Astrid Lindgren

Hanna van der Steen: Ennustus

Kadoksissa ollut kaksoissisar on kirjallisuudessa hyvin käytetty aihe. Erich Kestnerin Lisen ja Lotten salaisuus –kirjan parissa ovat viihtyneet itseni lisäksi 1920-luvun lopulla syntynyt äitini ja 1990-luvun lopulla syntynyt tyttäreni. Oma suosikkini salasisarkertomuksista lienee kuitenkin Astrid Lindgrenin Kultasiskoni, surullisen kaunis tarina, jossa on Hans Amoldin lumoavan kaunis kuvitus. Mikä kadonnut kaksonen –teemassa sitten kiehtoo? Pohjaako se useimpia jossain vaiheessa vaivaavaan erilaisuuden tunteeseen? Kaipaako jokainen ystävää, joka olisi juuri itsen kaltainen ja ymmärtäisi siksi paremmin kuin kukaan muu?  (Ehkäpä juuri tämän vuoksi Vilja-Tuulia Huotarisen Junior Finlandia –palkitussa Valoa valoa valoa –teoksessakin puhutaan tämän tästä salaisesta siskosta?)

Myös Ennustuksessa pääosassa ovat kaksostytöt, Armada ja Elena, jotka syntyivät Tähtilinnan kuninkaan ja kuningattaren esikoistyttärinä.  Vanhan ennustuksen mukaan kuninkaalle syntyvät kaksostyttäret, jos saavat olla yhdessä 13-vuotissyntymäpäivänänsä, voivat saattaa koko valtakunnan tuhoon. Tämän vuoksi kuningaspariskunta antaa noita Orvokille tärkeän tehtävän muuttaa Elenan kanssa Suomeen, Pernaisten pikkupaikkakunnalle, kunnes tuo kohtalokas päivämäärä olisi turvallisesti ohitettu.

Lähes kolmetoista vuotta myöhemmin Armada saa kuitenkin tietää kaksossisarestaan, ja kun kuningaspariskunta lähtee selvittelemään kurppapeikkojen kapinaa, Armada tuottaa Elenan välittömästi luokseen. Armada on älykäs, mutta kovin hemmoteltu ja impulsiivinen ja pitää ennustusta pelkkänä taikauskona. Tottelemattomuudella on tietysti arvaamattomat seuraukset.

Ennustuksessa on peräti 405 sivua. Ihailen ja suorastaan kadehdin kirjailijoita, jotka kykenevät kirjoittamaan monisatasivuisia teoksia. Itse olen niin hidas kirjoittaja, että jo seitsenkymmenliuskaisen (kirjana sellaiset 130–160 sivua) käsikirjoituksen tuottaminen on työn ja tuskan takana. Ehkä taustani teatterikirjallisuuden parissa aiheuttaa sen, että tiivistän ja tiivistän ajatuksella, että kaikki, mikä voidaan jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä, tulee jättää pois. Ennustus taas on yltäkylläinen fantasian runsaudensarvi, mikä ei kuitenkaan tee siitä raskasta tai hankalaa luettavaa, päinvastoin. Minusta Ennustusta oli erityisen hauskaa lukea silloin, kun olin jotenkin alamaissa ja elämä tuntui pelkältä vastoinkäymisten kavalkadilta. Silloin oli ihanaa uppoutua Tähtilinnan valtakunnan ihmeellisyyksiin, kuten vuodenaikaseutuihin tai puuhasaliin mekaanisine poneineen ja kaikki mielikuvat toteuttavine löllölellyineen. Ennustus sisältääkin juuri sen elementin, mikä mielestäni löytyy kaikista parhaista lastenkirjoista, siinä toteutuvat lasten unelmat.

Unelmien toteutumia esitellään lukijalle etenkin kirjan alkupuolella, samoin kuin fantasiamaan runsasta asujaimistoa, kuten minijättiläisiä, karvamahakkaita ja yksisarvisia lehmiä. Apropos, yksi Ennustuksen sisarteoksia ovat myös Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli –kirjat. Aivan samalla tavoin niissä käytetään runsaasti sivuja siihen, että kuvaillaan sellaista, mistä jokainen pieni tyttö (tai poika) haluaisi päästä osalliseksi.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja lyhenevät entisestään kirjan loppupuolella. Pahaenteiseen ennustukseen liittyvä toiminta tiivistyy sen viimeiseen kolmannekseen, joka on myös kirjan kertomuksellisesti mielenkiintoisin osa. Kun Elena pohtii, miksi on tullut ensin vanhempiensa ja sitten Orvokin hylkäämäksi ja Armada joutuu kantamaan vastuun valehtelustaan ja itsekkäistä päätöksistään, kirja saa syvyyttä ja lukija kykenee samaistumaan henkilöhahmoihin.

