Vilja-Tuulia Huotarinen

Arvin päivän kekkereillä

Perjantaina juhlittiin Kirjan aika-festivaalin yhteydessä Kariston Arvin päivää Hämeenlinnassa, verkatehtaalla. Lauantaina jackrusselinterroristimme, Iiris, debytoi näyttelykoirana. Me molemmat naiset taisimme olla  yhtä pihalla näissä syksyn merkkitilaisuuksissamme. Iiris riekkui, veti hihnaa vasten ja heittäytyi näyttelykehässä istualleen rapsuttamaan takakoivella korvaansa. Minä taas osoitin tilannetajuttomuuteni keskustelemalla kaikesta paitsi kirjallisista aiheista. Vierustoveriltani, Sanna Eevalta kysyin, mitä kuiviketta heidän tallissaan käytetään (oikea kysymys tällaisessa tilaisuudessa olisi tietysti ollut: ”Millainen on uutuuskirjasi Olot vastaanotto  ollut?”). On sentään onni, etten ehtinyt jutella Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa, koska häneltä olin ajatellut kysyä, aikooko hän käyttää Ville Hytösen kanssa kaikki puutarhansa omenat itse, vai voisimmeko ehkä saada muovikassillisen piirakantekoon. Jäniksen kun söivät meiltä talvella omenapuut tyystin.

Jostain kumman syystä tulen juhliin aina joko yli- tai alipukeutuneena. Tänä vuonna oli ylipukeutumisen vuoro. Olin valinnut asukseni pitsisukkahousut, hopealle kimaltavan neulemerkon ja isot rihkamakorvakorut. Keräsin varmaan yhtä paljon sääliviä katseita kuin Iiris-neiti rotuvalioiden keskellä seuraavana päivänä. Irriksen eduksi voidaan sanoa, että hän on niin sanottu järjetön luontokappale.

Minun edukseni voidaan sanoa, että Kariston auliisti lahjoittamista drinkkilipuista huolimatta en juonut liikaa Arvin päivillä. Sen sijaan söin liikaa. Jätin lounaan väliin ja ahdoin sitten itseni seisovasta pöydästä ähkyyn. Eikä ollut ensimmäinen kerta!

Vinkki kaikille esikoiskirjailijoiksi aikoville: kun pääset esiintymään kirjamessuille, älä syö paljoa ennen esiintymistäsi, koska tällöin veri on pääsi sijaan mahassasi, etkä välttämättä osaa muodostaa yhtään järjellistä lausetta.

Onneksi meitä oli Kirjan ajan puolen tunnin esiintymisessä kahdeksan kirjailijaa, että sitä järjellistä tekstiä ei täytynyt tuottaa mitenkään valtavia määriä.

Toisella puolellani Arvin päivän ahmijaisissa istui muuten Rouva Huu, enkä pelännyt ollenkaan! Kaimani Heikkilä-Halttunen ei ollutkaan livenä ollenkaan pelottava vaan  aivan valtavan mukava ja helposti lähestyttävä henkilö.

Lanukirjailijat seuraavat Heikkilä-Halttusen kritiikkejä aivan erityisen tarkkaan ja antavat niille myös huomattavan paljon arvoa. Eikä syyttä, eihän vastaavaa lanu-kirjallisuuden tuntijaa ja tutkijaa maasta löydykään. Rouva Huu kirjoitti oikein myönteisesti Kolmen ajan  maasta ja Venloistakin ihan suopeasti, mutta kylläpä kirpaisi Päivin arvio Tyttöystävätestistä Aamulehdessä joskus anno dazumal. Inhoan sitä, kun kirjailija sanoo, että kriitikko luki hänen kirjaansa ”väärin”, mutta siltä kieltämättä vähän tuntui, kun kirjan Nanna oli nähty jonkinlaisena typeränä heittopussina, jota ovela Juha peippailee ympäriinsä. ”Oikeastihan” minä kirjoitin siitä, millaista on, kun on neljätoista, eikä uskalla vielä puhua toiveistaan avoimesti ja ylitulkitsee toisen käyttäytymistä! Minut pitkikisi ajoiksi masentanut arvostelu vielä päättyi jotenkin sillä tavoin, että ”eipä tästä nyt mitään merkittävää muistijälkeä jää, mutta kyllä tällaisillakin kirjoilla on paikkansa.” Onneksi  Tyttöystävätesti on saanut lukijakunnalta ihan mukavasti kiittävää palautetta juuri nuoren tytön ajattelun tavoittamisesta.

