Sari Peltoniemi

Ain ko mennä Turkusse…

Olin kaiketi kolmatta tai neljättä kertaa esiintymässä Turun kirjamessuilla. Matkalla sinne mietin parin kollegan kanssa sitä, kuinka kirjamessuilla haastateltavana oleminen oli ennen kirjailijaksi tulemista iso haave, ja nyt se on aika lailla normihommaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ole mitenkään leipiintynyt messuesiintymisiin ja olen erittäin kiitollinen kustantajalle, joka on pitänyt minua ja kirjojani todella hyvin tapetilla. Lisäksi minusta on hauskaa esiintyä, vaikkei suustani taida aina mitään kultajyviä kuuntelijoille putoillakaan.

Joskus sitä kuitenkin miettii, antavatko kirjamessut ja muut kirjamarkkinointitilaisuudet (kuten vaikkapa kirja- ja kirjastoalan ammattilaisille  suunnatut Näin on kirjat -kiertueet) myynnillisesti niin hyvän vasteen, että niillä tosiaan kannattaa käydä. Tällä kertaa Fiore-lavan katsomossa oli aika paljon yleisöä, jopa nuorta väkeä, mutta joinakin toisina kertoina olen esiintynyt kouralliselle ihmisiä tai on tuntunut siltä, että kustantamon väkeä on ollut yleisössä enemmän kuin ns. siviilejä. Yleisömäärä riippuu tietenkin paljon haastattelun ajankohdasta, jos väki ei ole muutenkaan vielä löytänyt paikalle (tai jos tarjolla on samanaikaisesti paljon muutakin kuultavaa) ei ole ihme, jos tuoleja jää tyhjiksi.

Nyt jututtajanani oli Taija Tuominen, joka on aina yhtä ihana haastattelija. Moni kirjailijahaastatteluja tekevä saisi ottaa mallia Taijasta, joka paitsi on aina lukenut kirjat, joista haastattelee, myös löytää niistä aina jotain hyvää ja huomionarvoista sanottavaa. Hyvä Taija!

Turun messuilla olen aina myös kirjoittanut omistuskirjoituksia myytävänä olleisiin kirjoihini. Kuulostaa hienolta, paitsi että halukkaita omistuskirjoituksen pyytäjiä on ollut näiden vuosien aikana ehkä kaksi tai kolme. Parina vuonna olen istunut kirjakauppaliikkeen pöydässä hölmön näköisenä kynä kädessä kaksikymmentä minuuttia ilman, että kukaan on tullut häiritsemään. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ennen kuin minusta tuli kirjailija. 🙂

Turun messut ovat silti kiva tapahtuma. Ne ovat inhimillisen kokoinen juttu verrattuna Helsingin messuhelkuttiin, ja Turussa on aina ihanan hullunkurisia näytteelleasettajia, joiden pilttuita sitä käy ihmettelemässä ihan siitä ilosta, ettei ole aiemmin kuullut heistä mitään. (Vai oletteko itse tutustuneet jo aiemmin esim. yhdistyksiin nimeltä Venäjä 1812 tai Volter Kilpi Kustavissa?)

Turun messujen aktikvarinen puoli on ihan yliveto! Tällä kertaa mukaani tarttui mm. Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon viitosella!

Ja tietysti Turussa on aina Suomen nuorisokirjailijoiden boksi, siellä vierailin tälläkin kertaa Terhi Rannelan haastateltavana kertomassa minuun nuorena suuren vaikutuksen tehneestä Nan Ingerin Piglet-sarjasta. Nuorisokirjailijoiden ständillä näki tietysti ihania kirjailijatuttuja, kuten Soila Ojasen pitkästä aikaa, Anu Holopaisen, Kirsti Ellilän, Tuija Lehtisen ja Kirsti Kurosen. Minusta ja viimeksi mainitusta on muuten ihan hauska kuva tuolla Terhi Rannelan

Meitsi ja Holopaisen Anu hehkeinä teostemme takana. Kuvasta kiitos Turun kansallisen kirjakaupan Paula Palmrothille.

blogissa.

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Ehdokaslistat on julkistettu

Eilen sain Kariston kustannusjohtajalta mieluisen puhelun, Kolmen ajan maa on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana. Tuntuu hienolta, vaikka joku kyynikko voisi sanoa, että noita kilpailujahan on yhtä mittaa, kaikki pääsevät ehdolle joskus. Kirsti Elliläkin väitti Naamakirjassa lounaissuomalaisen lakonisesti, että arpaonni kävi nyt meidän kohdallamme.