Ennustukselle on tulossa jatko-osa, Kirous. Jään innolla odottamaan sitä. Ennustuksen lopussa annetaan vinkki siitä, mitä Kirous todennäköisesti käsittelee, mutten paljasta sitä tässä, jotten vie keneltäkään lukemisen riemua juonipaljastuksillani.

Mainokset

Tiedän että taidetta on science fiction

Vautsiti vau vau: uusimman Portti-lehden arvion mukaan Kolmen ajan maa onkin oikeastaan science fictionia eli tieteiskirjallisuutta, onhan siinä keskeisessä osassa energiamuunnin. Niklas Bengtsson on kirjoittanut kirjastani oikein kannustavan ja myönteisen arvion. Siinä sanotaan mm:

Poikkeavuuden, ystävyyden, leikin sekä lasten ja aikuisten välisten suhteiden kuvauksen takia Lukkarilan teoksessa on runsaasti vakavampaakin sisältöä. Kolmen ajan maa ei ole pelkkä fantasiaseikkailu pakollisine lohikäärmeineen.

Aika kivasti sanottu, ja hienoa, että kirja on huomioitu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden pää-äänenkannattajassa.

Aiemmin kesällä myös Marika Riikonen kirjoitti ihan kannustavasti KAMsta Hämeen Sanomissa. Erityisesti minua ilahdutti seuraava:

Tarina on jännittävä ja kauniisti kerrottu. Ajoittain kirjan tunnelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanit.

Ja tämäkin huomio minun on kyllä posket vähän punottaen myönnettävä todeksi:

On siinä ja siinä, ettei Lukkarilan kerronta lipsahda liian osoittelevan opettavaiseksi.

Osoitteleva opettavaisuus on kyllä yksi helmasynniestäni. Minkä kansankynttilän maailma minussa menettikään. 🙂

Myös Venlan alkeiskurssi on noteerattu, etenkin kirjastopuolelta. Esimerkiksi näin.

Nämä myönteiset huomiot tulivat kyllä mukavaan paikkaan, kun tässä välillä olen rypenyt, jos en nyt aivan murheen alhossa, niin ainakin itsesäälin rutakossa. Kun kirjailijaystävät ovat viime aikoina julkaisseet postauksia, jotka vilisevät esiintymispäivämääriä, minusta tuntui vielä keskikesällä, ettei itseäni ole kutsuttu juuri minnekään, jos Helsingin kirjamessuja ei lasketa.

Ei lasketa? Hesahan on kirja-alan ykköstapahtuma, saan olla tyytyväinen, että olen siellä mukana. Ja lisäksihän olen tulevana maanantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa nuorisokirjailijavierailulla yhdessä Hanna van der Steenin, Kirsti Kurosen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Anneli Kannon kanssa. Ja 19. syyskuuta keikkaa pukkaa kirjakauppa-alan Näin on kirjat -tapahtumassa täällä koti-Tampereella. Että ei minua ole mitenkään unohdettu.

Vaikka siltä vähän aikaa tuntuikin. Liekö sitten ollut huonoa itsetuntoa vai unohdetuksi tulemisen pelkoa. Onneksi aina yhtä ystävällisen ja kannustavan kustannustoimittajani kanssa keskustellessa minulle selvisi, ettei kustantaja valitsekaan itsevaltiaan tavoin, ketkä pääsevät messuille. Päätöksen siitä, kuka on inessä ja kuka ei, tekee viime kädessä (kustantajan ehdotusten pohjalta) messuorganisaatio. Olisin tykännyt olla mukana Turussa, pidän kaupungista ja messujen rennosta otteesta siellä, mutta olinhan siellä kahtena edellisvuonna. Ehkä pääsen Turkkusse taas ensi vuonna?

Nyt riittää bloggaus, taidan ryhtyä taiteen tekemiseen : ). Vaikkapa tämän säestyksellä:

Edit: Onpas todella noloa, huomasin juuri, että olin kirjoittanut Marika Riikosen nimen juttuun väärin. Noh, kutsuihan kirjailijakollegakin minua taannoin blogissaan Päivi Lukkariseksi… Mutta vilpitön pahoittelu Marikalle joka tapauksessa. Korjasin nimen kuntoon.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Täällä taas pitkästä aikaa. Tuntui jotenkin tarpeelliselta pitää myös bloggauslomaa muun kesätaukoilun ohella. Tiedän, että kesää pitäisi olla ainakin elokuun loppuun, mutta jotenkin aamuisin tuntuu syksyltä, kun pihalla käy vilpoinen tuuli ja lapset ovat palanneet kouluun.

Kaikki hokevat, että kesä meni äkkiä, mutta minusta alkukesästä on jo pitkä aika. Silloin, perheen lomamatkan aikana, luimme tyttären kanssa kumpikin Kirsti Ellilän kirjan Eksyneet näkevät unia.