Summa summarum: Arvin päivillä oli kaikilla tavoin hauskaa, erityiset kiitokset ilmapiirin luomisesta koko Kariston väelle ja kanssakirjailijoille Kirsti Kuronen, Hanna van der Steen, Seija Vilén, Anneli Kanto, Anu Holopainen, Terhi Rannela, JP Koskinen, JS Meresmaa, Magdalena Hai, Hannu Hirvonen; Timo Sandberg ja Kalle Veirto. Ja kaikille edellä mainituille ja mainitsematta jääneille.

PS: Van der Steen ja Vilén muuten puuhaavat Hämeenlinnaan, kaupunginkirjaston portaisiin aivan mahtavaa tilaisuutta 9. marraskuuta. Odottakaapa vain, jotain erikoisen erilaista on tulossa!

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Keväällä 1986 Mimi tulee Mariia Ovaskaiseen tietoisuuteen kuin ydinräjähdys: Ensin on valoa valoa valoa, sitten säteily, joka ei ehkä näy ainakaan ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta jonka aiheuttamat muutokset ovat peruuttamattomia. Kaikki on tosin Tsernobylin ja Mimin kevään jälkeen.

On turvallisessa ydinperheessä kasvanut tyttö, jonka maailma on näennäisesti kohdillaan, mutta joka ei halua alistua kirjaimellisestikin hiljaiseen hyssyttelyn kulttuuriin kotonaan. Ja on tyttö, joka on kokenut elämässään liikaa muutoksia. Mimin äiti on kuollut, mutta tämän muisto elää Mimisissä ihan eri tavalla kuin mitä ”muistoissa eläminen” tarkoittaa hautajaispuheissa. Mariian äiti taas elää, mutta on jo kuollut tai ainakin elää kuolemaa sitä tehdessään.

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä hakevat toisistaan salaista siskoa, he ovat toistensa rakastajia ja rakastettuja. Näytellystä ystävyydestä tulee jotain ennalta-arvaamattoman suurta. Näytteleminen ja näyttelemisen luonteen pohtiminen onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.

Vilja-Tuulia Huotarisen kieli on runollisen metaforista ja tehokkaan ekonomista. Lyhyillä, yksi- tai kaksivirkkeisillä kappaleilla syntyvä maailma on yllättävän tarkka. Vaikka kuvailua on vähän, mielikuvani kerrotusta olivat voimakkaita ja selkeitä. Näin lukiessani uimakopin sotketut seinät, tunsin, miltä Mariian märät prinsessakiharat tuntuivat, kuulin lastendiskosta lähtevien lasten verryttelytakkien vetoketjut ja haistoin valkoisen talon ullakon.  Voi vai ihailla (ja yrittää ottaa oppia) kuinka sanomatta sanottu voi kertoa enemmän kuin pitkät kuvailut. Kirjan minäkertoja, Mariia, lainaa Tsehovin kehotusta repiä kirjan alun maisemakuvaukset ja korostaa lukijan tehtävää kertomuksen täydentäjänä jopa  antamalla tälle virkkeitä täydennettäväksi. Pääosin Huotarisen kieli ilahdutti ja elähdytti, jotkut metaforat, kuten ”iho on auki” tai ”kehon ääriviivojen piirtäminen” tuntuivat jotenkin kliseisiltä, häpyäminen häpeämisen vastakohtana suorastaan kikkailulta. Ehkä se oli tarkoituskin. Jossain vaiheessa kirjan loppupuolella myös yhden ja kahden virkkeen kappaleiden meri alkoi tuntua vähän puuduttavalta ja tekstin aluksi kiehtonut rytmi muuttua junan jyskeeksi, vaikka Huotarinen katkoikin sitä tehokkaasti kerronnallisin keinoin, kuten lisäämällä tekstiin välimerkittömyyttä, alkusointuisuutta, katkelmia päiväkirjoista ja kuolinilmoituksenkin. Melkein aloin jo miettiä, onko eri tyylikokeiluja liikaakin, mutten sitten kuitenkaan. Kokonaisuus on ehdottoman onnistunut.

En tiedä, pidinkö kauheasti lukuohjeita ja tarinan AVAIMIA (sic) tarjoilevasta ja luovan kirjoittamisen ohjeistoon taajaan viittaavasta minäkertojasta. Hän on oletettavasti Mariia aikuisena, meidän ajassamme, koska kuvailee nuorelle nykylukijalle 1980-luvun asioita, kuten lankapuhelimia, menneen maailman ihmeinä. Itse asiassa tässä lieneekin AVAIN yhteen minua hieman kiusanneeseen asiaan kirjassa.

