Reiner Maria Rilke

Elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa

Kävin eilen pitkästä aikaa teatterissa. Ihana näyttelijäystävä Piia Soikkeli oli kutsunut ystäviään Teatteri Telakalle katsomaan Tanjalotta Räikän 30-vuotistaiteilijajuhlanäytelmää Myyräntyötä ja mielenosoituksia.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia on Eettisyys -trilogian ensimmäinen osa, ja vastaa ainakin omaan huutooni sillä, että ensi kertaa näin teatterissä käsiteltävän nyky-Suomea piinaavaa sulkeutumista ja muukalaisvihamielisyyttä. Telakka uskaltaa ottaa esille aiheen, samalla kun Tampereen suuret teatterit tyytyvät tekemään kevyenhauskoja komedioita tai männävuosien muusikoilla ryyditettyjä musikaaliversioita puhkikalutuista klassikoista. Tai noh, olihan Leea Klemolan New Karlebyssä muutama maahanmuuttajahahmo, mutta ne olivat lähinnä karnevalistisia hauskuttajia ja itse asiassa vielä eläimiä, täplähyeenoita.

Tanjalotta Räikkä on esityksen ainoa näyttelijä, ja hän tekee koko rivin huimia hahmoja itseään säästämättä. Telakan intiimissä, joskus voisi sanoa, että turhankin pienessä, tilassa hiki haisee ja lentää ja näyttelijä tulee iholle, mikä ei kuitenkaan haittaa, kun esitykseen osallistumisen pakkoa ei ole. Räikkä työskentelee ihailtavan aidosti ja paineettomasti, näyttelijänmaneereita nähdään ainoastaan tarkoituksellisesti kohtauksessa, jossa riemukkaalla tavalla pilkataan näyttelijättäriä ja näiden taiteilijajuhlamuisteloita. Plyymihahttupäinen diiva kertoo, kuinka on näytellyt kaikkialla maailmassa, suoraan ja sivuuun, jopa unissaan ja yleisönkin unissa. Vakuutuin myös siitä, että Räikän liikuttuminen näytelmän loppupuolella, Georg Otsin laulaessa ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan”, oli aitoa.

Roolihahmot vaihtuvat metsän ympärille thai-poimijoilta suojaavaa betonikuorta rakentavasta mielipuolesta koskettavaan, vanhaan kalaan, klowniin ja hulvattomaan, raumanmurteella yleisöä pehmittävään Kuolemaan, joka tarjoilee käsilaukustaan pillimehua: ”Oliko hyvää? Hyvä, ettei tullut paha trippi.”

Esityksen kompastuskivi on oikeastaan Saimi-hahmo, jonka suurissa saappaissa yhdistyy suomalainen kiivaus ja näennäistunteellisuudeksi naamioitu ennakkoluuloisuus ja muukalaisvihamielisyys. Saimi Suomalainen suomii niin sivareita kuin homojakin ja syö kaiken mitä annetaan, kerran kuutosetkin, mutta jättää katsojan silti vähän kylmäksi. Nyt ennakkoluulot on ulkoistettu makaaberiin ja epämiellyttävään hirviöön meidän katsojien ulkopuolelle. Me olemme hyviä ja turvassa, itsekkäät persu-suomalaiset ovat pahoja ja naurettavia. Kunpa Tanjalotta ja työryhmä olisivat uskaltaneet tehdä Saimistakin ihmisen, ei vain lihaksi tullutta konservatismia ja ennakkoluuloisuutta. Jos pahaa ei yritä ymmärtää, sitä ei voi myöskään muuttaa.

Onneksi esitys tekee tyylikkään korjausliikkeen kohtauksessa, jossa klownin vaivalla näyttämölle raahaamasta matkalaukusta löytyvät raskaat uutiset viime aikojen sanomalehdistä. Uutiset, jotka kertovat ulkomaalaisten huonosta kohtelusta Suomessa. Ja kun aletaan puhua maahanmuuttajamääristä, palautetaan mieleen se tosiasia, että Suomesta Ruotsiin muutti 1960–1970-luvuilla 470 000 suomalaista, siis monin verroin enenmmän ihmisiä kuin meille on tullut kaikista maista yhteensä. Me olimme yhtä lailla elintasopakolaisia, kohtauksen artistofilmissä Ruotsiin muuttanut suomalaisnainen kertoo silmät kiiluen uuden kotimaansa eduista, opintotuesta ja lapsilisistä.

Teos lainaa tekstejä Juha Varrolta, Rainer Maria Rilkeltä ja Imre Kertésziltä. Lainatut tekstit puhuttelevat, mutta väliin myös turhan jyrkästi erottuvat esityksen muusta kielestä.

Myyräntyötä ja mielenosoituksia voi tiivistää romanialaisen filosofin ja esseistin Emil Coranin ajatukseen ”elämä on ihme, jonka katkeruus tuhoaa”. Mitä meille (suomalaisille) tapahtui, miksi unohdimme oman menneisyyttemme ja aloimme rakentaa puomeja puolukkametsien ympärille? Eettisyys-trilogiaa tarvitaan kipeästi. Jään odottamaan sen muita osia.

Mainokset