Venlan alkeiskurssi

Joskus on niin ihanaa, että alkaa melkein pelottaa

Kolmen ajan maa on Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaana! Ehdokkaat julkistettiin eilen, itse sain tiedon muutamaa päivää aiemmin, ja hiemanko oli vaikeaa pysyä hiljaa. Olisi tehnyt mieli huutaa jippiitä ja kertoa kaikille, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Uskomatonta, että kirjoittamani kirja saa kaksi kirjallisuuspalkintoehdokkuutta ihan peräperää!

Kilpailun taso on kova, on hienoa olla mukana moisessa joukossa. Arvostan muutenkin Lasten LukuVarkaus -palkintoa erittäin paljon, jopa enemmän kuin muita lastenkirjallisuuspalkintoja, koska viime kädessä voittajan valitsevat nyt 9–12-vuotiaat lapset itse.

Torstaina 23.2. järjestettiin Tampereen kaupunginkirjastossa Aslakin päivän kirjakutsut, jossa kirjastoväki esitteli valtaisan määrän lanu-kirjallisuutta. Itsekin sain kutsun tilaisuuteen Naamakirjoitse, mutta erinäisten kohtalon iskujen, kuten auton kiireellisen korjaustarpeen, vuoksi en sinne sitten loppujen lopuksi mennyt. Ja vähänkö harmittaa, etten mennyt! Useista luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Kirjaston antitäti Reetta Saine kehui siellä Venlan alkeiskurssia ja Matti Karjalainen Kolmen ajan maata, todistusaineistoa ainakin täällä ja täällä. Aiemmin Reetta on kirjoittanut suopeasti Venlasta myös täällä. Hauskaa, että kirja tuntuu vastanneen tarpeeseen ja löytäneen lukijansa, painoskin myytiin loppuun suht nopsaan.

Olen sen verran vanhanaikaisesti kasvatettu ja taikauskoinen, että pelkään itkun seuraavan ”pitkästä” ilosta. Minusta ensi kesänä ja syksynä ilmestyvät Venlan kesäponi ja Tsemppiä, Venla! ovat huomattavasti hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin Venlan alkeiskurssi, joka kaikessa opettavaisuudessaan ja realistisuuden tavoittelussaan voi kyllä olla lukijalleen pitkäveteinenkin. Mutta jos olenkin tässä väärässä? Jos olen kirjoittanut hyvän sarjan aloituskirjan ja ammun kaiken alas hölmöllä kakkososalla ja turhan pateettisella kolmososalla? Tuleeko nyt tekeillä oleva nelososa, jonka työnimenä on Venlan hoitoponi, bumerangina takaisin mukanaan kustannustoimittajan saatekirje, jossa sanotaan, että valitettavasti sarjan tyystin tyrehtyneen myynnin ja nihkeiden kritiikkien (tai kritiikkien täydellisen puuttumisen!) vuoksi sarjan julkaiseminen on päätetty lopettaa? Jääkö Lasten LukuVarkaus 2012 viimeiseksi ehokkuudekseni ikinä, sellaiseksi, jota muistelen mummoikäisenäkin, lastenlasten pyöritellessä tuskastuneena silmiään?

Noh, ehdokkuuksista en tiedä, mutta kyllä minä uskon Venlan jatko-osiin. Ehkei niistä tule ykkösosan vertaisia, mutta ihan kelpo kirjoja pienille hevoshulluille kuitenkin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, ettei tule tikku kieleen. Ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Kävin kirjakaupassa

Vierailin tänään kirjakaupassa. Siellä myytiin kermakaramellejä kauniissa peltirasioissa, silkkipaperiin käärittyjä suklaakonvehteja, Jamie Oliverin kuvalla koristettuja paistinpannuja, vesiliukoisia öljyvärejä (miten se muka on mahdollista?), leimasimia ja askarteluvälineitä. Löytyisiköhän samalla logiikalla karkkikaupasta tai keittiötarvikeliikkeestä kirjoja?

