Tuula-Liina Varis

Writers of Finland, unite?

Minulta on julkaistu nyt viisi lasten- ja nuortenromaania, kaksi tietokirjaa ja kaksi näytelmää kokoelmajulkaisuissa. Kun toinen nuortenromaani oli julkaistu, minua pyydettiin Suomen Nuorisokirjailijoihin, joihin ilomielin liityinkin. Lisäksi hain Suomen Kirjailijaliiton jäsenyyttä. Vanhan viidakon sanonnan mukaan jäseneksi oli mahdollista päästä, kun oli julkaissut kaksi kaunokirjallista teosta ”ihan oikean kustantamon kustannusohjelmassa” (so. ei omakustanne).

Joitakin viikkoja tai kuukausia (en tarkkaan muista tuota järkyttävää tapahtumaa) myöhemmin sain liitolta Tuula-Liina Variksen allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin, ettei minua voitu teosteni kaunokirjallisen tason perusteella hyväksyä liiton jäseneksi. Liitto jäisi kuulemma odottamaan tuotantoni kehittymistä tms.

Eipä tuntunut kivalta. En sano, että Koitetaan kestää, Nanna ja Tyttöystävätesti olisivat Suomessa julkaistujen nuortenkirjojen parhaimmistoa, mutta minusta ne ovat ihan oikeita kirjoja, joissa käsitellään nuoren tytön elämää, sen iloja ja ongelmia realistisesti. Ne eivät siis ole sabloonalla tuotettuja tusinasarjakirjoja tai ajatuksetonta vaaleanpunaista hömppää. Koitetaan kestää arvioitiin todella myönteisesti Hesarissa ja molemmat edellä mainitut varsin suotuisasti mm. Pohjalaisessa, johon kritiikit kirjoitti lasten- ja nuortenkirjallisuutta laajasti tunteva Ismo Loivamaa. Koitetaan kestää palkittiin Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinnollakin.

Mutta joku oli kirjani Liitossa lukenut ja kaunokirjalliselta arvoltaan riittämättömiksi todennut. Niin täytyy olla, ei kai siellä kukaan voisi olla niin välinpitämätön, että olisi tehnyt arvionsa esimerkiksi kansien tai sisällön pikaisen silmäilyn perusteella? Molempien kirjojen kannet ovat nuorekkaan värikkäät, itse pidän erityisesti Koitetaan kestää, Nanna -kirjan omaperäisestä postimerkkikannesta, mutta luonnollisestikin nuortenkirjoja (joista julkaistaan todella vähän kirjallisuuskritiikkejä) myydään ennen kaikkea kansilla. Kansien täytyy olla huomiotaherättävät ja ostajakuntaan vetoavat. Siskodisko-sarjan, jossa kumpainenkin em. kirja on julkaistu, kirjojen takakannessa kuvattujen helminauhojen ja korvakorujen keskellä lukee mm. ”Joka päivä huippuviihdettä Suomesta ja maailmalta! Tarjolla värikästä ja kuplivaa (ei mitään laimeaa), pientä pureskeltavaa, suolaista ja makeaa, hernettä ja hattaraa…”

Itse asiassa sarjan sisältämä pureskeltava voi olla muutakin kuin pientä. Sanna Eevan erinomainen esikoisteos On luvattu leudompaa kertoo esimerkiksi elämästä alkoholistiperheessa, Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta Australiassa asuvasta muslimitytöstä, jonka elämä muuttuu, kun hän päättää ryhtyä käyttämään hijab-huivia. Omissa Nannoissani käsitellään muun elämänmenon ohella mm. koulukiusaamista, lesbolaisuutta ja seksuaalista ahdistelua, mutta kaipa näiden aiheiden kaunokirjallinen ilmaisu ei sitten liene kaksista.

Tänä keväänä, kun kustannuspäätös viidennestä kaunokirjallisesta teoksestani tuli, pyysin uudestaan Liiton hakulomakkeet. Ne pölyttyivät pitkään kirjoituspöydällä, ennen kuin sain kerättyä rohkeuteni ja lähetettyä ne. En tiedä, ehtivätkö ne toukokuun kokoukseen vai käsitelläänkö anomukseni vasta joulukuussa. Tuleeko taas hylsy vai saanko armon liittyä noin kuudensadan valitun joukkoon?

Mikä ylipäänsä on Kirjalijaliiton tehtävä? Eikö mikä tahansa liitto ole kuitenkin sitä vahvempi, mitä enemmän siinä on jäseniä?

Suuresti kirjailijana arvostamani Tuula-Liina Varis sanoi taannoin jossain haastattelussa jotain sellaista kuin että ”kuka sitä suomalaisen kirjallisuuden tasoa vaalii, jos ei Kirjailijaliitto?”. Niin no juu. Senhän voi toki nähdä Liiton tehtävänä. Itse luulin, että se olisi kirjailijoiden ja kustantamojen vastuulla. Suurin kirjallisuuskriitikko on kuitenkin loppujen lopuksi aika.

Olen muuten hakenut myös Pirkkalaiskirjailijoihin.

Mainokset