Tiina Tanskanen

Sunnuntaiaamun narinaa

Okei, tunnustan pikkumaisuuteni, mutta minua vähän kiusaa se, ettei kotikaupunkini pää-äänenenkannattaja Aamulehti ole koskaan välittänyt kirjoittaa minusta kirjailijakuvaa tai edes pienenpientä juttua. Olen toki ollut osallisena, kun Nina Lehtinen teki jutun pirkanmaalaisista lanu-kirjalijoista koostuvasta Haarakonttorista, mutta edes silloin, kun sijoituin Kariston tyttökirjakilpailussa vuonna 2006 tai kun Kolmen ajan maa oli sekä Lydecken-palkinto- että Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana 2012, AL ei maininnut minua tai kirjojani kuin sanalla tai parilla tiedotteen pohjalta kirjoitetuissa lyhyissä uutisissa.

Tämän aamun Aamulehdesä oli juttu käsikirjoittaja-kirjailija Tiina Tanskasesta ja hänen uudesta, Hevostyttö Iitu -sarjastaan, jonka aloitusosa Talttumaton Talismaani ilmestyi heinäkuussa Otavan kustantamana. Hyvä että oli, minusta on yksinomaan hienoa, että hevoskirjailijasta julkaistaan kolmen sivun juttu kuvilla. Ja mainitaanhan jutun yhteydessä minut ja Venla-sarjakin, yhdssä virkkeessä. Mutta muuten jutussa, kun puhutaan suomalaisista hevoskirjoista, puhutaan lähnnä Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjasta, joka monikymmenosaisena toki muodostaakin hevostyttökirjahistoriamme kivijalan, lukeehan näitä kirjoja jo kolmas tyttösukupolvi. Mutta kun Merjan ohella mainitaan vain Marvi Jalo ja allekirjoittaneen Venlat, sivuutetaan melkoinen määrä käypää suomalaista hevostyttökirjallisuutta. Kuluvana vuonnakin on ilmestynyt ainakin paljon kiitetty Satu Heimosen Sonjan hevoskesä ja Arja Puikkosen huikean hieno Vastalaukkaa, joka on jatkoa Sydän saappaanvarressa -teokselle. Ymmärrän toki, että yhteen juttuun ei voi ympätä kaikkia ilmestyviä kirjoja, mutta joskus toivoisi, että ne, joista harvoin mitään kuulee, nostettaisiin myös valokeilaan.

Tiedä sitten, miten juttujen kohteet valitaan. Aamulehden Nina Lehtinen on kyllä ihan säännöllisesti kirjoittanut juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, jonka voimaseutua Pirkanmaa tunnetusti on, mutta valikoituvatko juttujen aiheet lähinnä toimittajan omien mieltymysten kautta vai löytyvätkö ne kustantamojen innokkaiden markkinoijien avustuksella tai peräti niin, että ponteva kirjailija itse ottaa yhteyttä toimittajaan ja ehdottaa juttua? Kertokaa, kokeneemmat!

Toinen asia, mikä nousi mieleeni, kun luin AL:n juttua, on se, että kun Tanskasen kirja on nyt ilmestynyt, ja sulle tulee ensi vuoden alussa jatkoa, puhutaan jo sarjasta. Tämä on tietysti kustannuspuolen toiveiden mukaista, siellä oletetaan/tiedetään, että sarjaa on helpompi myydä kuin yksittäisiä teoksia. Minultakin tulee ensi keväänä vaihteeksi vähän isommille hevostytöille suunnattu kirja, josta kustantaja toivoo sarjaa. Mutta samaan aikaan kirjailijana joudun markkinoinnin ja apurahatoiveiden ristipaineeseen, onhan Valtion kirjallisuustoimikuntakin ilmaissut, että sarjakirjojen kirjoittamista ei tule suosia, kun kirjojen kirjoittaminen sarjoiksi saattaa johtaa kiireeseen ja heikkolaatuisiin kirjoihin! Pelkillä myyntipalkkioilla ja lainauskorvauksilla en kuitenkaan elä, enkä varsinkaan kirjoita. Jotta voin kirjoittaa, minun on oltava muusta ansiotyöstä vapaana, ja siihen tarvitaan apurahoitusta. Kirjoittaako siis sarjan aloitusosa vai yksittäinen kirja, siinäpä vasta pulma!

Tapasin torstaina Tampereen seudun työväenopiston opettajien tapaamisessa Niina Hakalahden, jonka kanssa keskustellessa todella tunsin voimaantuvani. Niinaa on aina mahtavaa tavata, hän on paitsi mainiota keskusteluseuraa, myös ihanan kannustava ja rohkaisi minua taas hakemaan paria apurahaa. Kirjailijaliitollekin lähti nyt sitten hakemus, vaikka enpä taida sieltä mitään saada, tuotantoni kun on ollut pääosiltaan juuri sarjakirjoja, vieläpä hevostytöille suunnattua. Ei kuulosta sellaiselta kirjallisuudelta, jota Kirjailijaliitto pitäisi prioriteetti ykkösen tuettavana, eihän?

Niina nosti keskustellessamme kuitenkin esiin mielenkiintoisen pointin: eräät suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista ovat sarjakirjallisuutta, esimerkkeinä hän mainitsi Tove Janssonin Muumit ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Niitä ei taideta kuitenkaan pitää nopeasti suollettuina tai taiteelliselta merkitykseltään vähäisinä! Itse voisin lisätä tuohon kauhistuttavat sarjakirjat -joukkoon oman ikisuosikkini, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, jonka eräänlaisena jatko- tai rinnakkaisosana voidaan pitää tietysti myös Tuntematonta sotilasta.

 

Mainokset