Mieliharmit

Kirjan elämänkaaresta

Kun sitä käy kirjakaupassa, lähinnä masentuu. Maailma on täynnä hyviä kirjoja, jotka saavat vain vähän tai ei lainkaan huomiota. Tämän vuoden uutuus löytyy ensi vuonna alekorista.

Kun lukee Hesarista kevään ja syksyn uutuuskirjojen esittelyt, masentuu vielä enemmän. Miten kaikkien muiden kirjat kuulostavat niin mielenkiintoislta, kuinka toiset saavat näin hyviä ideoita?

Hanna kirjoitti blogissaan erinomaisesta esikoiskirjastaan:

Ennustus kaipaa vähän enemmän näkyvyyttä, tai sitten olen vain kärsimätön, kun julkaisusta on mennyt vasta kaksi kuukautta… 😉 Pelkään vain, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä nopeammin kirja unohtuu uusien kirjojen alle.

En tiedä, onko tuo pelko Ennustuksen kohdalla ollenkaan aiheellinen, mutta jotenkin tuntuu, että vauhti kirjamarkkinoilla on kiihtynyt. Luonnollisesti se on liiketoiminnan edellytys, uusista kirjoista saatavilla tuloilla maksetaan seuraavien tekijänpalkkioita. Silti tuntuu kurjalta nähdä ”omansa” kannessa räikeänpunainen alehintalappu. Tässäkö tämä oli?

Toisaalta ostan itsekin paljon alekirjoja. Kirjan ”myyntirenessanssi” voi koittaa alevaiheessa, joskin täytyy toivoa, ettei tällöin ole kyse ns.  jäännöserästä, josta ei enää makseta tekijänpalkkiota.

Vaikka kirjan aika kirjakaupan hyllyssä voi jäädä lyhyeksi, uskon, että hyvä kirja jää eloon. Tämän mahdollisuuden sille tarjoaa ainakin kirjastolaitos. Myös elektroninen kirja voi parantaa kirjan ”eloonjäämistä”, kun kyse ei ole enää rajallisesta hyllytilasta taistelemisesta.

Todella hyvät kirjat elävät vuosikymmeniä, jopa -satoja. En usko, että Tove Janssonkaan pyrki kirjoittamaan mitään myyntihittiä, kun hän kirjoitti Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan vuonna 1945. Silti teoksesta ja valtaosasta Janssonin muutakin tuotantoa otetaan jatkuvasti uusintapainoksia. Toisaalta Tovekin esikoinen, vuonna 1933 julkaistu Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat, on kai jo painunut pääosin unholaan.

Jottei sitä räjähtäisi ja hajoittaisi kaikkea ympärillään

Kielitoimiston sankirjan mukaan varaventtiili tai par. varoventtiili on ” painesäiliössä tms. venttiili, joka automaattisesti päästää höyryn t. kaasun liikapaineen pois.”

Joskus ihminenkin tarvitsee varoventtiilin, jonka avulla vapauttaa itsestään turhat höyryt. Joillekin se on työkaverit työpaikan kahvihuoneessa. Jollekulle, joka ei halua nimeään julkisuuteen, se voi olla netin keskustelufoorumi. Minulle, yksinäisen työn tekijälle, se  voisi varmaan olla tämä blogi.

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, voin sanoa, että viimeisen kahden viikon aikana elämässäni on tapahtunut sellaisia muutoksia, että paine sisälläni alkaa jo vavisuttaa sinänsä tyyntä ulkokuorta. Periaatteessa asiat ovat edelleen hyvin, olen terve, samoin perheeni, taloudellisestikin tulemme toimeen. Kuitenkin, verrattuna parin viikon takaiseen elämääni, jossa olin normaalin onnellinen ja asiat menivät kuten suunniteltua, moni asia on muuttunut. Pahinta ehkä on, että en tiedä, mihin kaikki on johtamassa. Tekemilläni päätöksillä on tai ainakin voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.

Haluaisin, että minulla olisi kristallipallo, josta näkisin tulevaan. En pidä epätietoisuudesta.

Apropos, oletko lukenut Satu Waltarin erinomaiseen Näkötorvi-kokoelmaan sisältyvän pakinan Kotiäidin varoventtiili?