Suomen Kirjailijaliitto

Talven valoa

Ulkona paistaa sydäntalven aurinko, onpa kaunista!

Lydeckeniä ei tullut, kuten arvelinkin, hienolle kirjalle meni ja kivaa, että esikoiskirjailijalle. Onnittelut Sanna Istolle ja Jukka-Pekka Palviaiselle toki myös ansaitusta Topelius-palkinnosta, vaikka itse pidin peukkua Sari Peltoniemelle.

Valon myötä elämä pohjoisella pallonpuoliskolla elpyy. Männäviikolla kävin ensi kertaa Nuorisokirjailijoiden ”haarakonttorin” tapaamisessa, jossa kohtasin sellaisenkin uskomattoman asian kuin liian suuren suklaakakkupalan. Kaikki chokoholistit kokeilemaan rajoja bistro LaFamilian amerikkalaisella suklaakakulla! Valitettavasti keskitalven vatsatauti- ja flunssaepidemia oli vähän harventanut haariksen osallistujarivejä, ja Terhi Rannelakaan ei Prahan residensseilyn takia päässyt mukaan. Mutta mukavaa oli Tuula Kallioniemen, Kirsti Kurosen, Katariina Romppaisen ja Anneli Kannon seurassa, sehän on selvä. Special Guest Starina meillä oli Tampereella  vierailemassa ollut vironsuomalainen lastenkirjailija Mika Keränen. Aika metkaa, että hän kirjoittaa kirjansa viron kielellä, vaikka on äidinkieleltään suomenkielinen.

Menoni ja meininkini jatkuvat torstaina Kirjailijaliiton uusien jäsenten päivässä ja perjantai-iltana Pirkkalaiskirjailijoiden tapaamisessa, jossa lisäkseni esittäytyy myös muutama muu uusi jäsen.

Tänään ja eilen olen saanut nakuteltua Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapuraha-anomuksen sekä Tampereen kaupungin ammattitaiteilijoiden stipendihakemuksen. Vielä pitäisi kääntyä hattu kourassa ainakin Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston puoleen. Huoh! Jos sitten ehtisi taas kirjoittaa jotain kaunokirjallistakin…

Mainokset

Mä oon niin inessä enkä sittenkään

Hyvää uutta vuotta, lukijani!

Juuri ennen loppiaista Kirjailijaliitosta saapui virallinen vahvistus jäsenyydelle. Nyt olen sitten ihan aikuisten oikeasti kirjailija. 😉

Urheilukilpailukysymys: Miltä nyt tuntuu?

Epäspontaani vastaus: Tunteeni ovat sekalaiset. Tietenkin tätä on odottanut, mutta olen varmaan aika pikkumainen ja takakirjeä, kun en voi olla ajattelematta pari vuotta sitten saamaani hylsykirjettä. Koutetaan kestää, Nannan ja Tyttöystävätestin perusteella minua ei liittoon vielä huolittu, vaan jäätiin odottamaan ”kaunokirjallisen tuotantoni kehittymistä” tms. Kirjat ovat kirjailijan lapsia, ei todellakaan tuntunut mukavalta, että lapsillani ei ollut riittävää kirjallista arvoa. Nyt sitten Talliterapian, Kolmen ajan maan ja Venlan alkeiskurssin myötä olen sitten vakuuttanut Liiton taidoistani. Vai riittääkö se, että on riittävän tuottoisa? Määrä kompensoi laadun? Vai vaikuttivat ulkopuoliset huomionosoitukset: Kariston stipendi, Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinto (joka minulle jyllä myönnettiin jo esikoisesta) ja useampi apuraha?

Ihan sama. Nyt olen Unioinissa eikä minua saada sieltä pois, heh heh. Paitsi jos jätän maksut maksamatta, vuosimaksun suuruus yllätti, 160 euroa on aikamoinen määrä verrattuna esim. Nuorisokirjailijoiden jäsenmaksuun, joka on muistaakseni pari kymppiä vuodessa.

Nyt sitten jätän Kirjailija-lehden huolettomasti lojumaan sohvapöydälle, jotta muutkin näkevät, kenen kanssa oikein ovat tekemisissä. Tällä hetkellä uusin Kirjailija on kyllä vessassa. Olen yrittänyt sitä vähän lueskella. Kannessa lukee ”Millä kirjailija elää?”. Niinpä! Olettaisin, että leivällä ja perunoilla ja satunnaisella punaviinilasillisella (klisee), mutta vähäisethän meidän (ohoo, taidan olla integroitumassa) tulomme näin pienellä kielialueella ovat. Paitsi niiden muutman, jotka myyvät hirmu paljon tai tekevät hyväpalkkaisia sivutöitä. Sivutöitä taitavat tehdä kaikki silloin, kun eivät nauti pidempää apurahoitusta.

Oikeastaan enemmän kuin Kirjailijaliiton sisäänheittopaketti minua ilahdutti taannoinen menestymiseni työnhaussa. En ole muutamaan vuoteen hakenut ”oikeita vakitöitä”, mutta ennen joulua pistin anomuksen vetämään. Pääsin haastetteluun, ja olin yli viidestäkymmenestä hakijasta kolmen kärjessä. Viime metreillä voittoon kiri kolleega, jolla on huomattavasti enenmmän työkokemusta ko. alueelta kuin minulta. Vaikka ”hävisin”, tunnen olevani voittaja. Minulla on lahjoja ja taitoja moniin asioihin, enkä ole kirjailijuuden ja keikkatyöläisyyden myötä muuttunut työelämän persona non grataksi.