On vähän hassua, että me kaksi, suhteellisen keittiörealistisia lasten- ja nuortenkirjoja väsännyttä, innostuimme melkein samaan aikaan kokeilemaan fantasian kirjoittamista. Tai no, Kirstihän jo ennätti kirjoittamaan saturomaanin Reetta ja linnan vangit, mutta kuitenkin. Minulta tuli keväällä Kolmen ajan maa, jossa lapset löytävät tien salaiseen maahan kellarin lämmitysuunista ja Kirstiltä tämä, Malatininmeren ja salaperäisen Orientian maille sijoittuva seikkailu. Molemmissa tarinoissa taistellaan pahan voimia ja itsekkäitä vangitsijoita vastaan, mutta Kirstin kirja lienee enemmän nuortenkirja, omani lapsille suunnattu.

Hanna mainitsi arvostelussaan, että häntä vähän harmitti Eksyneiden nopea tempo. Itse olen toista mieltä. Väliin on mukavaa lukea fantasiaa, joka ei ole tiiliskivimäinen, monisataasivuinen eepos, vaan pikemminkin lyhytromaani. Tällaiseen on helppo tarttua silloinkin, kun on  vain pienoinen hetki aikaa lukea. Olettaisin myös, että sellaisten, joiden kynnys ylipäänsä ryhtyä lukemaan muuta kuin akuankkaa, on systä tai toisesta noussut, on helpompaa innostua tällaisista teoksista. Maaria Roussun Pohjalaiseen kirjoittamassa arvostelussa (jota en nyt jostain syystä löydä netistä) muuten moitittiin Kolmen ajan maata liian nopeatemposeksi.

Viehätyin heti  Kirstin Eksyneiden sadunomaisesta, mutta kuitenkin vähän pelottavastakin tunnelmasta. Kirjan nuori sankaritar, jota Nimettömäksi kutsutaan, asuu maailmassa, josta ovat katoamassa niin värit kuin lämpökin. Nimetön asuu maahisten kanssa, mutta on tullut jostakin muualta, koska kykenee itkemään ja näkemään unia. Kansansatujen aihehan ovat metsään kadonneet tai maahisten viemät lapset, mutta tämän kirjan maahiset eivät ole ilkeitä tai pelottavia, vaan suojelevia. Maahinen Kirvat on aikoinaan pelastanut Nimettömän, joka voisi halutessaan siirtyä Varjojen kansaan ja saada itselleen uuden maahisnimen. Nimetön kuitenkin kaipaa jotain muuta, ehkäpä omiensa seuraa, vaikka toisen maahisten maille joutuneen ihmislapsen, Tamirin, kanssa on viriämässä jotakin, jota voisi kutsua orastavaksi romanssiksi.

Vieraus- ja erilaisuusteemat ovat nuortenkirjojen peruskauraa, mutta kuitenkin aina yhtä tarpeellisia käsitellä. Teini-iän portteja kolkuttelevaan tyttäreeni Nimettömän erilaisuus vetosi erityisen paljon, hän suorastaan upposi lukemaan kirjaa. Itseäni viehätti myös eläinten osallisuus fantasiassa, hirvi ja koira kuvattiin kauniisti ja herkästi, niistä tehtiin eläviä, melkein käsinkosketeltavia, mutta samalla myös aktiivisia toimijoita.

On vaikea sanoa, sijoittuuko Ellilän tarina todellisuudessa meidän maailmaamme, ja jos sijoittuu, tapahtuuko se jossakin tietyssä historiallisessa ajassa. Nimet ovat kiehtovia: Orientia, Tamir ja Soliman tuntuisivat viittaavan  Tuhannen ja yhden yön maailmoihin, kun taas sellaiset nimet kuin Jacob ja Emerentsia taas kristilliseen perinteeseen. Sitten on myös suomalaisempaa satunimistöä, tai toisaalta Astrid Lindgrenin satueepokset mieleen tuovia hahmoja, kuten maapulliaisia ja vaarallisia kultakorentoja. Kirjan pääkonna, Nepot on saattanut saada piirteitä itseensä nepotismista, vääränlaisesta sukulaisten suosimisesta.

Kirjan keskeinen hahmo on hirvi nimeltä Suojelus, jonka itse näin jonkinlaisena kristushahmona, itseään korostamattomana, turvallisena pelastajana. Vasta kun pahan voimat, eli itsekkyys ja ahneus on kukistettu, saattaa Suojelus palata Orientiaan.

Eksyneet näkevät unia on kaunis ja rohkaiseva tarina, jolle toivoisi myös jatkoa, niin onnistuneita sen hahmot ja maailmat ovat.