Päivi Heikkilä-Halttunen

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Arvioita

Yhdeksäsluokkalainen tyttö lähestyi sähköpostitse. Hän oli valinnut minut kirjailijaesitelmänsä aiheeksi ja pyysi lisätietoja sitä varten. Viestissään hän kirjoitti muun muassa:

Ihailen kovasti kirjoitustyyliäsi. Olen lukenut siskodisko-sarjaa. Rakastuin tyttöystävätesti-kirjaasi. Se on aivan ihana. Siihen tarinaan pystyy eläytymään täysillä. Ihan kuin olisin itse siinä tarinassa.

Voiko kirjoittaja saada kannustavampaa palautetta? Tällaista lukiessaan kokee onnistuneensa pyrkimyksessään luoda fiktiivinen maailma, joka kuitenkin sisältää myös jotain todellista. Niin tärkeitä, kuin ammattikriitikkojen kirjoittamat arviot ovatkin, pidän kuitenkin lukijakunnan huomiota tärkeämpinä. Myös silloin, kun ne eivät ole yhtä myönteisiä kuin tässä puheena oleva.

Ammattikriitikot arvioivat Tyttöystävätestin muistaakseni neljään otteeseen. Ilkassa Ismo Loivamaa kiitti kirjan myönteisyyttä ja Nannan tervettä järkeä, mutta moitti puhekielisyyksiä. Salla Brunoun arvio Etelä-Saimaassa oli oikein myönteinen. Hänestä

Lukkarila tasapainoilee puhekielisyyden ja kirjakielen välimaastossa, välittäen mielestäni varsin onnistuneesti nuoren ihmisen vapaan kielenkäytön.

Brunou oli myös löytänyt kirjasta siihen sisällyttämäni ”piilo-opetussuunnitelman”:

Nannan pohdintojen kautta käsitellään muun muassa sitä, minkälaisiin seksuaalisiin kokemuksiin 14-vuotias mahtaa olla valmis ja mihin ei, sekä hienovaraisesti, mutta ei saarnaavasti muistutetaan tytön ja naisen itsekunnioituksesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Opettaja-lehden yhteisarviossa Terhi Laitinen kiittää Koitetaan kestää Nannaa ja sanoo, ettei Tyttöystävätesti ole otteeltaan aivan yhtä raikas:

… toiselle romaanille tyypillistä latteutta on (Tyttöystävätestissä) havaittavissa. Niin ikään kieli ja ajatukset eivät aina tunnu teinille ominaisilta.

Olen ollut vähän pettynyt, ettei kotikuntani pää-äänenkannattaja Aamulehti ole juurikaan noteerannut kirjallisia töitäni. Koiteaan kestää Nannaa ei aamulehdessä koskaan arvioitu, Aikuisratsastajan päiväkirja kuitenkin sai osakseen ihan myönteisen kritiikin. Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Tyttöystävätestistä oli kyllä aikamoinen lyttäys. Heikkilä-Halttusen mukaan Nanna asettuu ”lähes flegmaattisesti Juhon heittopussiksi”.

Inhoan sitä, kun kirjailija alkaa syyttää kriitikoita siitä, että nämä ovat ymmärtäneet hänen kirjansa väärin. Sama kyllä kävi itsellä mielessä, kun tuo Aamulehden kritiikki kammottavalla otsikolla ”Lempeä ja hevostelua” ilmestyi kesäkuussa 2008. Ehkä hirveimmältä tuntui arvion loppulause:

Se (Tyttöystävätesti) ei jätä syvää muistijälkeä, mutta näillekin kirjoille on tärkeä paikkansa esimurrosikäisillä.

H-H näki, että Juho oli ”vapaa nuori”, joka vedättää Nannaa kuusi nolla. No, se on yksi mahdollinen (aikuis-)lukijan näkemys asiasta. Itse kirjoitin kyllä nuoren, ensi kertaa seurustelevan tytön epävarmuudesta kumpuavista väärinkäsityksistä. Halusin (osittain suomalaisesta tyttökirjaperinteestä poiketen) kirjoittaa päähenkilön, joka ei ole kauhean sanavalmis ja ponteva.

Siksi lämmin kiitos yllä siteeratulle ysiluokkalaiselle. Jos hän kertoo, että luomaani tarinaan pystyy eläytymään täysillä, tunnen, että olen loppujen lopuksi tehnyt jotakin aivan oikein.

ps. Minut on hyväksytty Pirkkalaiskirjailijoitten jäseneksi!