Tytöt olivat nelitoistavuotiaiksi mielestäni paikoitellen kovin kypsiä ja itsevarmoja. En millään muotoa sano, että ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksiaan hakevan lapsen tai nuoren tulisi kokea tuntemuksistaan häpeää, mutta hämmästelen silti Mariian ja Mimin kykyä kohdata mullistavat, sensuaaliset tuntemukset ja kehojensa reaktiot niin ehdottoman luonnollisesti. Kun Mariia oli masturboinut kahdeksanvuotiaana koulun varastossa, sitä kuvaillaan: ”Minulla oli ote valosta eikä häpeällä ollut enää sijaa”.  Tyttöjen rakastelusta taas sanotaan, että ”Mitään kiellettyjä hedelmiä ei ollut. Me söimme ne heti. Mitään ajattelematta”.  Onko AVAIN tähän se, että tarinan kertoo aikuinen Mariia, kun tapahtumista on mennyt ainakin parikymmentä vuotta? Onko aika kullannut muistot vai valehteleeko Mariia lukijoille, kuvailee teini-iän ihmemaata jo aikuisen silmin? Vastauksen tähän voi päättää jokainen lukija itse. Muussa kuin eroottisessa elämässään tytöt ovat paikoinkin hyvinkin ”teinimäisiä”. He polttavat tupakkaa, mutta ostavat bussissa lastenlipun. Mariia jättää omalla päätöksellään kertomatta vanhemmilleen tyttöjen suhteen luonteen ja kohtelee sairasta äitiään tylysti, kykenemättä ymmärtämään tätä ja tämän sairautta.

Huotarisen kirja on herättänyt paljon keskustelua luokituksestaan  nuortenkirjaksi. Itse en näe mitään syytä siirtää sitä lastenosastoilta aikuisten puolelle. Seksiä tai Mimin itsemurhaa kuvaillaan niin viitteellisesti ja poeettisesti sekä kerronnallisesti haastavaan tapaan, etten usko sellaisen lapsen, joka ei jo voisi näistä asioista lukea, edes tarttuvan kirjaan.

Kyseessä on hieno, koskettava, puhutteleva teos, joka on ehdottomasti Junior Finlandiansa ansainnut. Suosittelen niin nuorten kuin aikuistenkin luettavaksi, Valoa valoa valoa on upea kirja.

Epäolennainen saivartelulisäys

Vilja-Tuulia Huotarinen oli vuonna 1986 9-vuotias, itse olin tuon vuoden abiturientti. Muistan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta seuranneet päivät aika hyvin, kävelin seuraavana päivänä vesisateessa ilman varjoa ja mietin, olisinko nyt loppuelämäni ydinsäteilyn saastuttama.

Painotan voimakkaasti: kirjailijalla on oikeus tehdä fiktiivisestä maailmastaan millainen tahansa, Pariisi voi olla siinä Brasilian pääkaupunki ja lehmät vihreitä matelijoita, ja maailma on silti aito ja oikea. JOS nyt kuitenkin sallitaan, että vertaan ihan vain muistoihin upottuani Valoa valoa valoa –kirjan maailmaa omaan kokemusmaailmaani vuodelta 1986, niin huomautan, että omassa ajassani Tsernobylin ydinlaskeuman todellisia seurauksia piiloteltiin ja vähäteltiin huomattavasti pidempään  kuin kirjan todellisuudessa, Muodin osalta bodyt ja tiukat trikoohousut tulivat mielestäni yleiseen käyttöön vasta 1990-luvun vaihteen tienoilla. Olisin myös voinut vannoa, ettei Jumalan kämmenellä ollut tuolloin vielä virsikirjassa, mutta itse asiassa se otettiin mukaan juurikin vuoden 1986 virsikirjauusituksessa. Näin se muisti pätkii.

Hanna van der Steen: Ennustus

Kadoksissa ollut kaksoissisar on kirjallisuudessa hyvin käytetty aihe. Erich Kestnerin Lisen ja Lotten salaisuus –kirjan parissa ovat viihtyneet itseni lisäksi 1920-luvun lopulla syntynyt äitini ja 1990-luvun lopulla syntynyt tyttäreni. Oma suosikkini salasisarkertomuksista lienee kuitenkin Astrid Lindgrenin Kultasiskoni, surullisen kaunis tarina, jossa on Hans Amoldin lumoavan kaunis kuvitus. Mikä kadonnut kaksonen –teemassa sitten kiehtoo? Pohjaako se useimpia jossain vaiheessa vaivaavaan erilaisuuden tunteeseen? Kaipaako jokainen ystävää, joka olisi juuri itsen kaltainen ja ymmärtäisi siksi paremmin kuin kukaan muu?  (Ehkäpä juuri tämän vuoksi Vilja-Tuulia Huotarisen Junior Finlandia –palkitussa Valoa valoa valoa –teoksessakin puhutaan tämän tästä salaisesta siskosta?)

