkin aina yhtä tarpeellisia käsitellä. Teini-iän portteja kolkuttelevaan tyttäreeni Nimettömän erilaisuus vetosi erityisen paljon, hän suorastaan upposi lukemaan kirjaa. Itseäni viehätti myös eläinten osallisuus fantasiassa, hirvi ja koira kuvattiin kauniisti ja herkästi, niistä tehtiin eläviä, melkein käsinkosketeltavia, mutta samalla myös aktiivisia toimijoita.

On vaikea sanoa, sijoittuuko Ellilän tarina todellisuudessa meidän maailmaamme, ja jos sijoittuu, tapahtuuko se jossakin tietyssä historiallisessa ajassa. Nimet ovat kiehtovia: Orientia, Tamir ja Soliman tuntuisivat viittaavan  Tuhannen ja yhden yön maailmoihin, kun taas sellaiset nimet kuin Jacob ja Emerentsia taas kristilliseen perinteeseen. Sitten on myös suomalaisempaa satunimistöä, tai toisaalta Astrid Lindgrenin satueepokset mieleen tuovia hahmoja, kuten maapulliaisia ja vaarallisia kultakorentoja. Kirjan pääkonna, Nepot on saattanut saada piirteitä itseensä nepotismista, vääränlaisesta sukulaisten suosimisesta.

Kirjan keskeinen hahmo on hirvi nimeltä Suojelus, jonka itse näin jonkinlaisena kristushahmona, itseään korostamattomana, turvallisena pelastajana. Vasta kun pahan voimat, eli itsekkyys ja ahneus on kukistettu, saattaa Suojelus palata Orientiaan.

Eksyneet näkevät unia on kaunis ja rohkaiseva tarina, jolle toivoisi myös jatkoa, niin onnistuneita sen hahmot ja maailmat ovat.