Kesti tosi kauan, että löysin paikkaansa vaihtaneen lasten- ja nuortenkirjaosaston. KAMta oli yksi kappale, Talliterapiaa jokunen (ennen samaisessa putiikissa Nannoja oli aina pitkät rivit) ja uutteralla etsiskelyllä löytyi lopulta yksittäinen Venlan Alkeiskurssikin. Toivon, että sen yksinäisyys johtuisi  siitä, että painos olisi todellakin loppumassa, kuten Kariston aina niin mukava myyntimies Markku minulle Näin on kirjat -tapahtumassa uskotteli.

Lähes kaikki kirjat tuossa kyseisessä kirjakaupassa olivat muuten ”alessa”. Näiden  alekirjakasojen ohella liikeessä oli vielä löytöpiste. Siellä teinkin todellisen löydon: Xenofonin (n. 430–354 eKr.) Hevostaito tarttui mukaani kahdeksalla eurolla. Kun kirjaa lukee, miettii, miksi on ollut edes tarpeen kirjoittaa sen jälkeen tuhansia muita ratsastusoppaita. Hevostaidossa kun on oikeastaan jo kaikki oleellinen, kuten:

Jos ratsastaja saa houkuteltua hevosen kulkemaan tällä tavalla kuin se itse esiintyy halutessaan olla kaunis, hänellä on hevonen, joka nauttii ratsastuksesta ja on samalla ylväs, hurja ja näyttävä.

tai:

Jos hevonen pitkän ratsastuksen jälkeen hikoilee paljon ja kantaa itsensä kauniisti ja ratsastaja tällöin nopeasti laskeutuu ratsailta ja ottaa suitset pois, voi olla varma siitä, että hevonen vastaisuudessa kantaa itsensä vapaaehtoisesti.

Matkustan ympäri Pirkanmaan

… laukussa lukiopetuksen kirjoja vaan. Tarkoituksenani olisi syksyn ja kevään aikana tenttiä loput suomen kielen aineopintojen tentit, niin saisin äidinkielen opettajan pätevyyden. Tuskin kukaan tällaista vahaa akkaa enää vakihommaan ottaa, mutta jos tekisin sijaisuuksia. Aika hurjaa on ollut oppia, että mittaustavasta riippuen 10–23 %:lla koululaisista on luetun ymmärtämiseen liittyviä vaikeuksia. Ei ihme, että niin moni opiskelee mieluummin käytännön tekemistä painottavissa kouluissa kuin pänttää kirjaviisautta.

Viime torstaina poikkesin taas Hämeenlinnassa, tällä kertaa Karistolla. Minulle myönnettiin Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen, Terttu Autereen sekä tietokirjailija Sirkka-Liisa Rannan ohella Kariston stipendi. Stipendin saaminen tuntuu todella hyvältä. Lisäksi se helpottaa vähän syksyn tiukkaa taloustilannetta.

Sunnuntai meni esikoisen ratsastuskilpailuissa Hämeenkyrössä. Sää suosi, kisajärjestelyt kulkivat kuin kello ja lisäksi tytär ja poni sijoittuivat luokassaan kolmansiksi. Kouluratsastus on kyllä mielenkiintoinen laji. Missä muussa urheilussa kuin ratsastuksessa naiset ja miehet, seniorit ja lapset, isot hevoset ja pikkuponit kisaavat samoissa luokissa, samoin ehdoin?

Tänään esiinnyn Kirjavälityksen Näin on kirjat -tapahtumassa ravintola Ziberiassa, Finlaysonin alueella, täällä koti-Tampereella siis. Mukana karistolaisista ovat Kirsti Kuronen, Katariina Romppainen ja Anneli Kanto (joka edustaa itsensä ohella myös Tähystäjäneidon toista kirjoittajaa, Terhi Rannelaa, matkoilla). Tervetuloa katsomaan, kirjasto- ja kirjakauppa-alan ihmiset. Minua haastatellaan Venlan alkeiskurssi -kirjasta.