Myös Ennustuksessa pääosassa ovat kaksostytöt, Armada ja Elena, jotka syntyivät Tähtilinnan kuninkaan ja kuningattaren esikoistyttärinä.  Vanhan ennustuksen mukaan kuninkaalle syntyvät kaksostyttäret, jos saavat olla yhdessä 13-vuotissyntymäpäivänänsä, voivat saattaa koko valtakunnan tuhoon. Tämän vuoksi kuningaspariskunta antaa noita Orvokille tärkeän tehtävän muuttaa Elenan kanssa Suomeen, Pernaisten pikkupaikkakunnalle, kunnes tuo kohtalokas päivämäärä olisi turvallisesti ohitettu.

Lähes kolmetoista vuotta myöhemmin Armada saa kuitenkin tietää kaksossisarestaan, ja kun kuningaspariskunta lähtee selvittelemään kurppapeikkojen kapinaa, Armada tuottaa Elenan välittömästi luokseen. Armada on älykäs, mutta kovin hemmoteltu ja impulsiivinen ja pitää ennustusta pelkkänä taikauskona. Tottelemattomuudella on tietysti arvaamattomat seuraukset.

Ennustuksessa on peräti 405 sivua. Ihailen ja suorastaan kadehdin kirjailijoita, jotka kykenevät kirjoittamaan monisatasivuisia teoksia. Itse olen niin hidas kirjoittaja, että jo seitsenkymmenliuskaisen (kirjana sellaiset 130–160 sivua) käsikirjoituksen tuottaminen on työn ja tuskan takana. Ehkä taustani teatterikirjallisuuden parissa aiheuttaa sen, että tiivistän ja tiivistän ajatuksella, että kaikki, mikä voidaan jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä, tulee jättää pois. Ennustus taas on yltäkylläinen fantasian runsaudensarvi, mikä ei kuitenkaan tee siitä raskasta tai hankalaa luettavaa, päinvastoin. Minusta Ennustusta oli erityisen hauskaa lukea silloin, kun olin jotenkin alamaissa ja elämä tuntui pelkältä vastoinkäymisten kavalkadilta. Silloin oli ihanaa uppoutua Tähtilinnan valtakunnan ihmeellisyyksiin, kuten vuodenaikaseutuihin tai puuhasaliin mekaanisine poneineen ja kaikki mielikuvat toteuttavine löllölellyineen. Ennustus sisältääkin juuri sen elementin, mikä mielestäni löytyy kaikista parhaista lastenkirjoista, siinä toteutuvat lasten unelmat.

Unelmien toteutumia esitellään lukijalle etenkin kirjan alkupuolella, samoin kuin fantasiamaan runsasta asujaimistoa, kuten minijättiläisiä, karvamahakkaita ja yksisarvisia lehmiä. Apropos, yksi Ennustuksen sisarteoksia ovat myös Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli –kirjat. Aivan samalla tavoin niissä käytetään runsaasti sivuja siihen, että kuvaillaan sellaista, mistä jokainen pieni tyttö (tai poika) haluaisi päästä osalliseksi.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja lyhenevät entisestään kirjan loppupuolella. Pahaenteiseen ennustukseen liittyvä toiminta tiivistyy sen viimeiseen kolmannekseen, joka on myös kirjan kertomuksellisesti mielenkiintoisin osa. Kun Elena pohtii, miksi on tullut ensin vanhempiensa ja sitten Orvokin hylkäämäksi ja Armada joutuu kantamaan vastuun valehtelustaan ja itsekkäistä päätöksistään, kirja saa syvyyttä ja lukija kykenee samaistumaan henkilöhahmoihin.

Ennustukselle on tulossa jatko-osa, Kirous. Jään innolla odottamaan sitä. Ennustuksen lopussa annetaan vinkki siitä, mitä Kirous todennäköisesti käsittelee, mutten paljasta sitä tässä, jotten vie keneltäkään lukemisen riemua juonipaljastuksillani.

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.