Oli miten oli, iloitsen ehdokkuudesta. Kolmen ajan maa on muihin, keittiörealismia rutiseviin kirjoihini verrattuna kovin ainukertainen teos. Siis omassa tuotannossani. Ensi vuonna minulta julkaistaan osa Venla-sarjaa, hyvässä lykyssä kaksi. Varmasti Venlat tulevat tarpeeseen, käsittääkseni ne ovat ensimmäinen ihan pienille hevoshulluille suunattu suomalainen kirjasarja. Tai siis tietysti on Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen ihastuttava Tikkumäen talli, mutta se on kai kuitenkin enemmän kuvakirja, kun Venloissa on aika tavalla enemmän luettavaa. Mutta Venlat eivät ole sellaisia kirjoja, joilla pääsisi ehdokkaaksi kirjallisuuspalkintokilpailuihin. Niissä ei ole ole suurta sanomaa, runollista kieltä, metkoja kerronnallisia kikkoja tai edes mukaansatempaavia seikkailujuonia. (En kyllä tiedä, onko Kolmen ajan maassakaan sen puoleen) mutta Venlat ovat eräänlaista käyttökirjallisuutta.

Aika iso osa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on itse asiassa käyttökirjallisuutta. Sellaistakin tarvitaan, ja sen merkitys on ehkä enemmän lukemaan innostamisessa ja samaistumismallien antamisessa kuin huikeassa kaunokirjallisessa taituruudessa. Ehkä meillä pitäisi olla yksi lasten- ja nuorten käyttökirjallisuuspalkintokin? Itse asiassa Plättä-palkinnon voisi tietysti ajatella olevan tällainen, koska valinnan tekevät Pirkanmaan kirjastojen lapsilukijat. Väliin valinta on osunut kriitikkojenkin suosikkeihin, väliin palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka tuottavat paljon ja joita luetaan vielä enemmän, mutta joiden nimiä on aika tavalla turha etsiä muiden kirjallisten kilpailujen ehdokaslistoilta.

Mutta irti käyttökirjallisuudesta ja takaisin päivän aiheeseen! Kolmen ajan maan ohella Arvid Lydecken -palkintoehdokkaina ovat Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika (WSOY), Laila Kohosen Kumisevan kiven arvoitus (Tammi), Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos). Korkeatasoiselle nuortenkirjalle myönnettävää Topelius-palkintoa tavoittelevat tasen Maria Aution Ajatustenlukija (Karisto), Annika Lutherin De hemlösas stad/Kodittomien kaupunki (Söderströms/Teos), Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti (WSOY), Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi) ja Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö (Tammi). Onnea kaikille tasapuolisesti kilpailuun, olen ylpeä kun saan olla mukana näin hienossa seurassa.

Kuinka ihmeessä raatilaiset Katariina Ahtiainen, Marja Welin, Marja Rikaniemi ja  Emma Saure kykenevät nostamaan yhden muiden yläpuolelle? Onko heillä jonkinlainen Hesarin vaalikonetta muistuttava ohjelma? Millaisia kysymyksiä se pitää sisällään? Ehkä tällaisia:

”Mikä on Arvid Lydecken -palkinnon tärkein tehtävä?”

1. Nostaa tietoisuuteen uusia, hyviä lastenkirjoja?

2. Tarjota toinen mahdollisuus niille, joiden kirjat eivät (taaskaan) yltäneet Finlandia Junior -kisaan?

3. Tarjota jollekulle 1600 euroa pikavippien poismaksamiseen?

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen.

Mitä Arvid Lydecken -palkittavan kirjan keskeisin ominaisuus?

1. Mukaansatempaava juoni.

2. Hellyttävät päähenkilöt.

3. Yhteiskuntakritiikki.

4. Retrohenkinen kuvitus.

Tällä kysymyksellä on minulle suuri/keskinkertainen/vähäinen merkitys/ älä anna kysymyksen vaikuttaa lopputulokseen. Jne.”

Tässä yhteydessä haluan vielä ketraalleen onnitella Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Junior palkinnosta. Valoa valoa valoa -kirja on uskomattoman hieno, kaunis ja mieleenpainuva kirja.

Onnittelut myös Anneli Kannolle, jonka kertakaikkisen mainion Futistytöt-sarjan neljäs osa, Huippuvalmentaja, palkittiin tänään Anni Polva-tunnustuspalkinnolla.

Kumpainenkin yllä mainittu on ”tallitovereitani”, kuten Maria Autio ja Kirsti Elliläkin. Karistolla tehty kauaskantoinen työ uuden, laadukkaan, kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden esilletuomisessa kantaa todella hyvää hedelmää. Goo-o Karisto!

Edit: Lisää onnitteluja! Ihana, kannustava ja taitava  kirjailija Taija Tuominen sai tänään Hämeen taidetoimikunnan taidepalkinnon! Grattis, Taija!