Mistä tuli mieleeni, etten tainnut saada Lydecken-palkintoa, mikä ei nyt ole mikään hirmuinen yllätys. Olettaisin, että voittaja on tähän mennessä saanut tiedon voitostaan, jotta tietää matkustaa palkintojenjakotilaisuuteen ensi lauantaina. Onnittelut voittajalle, kuka hän sitten onkaan. Minä taidan sitten mennäkin lapsen (ihmis- ei kirjalapsen!) kanssa aluevalmennusleirille.

Writers of Finland, unite?

Minulta on julkaistu nyt viisi lasten- ja nuortenromaania, kaksi tietokirjaa ja kaksi näytelmää kokoelmajulkaisuissa. Kun toinen nuortenromaani oli julkaistu, minua pyydettiin Suomen Nuorisokirjailijoihin, joihin ilomielin liityinkin. Lisäksi hain Suomen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Vanhan viidakon sanonnan mukaan jäseneksi oli mahdollista päästä, kun oli julkaissut kaksi kaunokirjallista teosta ”ihan oikean kustantamon kustannusohjelmassa” (so. ei omakustanne).

Joitakin viikkoja tai kuukausia (en tarkkaan muista tuota järkyttävää tapahtumaa) myöhemmin sain liitolta Tuula-Liina Variksen allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin, ettei minua voitu teosteni kaunokirjallisen tason perusteella hyväksyä liiton jäseneksi. Liitto jäisi kuulemma odottamaan tuotantoni kehittymistä tms.

Eipä tuntunut kivalta. En sano, että Koitetaan kestää, Nanna ja Tyttöystävätesti olisivat Suomessa julkaistujen nuortenkirjojen parhaimmistoa, mutta minusta ne ovat ihan oikeita kirjoja, joissa käsitellään nuoren tytön elämää, sen iloja ja ongelmia realistisesti. Ne eivät siis ole sabloonalla tuotettuja tusinasarjakirjoja tai ajatuksetonta vaaleanpunaista hömppää. Koitetaan kestää arvioitiin todella myönteisesti Hesarissa ja molemmat edellä mainitut varsin suotuisasti mm. Pohjalaisessa, johon kritiikit kirjoitti lasten- ja nuortenkirjallisuutta laajasti tunteva Ismo Loivamaa. Koitetaan kestää palkittiin Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinnollakin.

Mutta joku oli kirjani Liitossa lukenut ja kaunokirjalliselta arvoltaan riittämättömiksi todennut. Niin täytyy olla, ei kai siellä kukaan voisi olla niin välinpitämätön, että olisi tehnyt arvionsa esimerkiksi kansien tai sisällön pikaisen silmäilyn perusteella? Molempien kirjojen kannet ovat nuorekkaan värikkäät, itse pidän erityisesti Koitetaan kestää, Nanna -kirjan omaperäisestä postimerkkikannesta, mutta luonnollisestikin nuortenkirjoja (joista julkaistaan todella vähän kirjallisuuskritiikkejä) myydään ennen kaikkea kansilla. Kansien täytyy olla huomiotaherättävät ja ostajakuntaan vetoavat. Siskodisko-sarjan, jossa kumpainenkin em. kirja on julkaistu, kirjojen takakannessa kuvattujen helminauhojen ja korvakorujen keskellä lukee mm. ”Joka päivä huippuviihdettä Suomesta ja maailmalta! Tarjolla värikästä ja kuplivaa (ei mitään laimeaa), pientä pureskeltavaa, suolaista ja makeaa, hernettä ja hattaraa…”

Itse asiassa sarjan sisältämä pureskeltava voi olla muutakin kuin pientä. Sanna Eevan erinomainen esikoisteos On luvattu leudompaa kertoo esimerkiksi elämästä alkoholistiperheessa, Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta Australiassa asuvasta muslimitytöstä, jonka elämä muuttuu, kun hän päättää ryhtyä käyttämään hijab-huivia. Omissa Nannoissani käsitellään muun elämänmenon ohella mm. koulukiusaamista, lesbolaisuutta ja seksuaalista ahdistelua, mutta kaipa näiden aiheiden kaunokirjallinen ilmaisu ei sitten liene kaksista.

Tänä keväänä, kun kustannuspäätös viidennestä kaunokirjallisesta teoksestani tuli, pyysin uudestaan Liiton hakulomakkeet. Ne pölyttyivät pitkään kirjoituspöydällä, ennen kuin sain kerättyä rohkeuteni ja lähetettyä ne. En tiedä, ehtivätkö ne toukokuun kokoukseen vai käsitelläänkö anomukseni vasta joulukuussa. Tuleeko taas hylsy vai saanko armon liittyä noin kuudensadan valitun joukkoon?

Mikä ylipäänsä on Kirjalijaliiton tehtävä? Eikö mikä tahansa liitto ole kuitenkin sitä vahvempi, mitä enemmän siinä on jäseniä?

Suuresti kirjailijana arvostamani Tuula-Liina Varis sanoi taannoin jossain haastattelussa jotain sellaista kuin että ”kuka sitä suomalaisen kirjallisuuden tasoa vaalii, jos ei Kirjailijaliitto?”. Niin no juu. Senhän voi toki nähdä Liiton tehtävänä. Itse luulin, että se olisi kirjailijoiden ja kustantamojen vastuulla. Suurin kirjallisuuskriitikko on kuitenkin loppujen lopuksi aika.

Olen muuten hakenut myös Pirkkalaiskirjailijoihin.