 

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.

Oikolukemisen ihanuus ja kurjuus

Sain eilen takaisin Venlan kesäponin käsikirjoituksen kustannustoimittajan merkinnöillä, joita tuntui olevan normaalia enemmän. Se ei ole mikään ihme, nuijin käsikirjoituksen valmiiksi jo kevään kustannusvaliokunnan kokousta varten, mutta sitten kustannustoimittajani päätti strategisista syistä lykätä jatko-osan esittelemistä kesäkuuhun saakka.

Käsiksen saaminen takaisin on aina yhtä jännittävää. Jotenkin sitä työn jätettyään tyhjää mielensäkin niin, että palautemerkittyä printtiä lukee melkein kuin uutta tekstiä. Tällä kertaa yllätyin positiivisesti. Vaikka korjaamistakin löytyy, ei käsis vaikuttanut mitenkään puolitekoiselta tai hätiköidysti viimeistellyltä, vaan melko valmiilta.

Toisinaan minuun iskee into saada korjaukset tehtyä  ja käsiksen editoitu versio takaisin kustantamoon mahdollisimman pian. Olen kuitenkin melko hidas työstämään tekstejä ja toisaalta voisin hinkata kieltä ja kuvauksia loputtomiin. Tästä johtuen olen toisinaan korjausversion palautettuani pyytänyt turhan paljon muutoksia vielä taittoversioon (jossa siis on näkyvissä jo lopullinen sivutaitto asetteluineen päivineen). Taittoversioon olisi kuitenkin asianmukaista pyytää enää aivan pieniä muutoksia, lähinnä kirjotusvirheiden tms. korjauksia. Kustannustoimittajan ja painohenkilökunnan hermoja säästääkseni olenkin nyt päättänyt, etten hutiloi taikka hätäile Venlan kesäponin korjausversion kanssa. Teen pyydetyt ja itsestäni tarpeelliset muutokset sun muut hionnat rauhassa, sitten annan käsiksen levätä hetken ja luen sen vielä läpi oikein kunnolla, rauhassa ja harkiten.

Äänneen lukeminen on minulle hyvä keino käydä läpi käsistä. Sillä tavoin hahmotan paremmin tekstin rytmin ja ”hengittävyyden”.

Korjausversioissani on yleensä aika paljon kirjoitusvirheitä, sisältöön tai tarinan kuljetukseen liittyviä korjaus- tai lisäyspyyntöjä olen saanut harvakseltaan. Nyt sellainen on esitetty. Venlan kesäponissa kuvataan pienen tytön kuukautta kesämökillä hevosten kanssa puuhaillen. Kustannustoimittaja toivoi, että ottaisin tarinaan mukaan jotain hevosiin liittymätöntäkin puuhastelua, vaikkapa kaupunkiretken tai jonkin Venlan mielenrauhaa järkyttävän uutisen, esimerkiksi tutun ratsastuksenopettajan poismuuton tai kaverin vanhempien avioeron. Tiedän, että kustannustoimittajani on yleensä aina oikeassa, enkä välttämättä näe itse tekstieni heikkouksia, mutta nyt tekee mieli harata vastaan. Tahtoisin, että kirja olisi tapahtumakulultaan verkkainen kuin lapsuuden kesä. En haluaisi, että pikku Venla joutuisi suremaan mitään liian suurta surua nyt, kun hänellä on kesä. Hevosten käsittelyyn liittyvät ongelmat olisivat minusta ihan tarpeeksi, retket huvipuistoon sun muut tuntuisivat minusta hevoskirjassa päälle liimatuilta. Noh, täytyy miettiä kuitenkin. Hiljaa ja rauhassa. Nyt on kesä.

Venlan alkeiskurssi oli muuten jo tullut painosta. Toivottavasti saan pian tekijänkappaleeni.